Muutamia huomioiota J. Salmensuun selvitykseen

Termi "kirkko" näyttää aiheuttavan hieman ongelmia Salmensuulle.

- Salmensuu sanoo, ettei laitoskirkkoa tule sekoittaa seurakunnan käsitteeseen ja että historiallisesti ensimmäiset kirkkolaitokset syntyivät vasta melko myöhään. Hän pitää kirkkoa tietyllä tapaa maallisena organisaationa, joka hänen mielestään vaikeuttaa sen oikeaoppisuuden määrittelyä. Seurakunnan nimityksen kannalta ei ole oleellista, kutsutaanko sitä seurakunnaksi, kirkoksi, Jumalan valtakunnaksi, Kristuksen morsiameksi tai joksikin muuksi. Seurakunnan olemus, sen määrittely ja sille asetetut kriteerit ovat oleellisia seikkoja.

- Salmensuulle kirkon luonne tietyllä tavalla "maallisena organisaationa", järjestäytyneenä organisaationa ja laitoksena näyttää olevan ongelmallista. Samaan aikaan hän voi uskoa Pyhän ehtoollisen todelliseen luonteeseen, sen reaalipreesensiin, jossa Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti ja olemuksellisesti läsnä. Uskoakseni Salmensuu uskoo myös Kristuksen kahden luonnon oppiin, Kristus tosi Jumalana ja todellisena ihmisenä. Kirkkoa koskeaa sama luonne. Jumalan sana inkarnoituu, eli tulee lihaksi myös järjestyksen, oraganisaation ja laitosmaisuudessa. Esikoisuudessa tätä auttaa ymmärtämään vertaus kahdesta kotkan siivesta, joilla kuvataan aineellisia varoja tai puitteita ja hengellistä puolta.

- Salmensuu sekoittaa pakkaa termien käytössä, koska hän toisaalta pitää kirkkoa kirkkolaitoksena ja laitoskirkkona, sekä maallisena oraganisaationa, joilla määreillä näyttää olevan jonkinlainen negatiivinen leima. Toisaalta hän pitää kirkkoa "kristillistä uskonyhteisönä", ja saattaa puhua varhaiskristillisesta kirkollisesta yhteydestä; "Ehtoollisyhteys varhaiskirkossa merkitsi täydellistä kirkollista yhteyttä." s. 7. Myös "uskonpuhdistajille oli selvää, ettei harhaoppisen kanssa voitu harjoittaa kirkollista yhteyttä." Hän mainitsee Ilmestyskirjan kohdasta, jossa kristittyjä kehotetaan lähtemään pois Babylonin portosta, joka hänen mielestään merkitsee harhaoppista kirkkoa. Sanan käyttö viittaa siihen, että voi olla olemassa myös oikeaoppinen kirkko. Termien käyttö on siinäkin hieman epäselvää, että Salmensuu näyttää korostavan hyvin vahvasti kirkollisen yhteyden merkitystä selvityksessään. Hän käyttää kokonaista 13 sivua luterilaisen kirkon yhteyspyrkimyksille Rooman ja anglikaanikirkon kanssa. Jos oikean ja puhdasoppisuuteen perustavan kirkollisen yhteyden valvominen tai oman kirkon säilyttäminen oikeaoppisena on tärkeää, on myös kirkko tärkeä.

Salmensuu mm. siteeraa kirkollista yhteyttä käsitellessään tunnustuskirjoja, joka alkaa; "Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi näet riittää se..." s. 6. Tunnustuskirjat puhuvat seurakunnasta, kun taas Salmensuu kirkosta. Kumpaa Salmensuu itse tarkoittaa, seurakuntaa vai kirkkoa.

Selvennykseksi: kirkkoa terminä käytetään ilmaistaessa pyhä, yhteinen ja apostolinen seurakunta, eli maailmalaajuinen Kristuksen kirkko. Seurakunnalla tarkoitetaan yleisemmin paikallisseurakuntaa.

Seuraavaksi kirkon/laajemman seurakunnan ja paikallisseurakunnan suhteesta.

Salmensuu kirjoittaa: "Kirkollista yhteyttä käsiteltäessä kirkko voidaan ymmärtää sekä laitoskirkon, että paikallisseurakunnan merkityksessä." s. 3. Termi "kirkko" siis Salmensuun mukaan tarkoittaa myös seurakuntaa tai tarkemmin paikallisseurakuntaa. Toisessa kohtaa tämä näkemys vahvistuu: "Vaikka kirkko olisi mitä suurimmissa määrin harhaoppinen, niin se silti saattaa sisältää oikeappisia seurakuntia..." s. 5.

Mitä johtopäätöksiä näistä voimme vetää? Sen, että vaikka kirkko laajemmassa merkityksessä on harhaoppinen, silti paikalliseurakuntatasolla voi olla oikeaoppisia seurakuntia. Jos siis asetamme sellaisen perusolettamuksen, että evankelisluterilaisessa kirkossa on muitakin uskovaisia, kuin esikoislestadiolaiset, niin paikallisseurakuntatasolla on olemassa oikeaoppisia seurakuntia. Sivulla 6 Salmensuu ottaessaan esimerkikseen Ilmestyskirkon Babylonin portosta, eli harhaoppisesta kirkosta lähtemisestä, hän ottaa Paavalin toteamuksen harhaopetuksesta "vähä hapatus hapattaa koko taikinan", sekä sanoo; "Se tarkoittaa Lutherin mukaan sitä, että pieni virhe opissa kaataa koko opin." Näillä Paavalin ja Lutherin lausumilla ei tietenkään sanota sitä, että harhaoppi kirkossa kaataa koko kirkon, koko seurakunnan tai kaikki paikallisseurakunnat, puhumattakaan, että se kaataisi kaikkia yksittäisiä uskossa olevia kirkon jäseniä. Myös kun Salmensuu siteeraa Franz Pieperin "Kristillinen dogmatiikka" kirjaa, jossa mainitaan mm.:

"Kirkkokunta on oikeauskoinen ainoastaan, jos sen kaikista saarnastuoleista ja sen kaikessa kirjallisuudessa todellisuudessa opetetaan oikeata oppia, eikä vain sen nojalla, että se "virallisesti" tunnustatutuu oikeaan oppiin siinä muodossa kuin se esimerkiksi tunnustuskirjoissa on esitettynä."

Tässäkään, siis koko lainatussa sitaatissa ei sanota, että jos kaikista saarnatuoleista ei todellisuudessa opeteta oikein, siitä tulee olla seurauksena kristittyjen lähteminen sellaisesta kirkkokunnasta.

Tässä jää käsittelemättä se ongelma, miten menetellä jos kirkko "sisältää oikeappisia seurakuntia", kuten Salmensuu itse kirjoittaa: "Vaikka kirkko olisi mitä suurimmissa määrin harhaoppinen, niin se silti saattaa sisältää oikeappisia seurakuntia..."

Vielä ongelmallisemmaksi asia muodostuu, kun Salmensuu kirjoittaa, "Koska kirkko koostuu paikallisseurakunnista, niin voidaan todeta, että mikä koskee paikallisseurakuntaa koskee myös yleisesti koko kirkkoa. Tarkoittaako hän, että jos "koko kirkko" on harhaoppinen, niin sen oikeaoppinen paikallisseurakunta on myös harhaoppinen? Miten hän siinä tapauksessa tulee lausuneeksi, "niin se silti saattaa sisältää oikeappisia seurakuntia..."

Paikallisseurakuntien lisäksi meidän tulee huomioida kirkon ja sen paikallisseurakuntien yksittäiset uskovat, jotka ovat sekoittuneena kirkon kuolleitten jäsenten kanssa, "kristittyjen joukossa on myös harhaoppeja" (s. 2.), sekä "joiden joukossa on kuitenkin joitakin vääriä kristittyjä ja ulkokullattuja.." ( s. 2.). Ovatko hekin vääräoppisia "koko kirkon" harhaoppisuuden tähden, siis sen tähden, "että mikä koskee paikallisseurakuntaa koskee myös yleisesti koko kirkkoa"?

Kokonaisen kirkon leimaaminen harhaoppiseksi ja kuolleeksi on hyvin ongelmalliasta näiden esille nostettujen seikkojen vuoksi. Samoin on ongelmallista suunnitella kirkosta pois lähtemistä pelkästään yhden herätysliikkeen näkökulmasta.

Muita sivuhuomioita:

Pohdin myös sitä, mikä suhde Salmensuulla on esikoisleastaidiolaisuuteen. Tunteeko joku täällä kirjoittavista hänet? Minä en häntä henkilökohtaisesti tunne. Tämä seikka, henkilökysymys ei sinänsä ole mikään kompastuskivi, mutta se on muutaman syyn tähden merkityksellinen. Onko hän esikoislestadiolainen? Entä mikä suhde hänellä on Lapin vanhimpiin? Selvityksessä ei mainita Lapin vanhimpia lainkaan, ja se herättää ainakin sen kysymyksen, että onko Salmensuu selvityksensä pohjana käyttänyt Lapin vanhimpien antamia perusteluja. Jos hän ei ole esikoislestadiolainen eikä hän ole kysynyt ohjeita Lapista selvityksensä valmistelussa, sakramentteja haltuunsa haluavat tahot joutuvat outoon valoon. Miten he voivat luottaa tahoon, joka ei ole saanut tutkielmansa arvovaltaa äitiseurakunnasta ja sen ymmärtäväisiltä?

Niiden kannalta, jotka puolustavat sakramenttien omiin rukoushuoneisiin ottamista, selvitys on ongelmallinen. Se herättää sen kysymyksen, että kuinka tämä taho voi hyväksyä selvityksen, jossa Lapin vanhinten omaa kantaa ei ole luettavissa.

Onko Lapin vanhemmilla luottamusta kyseiseen selvitykseen tai tekijään, ja voimmeko pitää sitä ylipäätään esikoislestadiolaisten selvityksenä? Entä seisovatko suomalaiset esikoisleastadiolaiset Salmensuun selvityksen takana, tai onko heillä osuutta sen alkuunpanossa ja julkaisussa? Hyvä olisi myös tietää, koska tämä selvitys on tehty ja koska julkaistu.

Nyt otan esille sen, mitä harhaoppinen kirkko on suhteessa harhaoppiseen henkilöön, ym siihen liittyvää.

Salmensuu kirjoittaa sivulla 6: "Raamatun nojalla on selvää, ettei harhaoppisen kirkon kanssa tule harjoittaa yhteyttä yhtälailla kuin sitä ei tule harjoittaa harhaoppisenkaan kanssa."

Hän ottaa esille useita Raamatunkohtia väitteensä tueksi, Room. 16:17, Tiit. 3:10, 2 Joh. 10,11, Tess. 3:14. Myöhemmin Ilm. 18:4 ja 1 Kor. 5:6 sekä Gal. 5:9.

Muutamia huomioita:

- Jotta me emme sekoittaisi asioita, niin on syytä erottaa toisistaan seuraavat asiat:

* harhaoppinen henkilö,
* harhaan langennut kristitty
* harhaopettaja
* harhaan langennut paikallisseurakunta
* harhaan langennut Kristuksen kirkko
* harhaan langennut kirkkokunta.

Tässä muistutan, että paikallisseurakunta on pystyttävä erottamaan Kristuksen yleismaailmallisesta kirkosta, sekä kirkkokunnista. Tämä siksi, jotta pystyisimme ymmärtämään, mitä harhahoppisten keskuudesta lähteminen merkitsee. Kirkkokuntia ovat esim. Katolinen kirkko, Anglikaaninen kirkko ja Luterilainen kirkko (kansainvälisesti katsottuna).

Jotta emme tässäkään sekoittaisi asioita, on tehtävä ero näiden välillä:

* kirkkokunta
* Kristuksen maailmanlaajuinen kirkko
* kirkko (esim. Suomen ev. lut. kirkko)
* paikallisseurakunta
* yksittäiset seurakunnan jäsenet.

Salmensuu puhuu kirkosta, mutta kohdistaa paljon huomiota kirkkokuntien välisten suorittamaan ekumeeniseen eli yhteyteen tähtäävään työhön. On merkillepantavaa, että hänen Pieper-sitaattinsa puhuu juuri kirkkokunnasta s. 5. Hänen siteeramansa Raamatunkohdat puhuvat kuitenkin yksittäisistä harhaoppisista henkilöistä tai ihmisistä, eivät kirkkokunnista. Ilmestyskirjassa sen sijaan puhutaan Babylonin portosta. On huomioitavat, että apostolisella ajalla ei ollut olemassa kirkkokuntia, kuten katolista kirkkoa. Babylonialla on sanottu viitattavan Jerusalemiin, eli juutalaisten uskonnon keskukseen. Toisessa Korintolaiskirjeessä Paavali 6:17, puhuu poislähtemisestä ja tarkoittaa sillä pakanoita, epäuskoisten ja epäjumalanpalvelijoiden joukkoa, luultavasti tarkemmin heidän suorittamaa kulttitoimitusta ja sen eri paikkoja sekä myös muuta epäkristillistä elämää siveettömässä ympäristössä (mm. temppeliportot). 1 Korinttolaiskirjeessään 5:9, hän puhuu yksittäisen huoruuden syntiin langenneen kristityn/henkilön jättämisestä yhteisön ulkopuolelle. Apostoli Johannes puhuu niistä harhaoppisista, jotka kielsivät Kristuksen ihmiseksi syntymisen.

Mistä nousee ajatus kirkosta lähtemiseen?

Tarkoittaako Salmensuu, että kun Raamattu kieltää harhaoppisen kanssa seurustelun, se puhuukin kokonaisista kirkkokunnista? Entä jos harhaoppisissa kirkkokunnissa on eläviä uskovia? Lisäksi, kun me puhumme harhaoppisista kirkkokunnista, me puhumme esimerkiksi katolisesta kirkosta. Mutta eihän Suomen evankelisluterilainen kirkko ole katolinen kirkko, eivätkä paikallisseurakunnat Suomessa elä katolisessa maassa eivätkä katolilaisittain uskovien keskuudessa. Salmensuu siteeraa Lutheria: "Senpätähden erotkoon jokainen, joka tahtoo olla kristitty ja tulla autuaaksi, kiireesti ja kokonaan paavista ja hänen joukoistaan, vanhoista ja uusista, opilla ja elämällä..." s. 19. Tässä Luther puhuu eroamisesta katolisesta kirkkokunnasta. Me olemme kuitenkin luterilaisia luterilaisessa kirkossa. Tarkoittaako hänen mielestään harhaopettajasta tai harhaopettajista eroaminen eroamista koko luterilaisesta kirkosta?

Onko Salmensuu todella sitä mieltä, että kaikki paitsi esikoislestadiolaiset ovat harhaoppisia luterilaisessa kirkossa? Tämä on asia, jonka haluaisin tietää.

Entäpä jos evankelisluterilaisessa kirkossa, jossa on paljon harhaopettajia, on myös paljon oikeita opettajia? Eikä vain niitä, vaan myös suuri joukko eläviä ja oikein uskovia kristittyjä.

Minun ei tarvitse tehdä tyhjäksi Raamatunkohtia, joissa opetetaan erottautumaan harhaopettajista. Mutta näihin ongelmakohtiin pitäisi tuoda paljon tarkempaa valaistusta, jotta me voisimme välttää tekemästä väkivaltaa Jumalan työlle, niille kristityille, jotka elävät eri seurakunnissa monissa erilaisissa tai toisistaan poikkeavissa olosuhteissa. Minulla on se vahva vakaumus, että tulee tuottamaan paljon vahinkoa ja vaikeuksia, jos sekoitamme eri asioita merkitseviä yksikköjä tai käsitteitä toisiinsa ja yhdistelemme tarkemmin määrittelemättä termin "kirkko" alle pelkästään kielteisiä mielikuvia.

Seuraavaksi minulla olisi tarkoitus käsitellä kirkosta lähtemisen merkityksessä Lähetyshiippakuntaa.

Nyt jotakin errästä kirkkomme sisällä toimivasta seurakunnasta, joka on ajatunut eri syistä toimimaan evnkelisluterilaisesta kirkosta erillään. Tarkoitan Lähetyshiippakuntaa. Sanottakoon selvennykseksi, että itse en kuulu Lähetyhiippakuntaan.

Pääkysymys tässä on se, että miksi minä voin puolustaa Lähetyshiippakunnan toimintaa kirkosta erillään, mutta en esikoislestadiolaisten eristäytymispyrkimyksiä. Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, otan vakavasti Raamatun opetuksen harhaoppista erottautumisesta. Naipappeuden ja myöhemmin homokysymysen noustessa pintaan, näen myös sen, että kirkossa on paikallisseurakuntia, opettajia ja tilanteita, joissa kristityn ja varsinkin papin toimiminen hyvällä omallatunnolla on käynyt mahdottomaksi. Omantunnon vapaus on keskeinen osa luterilaista uskonkäsitystä, "ei ole hyvä ihmisen toimia omaatuntoaan vastaan." Omatunto osoittaa oikeaan silloin kun se tuntee yhdessä Jumalan sanan kanssa, sen mikä on oikein ja väärin. Kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa on johtanut useisiin oikeustoimiin, myöhemmin myös pappien erottamisiin viroistaan. Viroista erottaminen on rankimpia rangaistustoimenpiteitä, mitä kirkolla voi käyttää. Siksi kysymyksessä on vakava asia. Lähetyshiippakunta perustettiin vuonna 2013.

Mitä eroa siis on esikoisleastadiolaisten ja Lähetyhiippakunnan välillä?

Esikoisleastadiolaisten eritymispyrkimysten taustalla on mitä ilmeisimmin ekslusiivinen (kaikki muut kirkon uskovat poissulkeva) seurakuntaoppi. Pyrkimykset kertovat tavoitteesta saada aikaiseksi seurakunta, jossa vain oman käsityksen mukaan oikeaoppiset tai elävässä uskossa olevat kristityt ovat mukana. Luterilaisuus ja myös itse Laestadius edustavat toisenlaista seurakuntanäkemystä ja myös Raattamaa toivoi eri kristillisten ryhmien yhteyttä. Lutherin näkemys oli, että jopa katolisessa kirkossa oli totisia krisittyjä, kuten hänen kommenttinsa Jan Hussista, Taulerista, Gersonista, Bernhard Clairvauxlaisesta, Böömin veljistä ja hänen aikalaisestaan augustinolaisluostarin apotista Staupitzista kertovat, joita kaikkia hän arvosti suuresti. Helposti on ymmärettävissä, että Luther näki kristityitä katolisessakin kirkossa siinä valossa, että muuten kristinuskon leviäminen olisi pysähtynyt menneitten vuosisatojen aikana. Joidenkin on täytynyt pysyä evankeliumin totuudessa kaikkein pimeimpinäkin aikoina.

Lähetyshiippakunta on profiloitunut jumalanpalveluyhteisönä, eikä näin ollen pidä itseään erillisenä herätysliikkeenä seurakuntana tai kirkkona. Se on jumalanpalvelusyhteisö herätysliikkeiden ja Kristuksen kirkon keskellä. Se on valittu strategiaksi sen tähden, että se voisi olla avoin kaikkien Kristukseen uskovien suuntaan. Joten se ei ole sulkeutunut separatistiseksi liikeeksi. Sen jumalanpalveluksiin ovat tervetulleita kaikki jotka haluavat olla luterilaisia ja tunnustautua luterilaisiksi, tai jotka muuten haluavat tutustua kristinuskoon ja oppia tuntemaan sitä. Tästä kertoo Lähetyshiippakunnan oma vastaus kysymykseen, "onko Lähetyshiippakunta oma kirkko":

"Lähetyshiippakunta ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Järjestäytymismuodoltaan hiippakunta on rekisteröimätön yhdistys. Tämä ratkaisu perustuu pitkälti siihen, että Lähetyshiippakunta haluaa vaalia yhteyttä niihin Suomen ev.lut. kirkon jäseniin ja työntekijöihin, jotka käytännössä yhä haluavat elää ja toimia tunnustukselliselta luterilaiselta pohjalta. Yksi käytännön seuraus tästä on myös se, että Lähetyshiippakunnan seurakuntien jäseninä voivat olla sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet että jäsenyydestä eronneet."

http://www.lhpk.fi/tiedotus/ukk/#onko-lahetyshiippakunta-oma-kirkko

Mutta miksi Lähetyshiippakunta perustettiin? Kristillinen kirkkoa ei voida lähteä tarkastelemaan vain virkakysymyksen kautta, ja sen vuoksi seurakunnassa syntyvien opillisten ongelmien syntyessä keskipisteeseen nousevat pian itse seurakuntalaiset. Vaikka naispappikiistassa onkin erotettu pappeja, niin luterilaisella kirkolla ei ole mitään välineitä rangaista tai erottaa kirkon jäseniä. Naispappeuskiistassa ytimessä on seurakuntalaisten keskuudessa syntynyt tarve saada osallistua ilman pahaa omaatuntoa vanhan järjestyksen jumalanpalveluksiin, jossa ehtoollista toimittaa miespappi.

Mitä oikeutuksia esikoislestadiolaisuudella Salmensuun mielestä on ryhtyä toimittamaan sakramentteja omassa keskuudessaan. Hän kirjoittaa:

"Kirkon solmimat ekumeeniset sopimukset, harhaoppien lisääntyminen sekä sopivien ehtoollistilaisuuksien saamisen hankaloituminen ovat olleet keskeisiä syitä sille, miksi esikoislestadiolaisuudessa on nyt alettu itse toimittamaan sakramentteja." s. 1.

Sekä:
"Suomen evankelis-luterilaisen kirkon harjoittama yhteys harhaoppisten kirkkojen kanssa ja näin ollen ehtoollista koskevan harhaopin salliminen totuuden rinnalla ovat painava syy sen puolesta, miksi esikoislestadiolaisten tulisi alkaa itse toimittamaan sakramentteja omilla rukoushuoneillaan" s. 14.

Naispappeutta ei mainita suoraan nimeltä syyksi, mutta "sopivien ehtoollistilaisuuksien saamisen hankaloituminen" viittaa omalta osaltaan juuri siihen. Nythän on niin, että naispappeus Suomen ev. lut. kirkossa on hyväksytty jo vuonna 1986, eli 30 vuotta sitten. Porvoon sopimus Anglikaanien kanssa ehtoollisyhteydestä on syntynyt vuonna 1996 ja Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta Rooman kirkon kanssa vuonna 1999. Tästä voidaan vetää joitakin johtopäätöksiä; Jos luterilaisen kirkon päätös sallia naisten toimittaa jumalanpalvelusta olisi riittänyt syyksi esikoisleastadiolaisille toimittamaan itse sakramentteja, niin sen olisi pitänyt tapahtua jo 30 vuotta sitten. Samoin Porvoon sopimuksen kohdalla ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten, ja katolisen kirkon kanssa solmittu julistus olisi oikeuttanut tekemään ratkaisu hieman vajaa 20 vuotta sitten.

Näin ollen ne eivät näytä olevan sakramenttiratkaisun todellisia tai kestäviä syitä. Ainoaksi syyksi jää "sopivien ehtoollistilaisuuksien saamisen hankaloituminen", sekä harhaoppien lisääntyminen. Sopivien ehtoollistilaisuuksien saamisen on vain hankaloitunut, ei estynyt kokonaan, joten perusteltuna syynä se ontuu.

Jokin muu syy, joka jää tässä selvityksessä mainitsematta on tietysti Lapinvanhinten päätös. Se on osaltaan hyvin kummallista, koska todennäköisesti se on ollut ratkaisevassa pääosassa päätöstä tehtäessä. Nämä edellämainitsemani harhaoppeihin liittyvät seikat kuitenkin jäävät tässä selvityksessä tarkemmin selvittämättä, lukuunottamatta joitakin moraalikysymyksiä, kuten Raamattu-, avoliitto- ja homokysymystä.

Nämä syyt olisivat niitä, joiden varaan koko sakramenttipäätös nojautuisi. Niiden esilletuominen olisi välttämätöntä, sillä kristityt ovat luottamassa siihen, että vanhinten päätöksen takana on oikeutettuja ja kiistämättömiä syitä.

Niistä ei kuitenkaan mainita kuin sivu- tai lisähuomautuksena. Kysymys, miten ja missä nämä ongelmat tarkemmin ilmenevät ja tekevät esikoislestadiolaisten elämisen kirkon yhteydessä mahdottomaksi, jää roikkumaan ilmaan. On myös tarkennukseksi välttämätöntä tietää se, etteivät kirkkojen väliset yhteiset sopimukset ole kirkkojärjestyksen mukaan laillisesti velvoittavia eivätkä siten kumoa evankelisluterilaisen kirkkolain ensimmäistä niin sanottua tunnustuspykälää tai tuo siihen mitään lisää oikeudellisessa tai kirkon työntekijöitä velvoittavassa merkityksessä.

”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.”

Maininta kristityille annetusta kehotukseta lähteä Babylonin postosta (Ilm. 18:4) on syytä ottaa esille vielä uudelleen s. 6. Apostoli Johanneksen ennustus Babyloniasta on monikerroksinen ja näyttää viittaavan ensin todelliseen Bayloniaan, epäjumalanpalveluksen keskukseen, sitten Jerusalemiin, jossa Jeesus ristiinnaulittiin (Ilm. 11:9), ja sitten Rooman porttokirkkoon. Tässä kohtaa pitää huomata se, että jos Ilmestyskirjan kohta kerta puhuu Rooman kirkosta, niin se tarkoittaa katolista kirkkoa, ja silloin Johanneksen ilmoittama Jumalan sana ei kosketa luterilaista kirkkoa. Apostolisen- ja alkukirkon esimerkki antaa myös esimerkin sille, kuinka toimia harhaoppia ja sitä opettavan seurakunnan yhteydessä. Kristityt elivät synagogajumalanpalvelusyhteydessä ja julistivat evankeliumia näissä juutalaisyhteisöissä aina siihen asti, kunnes synagogaan haluavilta alettiin vaatia sellaisen rukouksen lukemista, jossa kirottiin Jeesus. Kristuksen kiroaminen harhaoppina on sitä tasoa, mistä apostoli Johannes kirjeissään varottaa niistä, jotka kieltävä Kristuksen jumaluuden. Sitä ei voi verrata tämän päivän kirkkomme harhoihin, muuta kuin joidenkin harvojen kirkon johtajien ilmaisemiin kieltäviin kannanottoihin Kristuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta.

Jos me ajattelemme kirkkoa Kristuksen totisena kirkkona, pyhänä, yhteisenä ja apostolisena kirkkona, niin se ei voi langeta. Tarkoitan sitä, että kirkossa aina on oleva suurempi tai pienempi joukko uskovia, jotka pysyvät uskollisena Herralleen, niin että kirkko saaoikeutetusti pitää Kristuksen kirkon nimen.

Vielä on käsitelemättä evankelis-luterilaisessa kirkossa toimeenpantu jumalanpalvelusuudistus ja sen mahdolliset vaikutukset sakaramenttiseparatismiin.
Suomen evankelis-luterilainen kirkkohan otti uudet jumalanpalveluskäsikirjat käyttöön adventtina 2000.

Salmensuu kirkoittaa siitä näin:

"Asiakirjassa tuodaan hyvin kuvaavalla tavalla esille kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tekemät muutokset kaavoihin ovat vieneet sitä lähemmäksi katolilaisen kirkon liturgiaa." s. 15

Salmensuu ei sano sitä suoraan syyksi erottautua kirkosta, mutta ilmeisesti pitää sitä kuitenkin eräänä syynä muiden joukossa. Tärkeää olisi sen sijaan tietää, mitä esikoislestadiolaisten jyrkän kannan edustajat asiasta ajattelevat. Onko jumalanpalvelusuudistus heille kiistämätön ja pätevä syy ottaa sakramentit hoitaakseen? Uudet jumalanpalveluskäsikirjat otettiin, kuten mainittu, käyttöön vuonna 2000. Siitä on kulunut jo yli 15 vuotta. Voimme tehdä sen päätelmän, että jos se olisi ollut pätevä syy omiin sakramentteihin, niin se olisi pitänyt tehdä jo noin 15 vuotta sitten. Herää kysymys, miksi esikoislestadiolaiset ovat voineet osallistua 15 vuoden aikana kirkon jumalanpalveluksiin, jos kerta uudistuksessa on omaksuttu vääriä katolisia vaikutuksia tai jos ne ovat olleet uskon säilymisen kannalta vahingollisia. Saarnoissa ja opetuksissa ei ole kuulunut viittauksia siihen suuntaan, että kristityt eivät saa tai voi osallistua kirkon jumalalnpalveeluksiin ja sen viettämiin ehtoollisiin. Jyrkkää kieltoa ei käsittääkseni ole vieläkään annettu.

Mistä sitten jumalanpalvelusuudistus nousee sakramenttiasiassa eriytymiskehityksen erääksi syyksi?

On tosin puhuttu ehtoollisen muuttumiseksi uhritoimitukseksi. Siitä ei kuitenkaan ole mitään näyttöä. Ehtoollisaineet uhrataan (huom!) ennen ehtoollisaineiden asetussanoja. Tämä on täsmälleen verrannollinen meidän omassa keskuudessa liikkuavaan yleiseen opetukseen siitä, että kristityt ovat velvollisia tai he voivat rakkaudessa uhrata omista varoistaa. Vanhassa liitossa kylvön ensihedelmä tuotiin Jumalan eteen heilutettavaksi, joka tarkoittaa Jumalan kansalleen antaman lahjan tunnustamista Jumalan lahjaksi. Ei ihmisen omaksi ansioksi. Joka on lukenut Lutheria, tietää, että hän opetuksissaan on maininnut myös nämä asiat. Raamatun ajatus "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa" kertoo juuri tästä. Alkukirkossa kristityt toivat seurakuntakokoukseen leipää ja viiniä syötäväksi, koska he halusivat rakkaudesta kantaa oman osansa yhteisiin aterioihin. Aterioiden ja kokoontumisen yhteydessä vietettiin ehtoollista. Ateriaa varten kootusta leivästä ja viinistä pyhitettiin rukouksin ehtoollisaineet Pyhää ateriaa varten. Uhri tai lahja, jonka krisityt toivat kokouksiin oli Jumalan rakkauden lahja, sen rakkauden hedelmä, jota Jumala rakkaudessaan osoittaa meille. On armoa, että voimme tehdä hyvää. Sitä kutsutaan kiitollisuusetiikaksi. Uskova tekee hyvää siksi, koska hän on kiitollinen Jumalan osoittamasta hyvyydestä syntistä kohtaan ja siksi hän rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiä ja tahtoo tehdä heille hyvää. Ja siitä nouseen myös meidän keskuudessamme opetettu uhraamisajatus.

Jumalanpalvelusuudistus ei siis, eikä kuviteltu ehtoollisjumalanpalveluksen katolinen ehtoollisuhriluonne voi toimia syinä separatismille.

Edellä kirjoitetusta on selvinnyt se, että kirkon täydellinen harhaopittomuus on illuusio, joka ei toteudu koskaan. Me ymmärrämme sen varsin pian, kun otamme käsiimme vanhan testamentin tai uuden testamentin kirjoitukset. Alkikirkon opillisia ongelmia ilmeni mm. Galatiassa, Krointtissa, sekä Apostolien teoissa kerrotaan Antiokiassa syntyneestä lain noudattamiseen liittyvästä kiistasta. Ilmestyskirjassa kerrotaan seitsemästä seurakunnasta, joista vain muutama läpäisi kokeen uskollisena seurakuntana. Mitä pitäisi sanoa kirkon historiasta? Onko kirkolla ollut yhtään sellaista jaksoa, jolloin sitä ei olisi ahdistanut jonkinlainen harhaoppi tai siitä erilleen pyrkivä joukkio? Lutherin lausuma, minne Jumala rakentaa temppelin, sinne perkele rakentaa viereen kappelin, lienee kirkon jokseenkin pysyvä olotila.

Tämä fakta, että kirkossa on ollut kautta aikojen tekemistä harhaoppien kanssa ei tietenkään merkitse sitä, että kirkon ja kristittyjen täytyy nostaa kädet pystyyn. Ei tietenkään. Jo se, että kristityt ja kirkon opettajat kautta aikojen ovat valitelleet harhaoppien aiheuttamaa vahinkoa ja häiriöitä on merkki siitä, ettei niihin suhtauduta välinpitämättömästi.

Luterilaisen kirkon vähittäinen eriytyminen omaksi kirkkokunnakseen kertoo tästä omaa kieltään. Meidän seuraliikkeessämme vellovan kiistan kannalta on oleellista huomata, että Lutherin lähdön syyt olivat, eivät niinkään katolisen kirkon jumalanpalvelusjärjestys, vaan siinä esiintyneet vääristymät, typistykset ja väärinkäytökset. Syynä Lutherin "tottelemattomuudelle" sen aikaista kirkkoa vastaan johtui siitä, että paavi oli vuosisatojen aikana säätänyt lukemattomia lakeja ja kirkollisia sääntöjä, jotka eivät perustuneet Raamattuun. Niitä oli syntynyt erityisesti munkkilaitoksen kehittymiseksi ja toisaalta Jumalan sanan ja sakramenttien arvon ja merkitysen peittämiseksi. Kun Luther tahtoi evankelisen vapauden ja uskoon perustuvan pelastustien vanhurskauttamisasiassa takaisin, niin syntyi sovittamaton yteenotto, ja lopulta näiden ryhmittymien erkaantumiseen toisistaan.

Kotimaassamme opillinen eriytymiskehitys on konkretisoitunut ensimmäisenä, yllättävää kyllä, ei esikoislestadiolaisten ja kirkon välillä, vaan Luther-säätiön/ Lähetyshiippakunnan ja evankelis-luterilaisen kirkon välillä. Tämän kiistan kriittisimpiä kohtia on se, että Lähetyshiippakunnan papit ovat joutuneet kärsimään vakaumuksensa takia. Heitä on rangaistu mm. erottamalla papinvirasta, koska he uskovat niin kuin Raamattu opettaa. Papin virasta erottamisesta tekee vielä vakavampaa se seikka, etteivät kirkon päättävissä elimissä toimivat henkilöt usein ryhdy toimenpiteisiin kristinuskon kannalta harhaoppeja tai muuta paheellista toimintaa harjoittavia kohtaan. Tosin on niitäkin tapauksia, jossa kirkko on puuttunut luterilaisen uskon vastaiseen opetukseen tai toimintaa. Muutamia esimerkkejä:

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000262712.html

http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/imatralla-kohusaarnan-pitanyt-pappi-sai-potkut/2332860

http://yle.fi/uutiset/juopuneena_tyoskennellyt_pappi_sai_potkut_kuopiossa/6984320

Lähetyhiippakunnan ja esikoislestadiolaisuuden yhtenä erona on se, että esikoiset eivät ole kärsineet vainoa toisin kuin Lähetyshiippakunnan papit. Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan toiminnassa on ollut mukana myös esikoislestadiolaisia. Pappeihin kohdistuneet rangaistuttoinepiteet kertovat siitä, mikä keskeinen asema papin tehtävällä Suomen kirkossa on. Siksikin meidän tulee kunnioittaa ja arvostaa kaikkia niitä pappeja ja kirkon työntekijöitä, jotka tahtovat pysyä uskollisena lähettäjälleen Kristukselle.

Lähetyshiippakunnan lisäksi, kirkossa toimii suuri joukko järjestöjä ja herätysliikkeitä. Näitä ovat mm. SLEY, Suomen Raamattuopisto, OPKO, Kansan Raamattuseura, Uusheränneet, Rauhan sana, Rukoilevaisuus, Herännäisyys ym.

Näisen lisäksi kirkon piirissä toimii lähetysjärjestöjä, joilla on työntekijöitä paitsi ulkomailla myös Suomessa, pappeja sekä maallikkoja.

Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä
Medialähetys Sanansaattajat
Suomen Ev. lut. Kansanlähetys
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Suomen Lähetysseura
Suomen Pipliaseura
Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland

Salmensuu päättelee ja epäilee naispappeuspäätöksen seurauksista johtuen, "voiko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tämän perusteell toimia yhtään oikeaoppista pappia..." s. 17. Voisimme lähestyä asiaa ensin kirkon jäsenten tasolta. Onko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muita uskovia kuin esikoislestadiolaiset? Lutherin, Laestadiuksen ja Raattamaan uskoa seuraten voi todeta, että varmasti on. Kristuksen kirkossa on oleva aina uskollisia kristittyjä harhoista huolimatta. Eri järjestöillä ja herätysliikkeillä on omia tiloja, omia pappeja, lähetystyöntekijöitä, saarnaajia, jopa omissa tiloissa vietettäviä jumlanpalveluksia ehtoollisen viettämisineen. On outoa väittää, ettei kirkossamme olisi muita kristittyjä.

Jos taas puhumme papeista, niin kuten todettua, seuraliikkeillä on omia pappeja, lähetystyöntekijöitä ja papinvirkaa hoitavia henkilöitä kirkon viroissa. Viroissa on vielä joissakin seurakunnissa vanhakantaisia pappeja, joita ei vielä ole erotettu naispappeuskysymyksen tähde. Virassa olevien pappien joukossa voi olla myös niitä, jotka ovat muuttaneet mielensä ja murehtivat tilannetta ja kantavat huonoa omaatuntoa tilastaan. Näistä olen itsekin saanut kuulla. Näiden lisäksi mukana voi olla vakaumuksensa kanssa horjuvia, epävarmoja tai niitä, jotka ovat langenneet vasta hetki sitten. Tai niitä, joilla on vakaa tahto muuttaa tilannetta, mutta katosvat ulkopuolelta tulevan paineen liian suureksi.

Meidän kristillisyydessä puhutaan matkasta, vaelluksesta. Sillä kuvataan sitä, että emme ole vielä perillä, emme ole vielä saavuttaneet lopullista lunastusta ja taivaaseen pääsyä. Matka on kesken ja pelastus vielä edessäpäin. Apostoli kuvaa tätä näin: "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin..." Fil.

Tämä keskeneräisyys heijastuu myös opin käsittämiseen. meistä kukaan ei käsitä sitä täydellisesti. Apostoli Paavali kuvaa sitä peiliin katsomiseen, me emme käsitä täydellisesti, vaan niin kuin kuvastimsesta epäselvänä kuvana. Siksi se on uskosta, se oikeaoppisuuskin. Tästä syystä on tärkeää sekin näkökohta, että me annamme kanssaihmistemme tehdä matkaa eteenpäin ja mahdollisesti päästä parempaan ymmärryksen. Annamme aikaa parannuksentekoon ja mielen muuttamiseen. Erottautumisella tämä mahdollisuus katkaistaan meidän osaltamme.

Asia ei ole niin yksioikoinen, kuin ensikatsomalta saattaisi olettaa.

Älä jaksa enää. Ei näitä kukaan lue!

HALOO,KUKAAN EI LUE NÄITÄ SUN JUTTUJAS 55780!

Minä luen! Loistavaa analyysiä. Separatisteille nämä ovat vieraita ajatuksia koska alistuminen hengelliselle hallitukselle estää sanan tutkimisen.

Kirkon virasta.

Kohdassa 11 Julkinen saarnavirka, s. 20 Salmensuu mainitsee, "Esimerkiksi kukaan apostoleista ei kuulunut pappissäätyyn." Hän puhuu, että pappi-termi on hiukan harhaanjohtava, kun sillä tarkoitetaan vain erityisen saarnaviran edustajaa. Sekä että "Raamattu käyttää sellaisia sanoja kuin "piispa" ja "vanhin".

Virkakysymyksessä termi eli kirkon viran nimike ei ole oleellinen asia. Oleellista käsiteltävän asian suhteen on siihen liittyvät oikeudet, velvollisuudet, kirkon kutsu sekä järjestys, jota kirkko on kautta aikojen virka-asioissa noudattanut.

Salmensuu siteeraa täälläkin tunnetuksi tullutta Lutherin kirjoitusta Böömin veljille:

"Jaa, jos hätä todella on niin vaikea ja kurjuus niin suuri, ettei ole muuta keinoa saada seurakunnan palvelijoita..." s. 20.

Ennen sitaattia hän viittaa ns. hengelliseen tai yleiseen pappeuteen, vaikka hän näitä termejä ei käytäkään, ja lähtee tältä pohjalta perustelemaan maallikkojen sakramenttien toimittamista. Ja sitten tulee tämä Luther-sitaatti. Kuten Leivon vastineessa tuli jo esille, hätätilaa ja normaalitilaa ei voida verrata toisiinsa. Yhteiskunnassa noudatetaan normaalijärjestystä normaalioloissa, mutta poikkeustilan aikana poikkeuslakeja. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Raamattu antaa esimerkiksi oikeuden tappaa, mutta vain sodassa tai esivallan toimesta. Mitä tulisi siitä, jos sota- tai poikkeustilan lakeja noudatettaisiin normaaliolosuhteissa tai rauhan aikana? Kaikki tappaisivat toisiaan sen mukaan missä mielestään näkevät vihollisia. Viranomanomaiset voisivat määrätä ulkonaliikkumiskiellon mielivaltaisesti.

Sotatilan aikana valtio voi pakkolunastaa yksityisomaisuutta sotilaskäyttöön yhteisen edun nimissä, muussa tapauksessa se on rikos kymmenen käskyn seitsemättä käskyä vastaan. Yksi poikkeustilan esimerkki luterilaisessa kirkossa on hätäkaste. Jos vastasyntynyt on kuolemaisillaan, ja vanhemmat haluavat lapselleen kastetta, mutta pappia ei ole saatavilla, he voivat sellaisessa tilanteessa kastaa rikkomatta kirkkojärjestystä. Mutta kuinka moni vanhin tekee niin, jos lapsella ei ole mitään kuolemanvaaraa?

On helppo ymmärtää, että hätätila, poikkeustila ja muut ääritilanteet ovat erityistilanteita, jotka ovat silmiinpitävän erilaisia tavanomaiseen verrattuna. Sakramenttien toimittamisoikeuden suhteen se tarkoittaa, että normaalioloissa on noudatettava kirkkojärjestystä. Sanonta kuuluu, "hätä ei lue lakia". Mutta toisaalta vanha viisaus sanoo, "poikkeus vahvistaa säännön". Toisin sanoen, pakon tai hädän edessä käytetty oikeus hoitaa sakramentteja herättää niin räikeästi huomiota, että heti normaaliolojen palauduttua noudatetaan yleistä sääntöä. Säännön oikeellisuus paljastuu ja kirkastuu poikkeusoloissa.

Luther-sitaatista selviää myös se, ettei hän sano yhtä painokkaasti samaa ehtoollisesta kuin kasteesta. Hänhän myöntää kyllä maallikolle oikeuden kastaa hätätilassa, mutta sanoo ehtoollisesta "vaikka vielä koko elämänsä aikana eivät uskaltaisi tai voisi nauttia pyhää ehtoollista." Ja myöhemmin, hän ei totea, että jokainen kristitty voi jakaa ehtoollista, vaan "ei muuta muistoateriaa Herran pöydällä kuin se, mihin jokainen kristitty Herran oman säätämisen mukaisesti voi ottaa osaa." Lutherhan mainitsee kirjeessään Franfurt am Mainin kristityille, että jos kristityn oma pastori opettaa ehtoollisesta zwingliläisesti, "Hänen tulisi mieluummin pidättyä sakramentista koko elämänsä ajan, kuin ottaa se vastaan tältä..." Miksi näin? Siksi, koska Luther katsoi kasteen välttämättömäksi pelastukselle, mutta ei ehtoollista, jos kyseessä on hätätila.

Tässä on nyt esillä kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensin että normaalioloissa sakramenttien hoitamisessa on noudatettava aina normaalioloissa sovellettavia sääntöjä, sekä että ehtoollisen jakamiseen ei voi muitta mutkitta soveltaa hätätilaratkaisua. Toisin sanoen, maallikkosaarnaajilla ei ole perusteltua oikeutta jakaa ehtoollista normaalioloissa, mutta ei myöskään poikkeusoloissa.
Kun lisäksi Salmensuu itsensä mukaan sopivien ehtoollistilaisuuksien saaminen ei ole kokonaan estynyt, kasteista nyt puhumattakaan, niin esikoislestadiolaisilla saarnaajilla ei ole olemassa oikeutusta ottaa sakramentteja toimitettavaksi.

Kasteen sakramentin kohdalla pistääkin silmään, että esikoislestadiolaiset saarnaajat ovat ryhtyneet suorittamaan myös niitä, siitäkin huolimatta, että sen suhteen ei ole olemassa mitään "sopivan kasteen suorittajan saamisen hankaloitumista". Kasteen nimittäin voi suorittaa toisen seurakunnan pappi, kuka tahansa luterilainen pappi, jonka vanhemmat tahtovat kasteen suorittajaksi. Saarnaajien ei missään nimessä ole välttämättöntä toimittaa kastetta. Tämä seikka yhdessä edelläkuvatun ehtoollisasetelman kanssa kertoo siitä, että sakramenttipäätöksen taustalla on muita syitä kuin hätätila, sopivien ehtoollistilaisuuksien tai kasteen toimittajien saamisen estyminen. Ja koska perustelu harhaoppisuudellakin on kestämätön, niin minun täytyy olettaa jokin selvityksessä mainitsematon seikka.

Virkakysymys on monitahoinen asia ja siksi sitä täytyy tarkastella yksityiskohtaisemmin. Kirkon virka näyttää olevan monessa mielessä kaksitahoinen kysymys. Kaksitahoisuuksia näkyy esimerkiksi seuraavissa kohdissa.

1.Kirkon virka on nähty toisaalta Jumalan asetuksena, toisaalta yleiseen pappeuteen perustavana oikeutena ja järjestelykysymyksenä.

2 Tietyssä mielessä sakramentin jakaja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä, tietyssä mielessä on, etenkin ehtoollisen jakajan tapauksessa.

3.Kirkon historiassa seurakunnan kaitsijan valinnassa painotettu kahta osapuolta, piispojen ja toisinaan seurakunnan osuutta.

4. Kirkon viran kohdalla liikenne on nähty kaksisuuntaisena. Kaitsijan tehtävä on ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta.

On hyvä tiedostaa, että luterilaisuudessa on vallinnut kaksi toisilleen lähes vastakkaista virkanäkemystä. Toinen niistä, jota kutsutaan institutionaaliseksi virkanäkemykseksi katsoo, että kirkon virka on Jumalan perustama ja säätämä. Sen lisäksi tämän virkanäkemys ymmärtää, että kirkossa on olemassa erityinen kirkon saarnasääty. Tämän näkemyksen on esittänyt mm. luterilainen oikeusoppinut Julius Stahl. Saarnasäädyllä on Jumalan antama valtuutus ja oikeutus suorittaa toimintojaan kirkon tahdosta, tehtävänannosta ja luvasta riippumatta. Evankeliumin, sakramenttien jakaminen ja avaintenvallan hoitaminen kuuluu vain hengelliselle vallalle.

Tämä virkanäkemys on lähempänä luterilaisen puhdasoppisuuden käsitystä kirkon virasta. Siinä korostuu viran jumalallinen asetus sekä siihen liittyvät tehtävät. Puhdasoppisuudessa nähdään, että virka liittyy kiinteästi tunnustuskirjoissa mainittuun uskossa saatavaan vanhurskauteen ja pyhiin sakramentteihin (artiklat III ja VI).

Toinen virkanäkemys on institutionalistiselle vastakkainen, jonka edustajana on toiminut erityisesti Johann W. F. Höfling. Myös hän uskoo, että kirkon virka on alkuperältään jumalallinen, mutta vain sillä erotuksella, että Kristus ei ole asettanut kirkon erityistä virkaa. Kirkon virka perustuu yksinomaan yleiseen pappeuteen.

Jälkimmäinen käsitys kirkon virasta perustuu Lutherinkin mainitsemaan seikkaan, että papiksi ei tulla opiskelemalla, vaan syntymällä. Hän viittaa sillä kasteeseen, jossa ihminen uudestisyntyy hengellisen pappeuden jäseneksi. Höfling vain antaa tälle yleiselle pappeudelle virallisen luonteen, ja tässä virka on annettu koko seurakunnalle. Jälkimmäinen näkemys kirkon virasta on tunnusomaista pietistiselle teologialle. Pietismi korostaa viranhaltijan hengellisiä ominaisuuksia. Viran hoitamisen menestyksen ja onnistumisen edellytyksenä nähdään, että papin tulee olla uudestisyntynyt.

Nämä kaksi yksipuolista tapaa ymmärtää kirkon virka eivät kuitenkaan ole ainoita luterilaisuudessa. Raamatusta selviää, että virka on luonteeltaan monitahoisempi. Onkin olemassa myös näkemys, joka tunnustaa molemmat viran elementit. Kirkon virka on todella Jumalan asettama, mutta sen haltijalta edellytetään silti tai juuri sen tähden tiettyjä ominaisuuksia. Jumalan tahto on helppoa ymmärtää ja on varsin luonnollista, että uskon synnyttämiseksi tarkoitettu virka vaatii henkilöä, joka on paitsi kastettu, mutta myös omistautunut kristinuskoon. Kristus kiteyttää tämän virkakysymyksen ongelman:

"Niin hän asetti kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan." Mark. 3:14.

Tämän ohjeen mukaan apostolit kehottivat valitsemaan diakoniksi "seitsemän miestä joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä", Apt. 6:3. Apostoli Paavali luettelee kaitsijan tehtävään vaadittavia ominaisuuksia kirjeessään Tiitukselle. On selvää, että hänen esittämien kelvollisuusedellytysten pohjalta seurakunnalla ei ole oikeutta hyväksyä uskosta osattoman valintaa kirkon paimeneksi.

Jatkuu....

Seuraavaksi käsittelen virkakysymyksen seuraavaa ongelmakohtaa, joka oli tämä:

2. Tietyssä mielessä sakramentin jakaja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä, tietyssä mielessä on, etenkin ehtoollisen jakajan tapauksessa.

Salmensuu ottaa esimerkin Luther-sitaatista, jossa korostetaan ehtoollisen reaalipreesenssiä. Luther kirjoittaa: "Me väitämme tinkimättä; nauttikoon tai jakakoon sakramenttia vaikka heittiö, hän nauttii oikean sakramentin..." s. 9. Salmensuu ei käytä tätä sitaattia argumenttina oikeuttamaan maallikkojen toimittamia sakramentteja. Mutta sen tähden, että joku keksii sitä sellaiseen käyttää, on hyvä kysyä onko virkateologiselta kannalta yhdentekevää, kuka hoitaa sakramenttien toimittajan tehtävää.

Keskusteltaessa ehtoollisen jakajan kelvollisuudesta on tietenkin pantava merkille kummasta osapuolesta puhumme, sakramentin nauttijasta vai jakajasta. Luther painottaa usein sakramentin vaikutuksen riippumattomuutta jakajan kelvollisuudesta. Näin tapahtuu myös tunnustuskirjoissa. Syy siihen löytyy näkökulmasta. Ehtoollista tarkastellaan silloin sakramentin nauttijan kannalta, jonka tulisi saada vastaanottaa Jumalan siihen asettaman hyödyn, Kristuksen veren ja ruumiin syntien anteeksiantamukseksi. Evankelimin, tässä sakramentin, tulee perustua varmuuteen siitä, että mitä Jumala lupaa, sen hän myös antaa. Sakramentin kohdalla on kiinnitettävä huomiota itse asiaan, Jumalan sanaan ja sakramenttiin. Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisaineissa, leivässä ja viinissä. Uskon saaminen ja uskossa nauttiminen ei voi perustua sakramentin jakajan kelvollisuuteen, koska silloin kiinnitetään huomio sellaiseen, mihin Jumala ei ole käskenyt kiinnittää huomiota. Jos ehtoollisen nauttimisen kelvollisuus olisi kiinni jakajan kelvollisuudesta, niin ehtoollisvieras ei koskaan voisi saada varmuutta siitä, nauttiiko hän oikein vai ei, saako hän Kristuksen ruumiin ja veren vai ei ja antaako Jumala ehtoollisessa anteeksi hänen syntejään vai ei. Sitä paitsi, miten me voimme saada ehdottomalla varmuudella jakajan kelvollisuusasteen selville. Entä jos hurskaudestaan ja oikeaoppisuudestaan tunnettu pappi on langennut edeltävänä yönä enkä saa sitä tietää? Miten minun autuuteni silloin käy?

Mutta kun me keskustelemme ehtoollisen nauttijasta, me puhumme hänestä emmekä ehtoollisen jakajasta. Ehtoollisen jakajalle laajemmassa mielessä on olemassa eri kriteerit. Eihän kirkon paimen toimi ehtoollisjumalanpalveluksessa vain jakamisen teknisenä suorittajana Kuten Salmensuu mainitseekin, ehtoollispöytään osallistumisessa on kysymys kirkon tunnustustoimesta s. 7. Kristuksen kirkko on rakennettu tunnustuksen pohjalle ja kirkko on joukko uskonsa tunnustajia. Silloin näkökulma laajenee, emmekä puhu enää vain sakramentin oikeasta vastaanottamisesta emmekä pelkästään sakramenttien toimittamisesta. Tunnustuskirjojen mukaan jo pelkästään ehtoollisen toimittamisessa on otettava huomioon kokonaisuus: "Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt." Silloin on kysymys siitä, että ehtoollista jakava pappi opettaa sakramentista oikein, niin että ehtoollisvieraat tietäisivät, mitä he ovat saamassa, niin että osaisivat uskoa ja nauttia sakramentin oikealla tavalla. Näkökulmaa voi laajentaa vieläkin laajemmalle, kun puhumme kirkon kaitsentavirasta. Jeesus kertoi Pietarille paimenviran tehtävistä seuraavaan tapaan: "Ruoki minun karitsoitani", ja "Kaitse minun lampaitani." Kaitsentavirka ei sisällä siis yksinomaan ruokkimista, ehtoollisen jakamista, vaan myös lauman pitämistä koossa ja varjelemista pedoilta. Se tarkoittaa sitä, että Raamattu asettaa ehtoollisen jakajalle henkilökohtaisia kriteerejä, jotka eivät niinkään vaikuta suoraan ehtoollisen nauttimiseen, mutta kylläkin kaitsijan henkilökohtaiseen vastuuseen, sekä seurakunnan vastuuseen paimenta valittaessa ja sen hengelliseen rakentumiseen jne. Apostoli Paavali mainitsee, "hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan
terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tiit. 1:9.

Jatkuu...

Tämän lisäksi sakramenttien hoitajien valinnan kriteerinä on noudatettu kirkossa aina hyvää järjestystä. "...sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala". 1 Kor. 14:33. Apostoli Pietari velvoittaa kristityitä olemaan alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestykselle 1Piet. 2:13. Sana "kaikki" tarkoittaa tietenkin myös kirkon järjestystä, täysin riippumatta siitä perustuuko se kaikilta osin Raamatun sanaan. Riittää ettei se ole Jumalan sanan vastainen järjestys. Tässä seuraavaksi ottamani esimerkit alkukirkon ajan toimintatavoista ja järjestyksestä kertovat, että virallisia piispoja on kuunneltava ja kirkkojärjestystä noudatettava. Korintossa syntyneen virkakiistan takia (v. 95), joka oli syntynyt kirkon virallisen virkajärjestyksen ja karismaatikkojen välillä Rooman piispa Klemens kirjoitti:

"Kun nämä asiat ovat meille aivan selvät ja kun olemme saaneet katsahtaa jumalallisen tiedon syvyyksiin, niin pitää meidän tehdä kaikki järjestyksessä, minkä Herra on käskenyt määräaikoina suorittamaan. [...] Apostolit saivat evankeliumin meille Herralta Jeesukselta Kristukselta, Jeesuksen Kristuksen lähetti Jumala. Kristus on siis Jumalalta ja apostolit Kristukselta. Kumpikin on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Saatuansa siis määräyksensä ja tultuansa Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta varmuudella täytetyiksi sekä Jumalan sanassa vakautetuiksi he lähtivät Pyhän Hengen täyttäminä julistamaan hyvää sanomaa, että Jumalan valtakunta oli tulemassa. Maaseuduilla ja kaupungeissa he siis saarnasivat ja asettivat esikoisensa tulevien uskovaisten piispoiksi ja seurakuntapalvelijoiksi, hengessä heitä koeteltuansa."

Nikean kirkolliskokouksen (v. 325) ekumeenisissa 4:ssä säännössa ohjeellistetaan:

"Piispan virkaanasettaminen parhaiten sopii maakunnan kaikkien piispojen tehtäväksi. Mutta jos se joko sattuneiden esteiden pakosta tai matkojen pituuden takia käy vaikeaksi, niin kokoontukoon yhteen ainakin kolme piispaa toisten kirjallisesti ilmoittaessa yhtyvänsä päätökseen ja niin toimittakoot kätten päällepanemisen kautta virkaan vihkimisen. Kaikkien näiden toimituksien vahvistaminen kuuluu joka maakunnassa sen metropoliitalle."

Karthagon kirkolliskokous vastaisi Rooman piispalle Celestinukselle, sen jälkeen kun hän oli pyrkinyt sekaantumaan Afrikassa sijainneen täysin itsenäisen Karthagon kirkon erottamispäätökseen:

"Järkevästi ja oikeamielisesti on Nikean kirkolliskokous päättänyt, että kaikki asiat, olivatpa ne minkälaatuisa tahansa, ovat ratkaistava omilla paikkakunnillaan, sillä isät ovat havainneet, ettei Pyhä Hengen armolahja, jonka avulla Kristuksen papit näkevät järkevästi totuuden ja lujasti sitä suojaavat, millään alueella vähene, varsinkin kun jokaiselle on sallittu ollessaan tyytymätön paikallisten tuomarien päätökseen vedota oman alueensa kirkolliskokoukseen tai yleiseen kirkolliskokoukseen. [...] Siitä, että sinä voisit lähettää jonkun ikään kuin sinun pyhyytesi puolesta, me emme havaitse, että yksikään kirkolliskokous olisi siitä mitään säätänyt. [...] Niinpä siis, eräiden pyynnöistä älkää lähettäkö tänne omia kleerikoitanne meidän asioitamme ratkaisemaan, älkääkä salliko tämän tapahtua siksi, ettei sanottaisi, että me tuomme turhan maallismielisen ylpeyden Kristuksen kirkkoon, joka antaa yksinkertaisuuden valon ja nöyryyden viisauden päivän niille, jotka tahtovat nähdä Jumalan."

Myös Herman Sasse on samaa mieltä: "Puolustus selittää Augustanan 16. uskonkohtaa sanomalla, "ettei evankeliumi säädä uusia yhteiskuntajärjestystä
koskevia lakeja", sillä Kristushan ei ole lainsäätäjä, vaan evankeliumi "opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille" – luonnollisesti vain niin pitkälle kuin ne ovat "legitiimejä järjestyksiä", sellaisia jotka pitävät yhtä Jumalan järjestyksen kanssa -, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä". (Olen luterilainen. s. 113).

Myöhemmissä kirjoitusteni sitaateissa on lisää kuvauksia siitä, millaista järjestystä piispan valinnassa alkukirkon aikana noudatettiin.

3. Kirkon historiassa on seurakunnan kaitsijan valinnassa painotettu kahta osapuolta, piispojen ja toisinaan seurakunnan osuutta.

Salmensuu kiistää selvityksessään kirkkolaitoksen aseman saarnaajan valitsemisessa: "Huomionarvoista on myöskin se, että valta kutsua saarnaajia ei kuulu millekään kirkkolaitokselle, vaan ainoastaan seurakunnalle." s. 23. Mitä Salmensuu ymmärtää sanalla kirkkolaitos? Tarkoittaako hän kirkon organisaatiota, jossa keskeisessä asemassa ovat kirkon ylimmät viranhaltijat piispat? Salmensuun mielestä papin sijaan "Uuden liiton saarnaviran edustajista Raamattu käyttää sellaisia sanoja kuin "piispa" tai "vanhin".

Katsotaan mitä kirkon historia meille opettaa. Samalla tavalla kuin muissa kysymyksissä, myös seurakunnan piispan valinnassa näkyy kirkon viran kaksinaisuus. Toisaalta apostolit ja heitä seuranneet piispat olivat mukana seurakuntien paimenten valinnassa, toisaalta Raamattu osoittaa, että viran valintaan on tarvittu myös seurakunnan siunaus. Tästä kertoo muun muassa apostolien teoissa mainittujen diakonien valinta, Apt. 6 luku. Apostolit kehottivat seurakuntaa valitsemaan keskuudestaan "seitsemän miestä joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen."

On kuitenkin huomattava, että kirkon aivan alkuaikoina Jeesuksen valinta oli suoraan kaikkitietävän ja -näkevän Jumalan valinta. Samoin apostoleilla oli aivan oma erityinen asemansa evankeliumin salaisuuden opettajina, kristillisen opin perustuksina sekä ensimmäisen uuden liiton kirkon perustajina. Heidän asemansa apostolisen ajan seurakuntien piispojen valinnassa oli poikkeuksellista. Myös alkukirkon ajan piispojen asema uskonperinnön välittämisessä oli ratkaiseva, koska he olivat saaneet olla joko suoraan apostolien oppilaita tai sitten kuulla apostolien oppilailta, miten apostolit olivat opettaneet ja menetelleet. Sen ajan piispojen apostolinen seuraanto (viran suksessio) oli tärkeä asia harhaopettajien takia, jotka väittivät saaneensa ilmoituksen ja viisautensa Jumalan sanan ja kirkon ja sen viran ulkopuolelta, suoraan Jumalalta. Toinen syy oli se, että kirkon alkuvaiheessa ei vielä ollut koottu kaikissa kirkoissa hyväksyttyä ja julkaistua ohjeellista uutta testamenttia, johon olisi voitu vedota uskonkiistojen ratkaisijana. Siihen aikaan oikea oppi kulki eteenpäin lähinnä sanallisessa muodossa opettajalta toiselle, kirkon viralta seurakunnalle, koska apostolien kirjoittamia kirjeitä tai muita historiallisia lähteitä Jeesuksesta oli kopioitu vähän ja ne eivät olleet kaikkien saatavilla. Alkukirkon varhaisina aikoina apostolisen opin traditio ja apostolinen suksessio siis kytkeytyivät vahvasti yhteen, kuten piispa Irenaeus (n. 130-202) sanoo: "Me voimme luetella heidät, jotka apostolit asettivat piispoiksi kirkossa, ja heidän seuraajansa aina omiin aikoihimme saakka ja jotka eivät opettaneet eivätkä koskaan tienneet sellaisista mielettömyyksistä, joita nämä ihmiset tuottavat." Näiden lisäksi ja tämän takia piispan virkaan liitettiin myös kirkon ykseyden säilyttäminen, niin kuin kirkkoisä Irenaeus mainitsee: "Sillä tämän kirkon kanssa, sen johtaja- ja arvovalta-aseman vuoksi, on pakosta jokaisen kirkon, se on uskovaisten kaikkialla, oltava yhtä mieltä: Sillä siinä uskolliset....ovat säilyttäneet apostolisen tradition."

Tämän valossa on helppo ymmärtää ja hyväksyä Antiokian piispa Ignatiuksen opetus piispan viran ratkaisevasta asemasta. Perimätiedon mukaan Ignatiuksen sanotaan olleen apostoli Pietarin ja Johanneksen oppilas:

"Kaikki seuratkoot piispaa niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimmistoa niin kuin apostoleita; seurakuntapalvelijoita taas kunnioittakaa kuten Jumalan käskyä! Älköön kukaan toimittako mitään seurakunnallista toimitusta ilman piispaa! Sitä pidettäköön luotettavana ehtoollisena, mikä tapahtuu piispan tai hänen määräämänsä valvonnan alla. Missä piispa esiintyy, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Kristus Jeesus on. Ei ole sallittua toimittaa kastetta, eikä rakkausateriaa ilman piispaa. Mutta minkä hän hyväksyy, se on myös Jumalalle otollista, jota kaikki, mikä toimitetaan, olisi varmaa ja lujaa." (Igantius Smyrnalaisille VIII)

Myöhemmässä kirkon vaiheessa kirkko sai koottua Raamatun kaanonin, hyväksyttyjen, ohjeellisiksi ja sitoviksi ymmärrettyjen kirjojen kokoelman. Se tapahtui 170-360 välisenä aikana. Kirkossa noudatettiin yhä selvemmin järjestelmää, jossa piispan valinnassa myös kirkkokansa oli ratkaisevassa roolissa.

Jatkuu...

Kirkkolaitos, sanoo Salmensuu. Henkilö jolle Suomen ev.lut. kirkko on laitos, ei ole enään kärryillä kristinuskosta.

Opillisesti vain hyvin harva esikoislestadilainen tuntee kristinuskon sisällön. Eivätkä he ole siitä myöskään kiinnotuneita kristinuskosta, heille riittää kun tottelee mitä "tämän kristillisyyden" "vanhimmat" sanovat. Ja käy määrävälein saarnamiehen kaulassa anomassa syntejään anteeksi. Siinä on kaikki mitä he kristinuskosta tietävät, eivätkä ole sen enemmästä kiinnotuneita tietämään.
_________

- Vain me esikoislestadiolaiset pelastumme pieninä lapsina kuolleet.
- Vain esikoislestadiolaisen suusta tullut sana on pätevä koska ainoastaan esikoislestadiolaisella on asuva pyhä Henki. (edellyttää nykyin myös Jellivaarasta myönnettyä sertifikasattia)
- Vain esikoiislestadiolaisen suun kautta tullut sana voi pelastaa helvetistä.
- Esikoislestadiolaisella on rajoittamaton oikeus tuomita helvettiin, aivan kenet hän haluaa. Ja se on esikoislestadiolaisessa asuva Pyhä Henki joka tuomitsee esikoislestadiolaisen Pyhälle Hengelle antaman käskyn perusteella.

Tämä on esikoislestadiolainen oppi pääpiirteissään tänään

xxxxxxxxx

Kerroppa tällaisessa uskossa elävälle Kristinuskosta, niin hän järkyttyy sydänjuuriaan myöten. Heti tulee torjunta ja tämä "PyhänHengen" tuomio sille, joka kertoo tällaiselle mitä Raamattu sanoo. ->

Room. 10:6 Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: "Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?" se on: tuomaan Kristusta alas,
Room. 10:7 tahi: "Kuka astuu alas syvyyteen?" se on: nostamaan Kristusta kuolleista.
Room. 10:8 Mutta mitä se sanoo?

- "Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi";
se on se uskon sana, jota me ( *) apostolit) saarnaamme.

Room. 10:9 Sillä jos sinä
- tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi
- ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt,
- niin sinä pelastut;
Room. 10:10
- sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi
- ja suun tunnustuksella pelastutaan.
Room. 10:11 Sanoohan Raamattu: "Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään."

-> Tämä on kristinusko. Ja tämän uskon valtaosa esikoislestadiolaisista kieltää sekä suullään että sydämessään, ja myös netin kautta koko maailman edessä.

KBS Ä kyllä_biisaa_selittelyjä, miten tämä TODELLA JÄRKYTTÄVÄ epäusko, voitaisiin selittää ihmisten edessä uskoksi.

Piispan valitsemistapaa kuvataan Apostolisissa Konstituutioissa (kirjoitettu joko Syyriassa tai Antiokiassa n. 380) näin:

"Herran päivänä kokoontunut kansa ja presbyteerien (vanhimpien) kokous piispan läsnäollessa antakoon suostumuksensa. Sitten vanhin muista piispoista kysykööt presbyteriltä ja kansalta: "Tämäkö on se, jonka he haluavat saada johtajakseen?" Ja kun he vastaavat myöntävästi, kysyköön uudestaan, todistavatko kaikki, että hän on arvokas tähän suureen ja huomattavaan johtoasemaan ja onko hän todella täyttänyt sen, mikä kuuluu hänen velvollisuuksiinsa Jumalaan nähden, eikö ole loukannut ihmisten oikeuksia, hyvinkö on järjestänyt kotiolonsa ja onko nuhteeton elämänsä puolesta. Ja kun kaikki ovat todistaneet yhtäpitävästi, totuudenmukaisesti eikä ennakkoluulon mukaan, niin kuin Jumalan tuomion ja Kristuksen ja Pyhän Hengen ja kaikkien pyhien palvelevien henkien edessä, että hän on sellainen, niin silloin vielä kolmannen kerran kysyttäköön, onko hän totisesti pyhän palveluksen arvoinen, jotta kahden tai kolmen todistajan suun kautta jokainen sana vahvistettasiin. Ja kun he kaikki kolmannenkin kerran vakuuttavat, että hän on sen arvoinen, niin vaadittakoon kaikilta suostumuksen merkki. Ja kun tämä on vapaaehtoisesti täytetty, silloin vaiettakoon." Tätä valintaprosessia seurasi tapahtuma, jossa kolme piispaa vihki uuden piispan.

Samaa kertoo Karthagon piispan Cyprianuksen antama todistus alkukirkon käytännöstä:

"On huolellisesti säilytettävä ja pidettävä jumalallinen perimätieto ja apostolinen säädös, jota meillä noudatetaan melkein kaikissa maakunnissa ja jonka mukaan, kun jollekin kansalle asetetaan laillisessa järjestyksessä piispa, on välttämätöntä, että sen alueen lähimmät piispat kokoontuvat, ja silloin valitaan kansan läsnäollessa piispa, joka hyvin tuntee erikseen kunkin elämän ja yleensä valvoo jokaisen tekoja."

Nämä historialliset tapahtumat ja opetukset kertovat, että alkuajan kirkko noudatti hyvää järjestystä. Sen valossa ei ole oikeutettua kiistää kirkkolaitoksen osuutta sakramentteja hoitavan seurakunnan kaitsijan valinnassa ja varsinkaan vihkimisessä.

4. Kirkon viran kohdalla liikenne on nähty kaksisuuntaisena. Kaitsijan tehtävä on ruokkia ja kaita laumaansa puhtaalla Jumalan sanalla, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta.
Kaitsija ei ole kirkon herra, vaan palvelija. Hänellä on kuitenkin Jumalalta annettu tehtävä ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta. Kaitsijan vallasta opettaa seurakuntaa ja "neuvoa terveellä opilla että kumota vastaansanojain väitteet" onkin jo edellä puhuttu kylliksi. Nyt on vielä otettava käsiteltäväksi toisensuuntainen, jumalallinen seurakunnan ohjaus- ja arvosteluoikeus. Tämä tulee hyvin selvästi esille Kristuksen evankelisesta opetuksesta:
"Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä." Joh. 10:4-5.

Tämän lampaiden oikeuden arvostella kuulemaansa, joko seurata paimenta tai paeta vierasta ymmärtää kyllä helposti. Kyseessähän on minun oma sieluni, jota minä en voi luovuttaa kenen tahansa haltuun tai heittäytyä minkä hyvänsä opetuksen riepoteltavaksi ja antaa näin vietellä itseäni kadotukseen. Kukaan ihminen ei voi lopulta vastata toisen sielun edestä. Onkin uhkarohkeaa luovuttaa varauksetta oman iankaikkisen kohtalonsa jonkun toisen huomaan. Siksi Raamattu varoittaa, kehottaa valvomaan ja puhuu tarkkaan kuulemisesta sekä väärien profeettojen kavahtamisesta. Jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa siitä, mitä kuulee ja mitä uskoo. Myös siitä, jos uskoo harhan ja näin hyväuskoisesti meneteltyään joutuu kadotukseen.

Tässä riittää, että seurakunnan saarnaajien opetuksen arvosteluoikeuden todistukseksi siteeraan Lutherin selitystä kyseisestä Raamatun kohdasta. Tämän tekstin johdosta Luther selittää ja antaa opetuksensa todistukseksi myös erään toisen raamatunkohdan, Matt. 7:15:

"Tämä raamatunkohta sisältää kaksi tarkoin huomioonotettavaa seikkaa, nimittäin uskomisen vapauden ja arvostelemisen vapauden. Te tiedätte, että meidän sielujemme ryövärit ovat esittäneet, että meidän on omaksuttava se, minkä kirkolliskokoukset ja korkea-arvoiset tohtorit määräävät ja päättävät, arvostelematta, onko se oikeaa vai väärää. Näissä asioissa heistä on tullut niin tyrmeitä, että he nykyään, niin kuin julkisesti on todettavissa, kirkonkirouksen uhalla velvoittavat hyväksymään sen, minkä he sanovat. [...] Pankaa siis tarkasti mieleenne: lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään, ja heidän on sanottava, että meidän Herranamme on Kristus, ja että hänen sanansa on ennen kaikkea perkeleen ja ihmisten sanoja. Häneen me tahdomme tarttua ja arvostella, menettelevätkö paavi, piispat ja arvon herrat oikein vaiko eivät, sillä Kristus sanoo tässä lampaiden arvostelevan ja tuntevan, mikä on oikea ääni ja mikä ei. Tuokoot siis esiin, minkä ovat päättäneet! Tarkastakaamme, onko se oikein, ja sen jälkeen tehkäämme päätöksemme sen arvostelun mukaisesti, joka on uskottu jokaiselle yksityiselle kristitylle. Eikä tämä valta ole mikään inhimillinen, vaan jumalallinen. [...] Me emme saa omaksua mitään, sitä arvostelematta, sillä meillä on arvosteluoikeus, ja meidän arvostelumme on nytkin voimassa. Mutta he ovat riistäneet meiltä peitsen, niin ettemme ole voineet torjua yhden yhtäkään oppia: väkisin he ovat päästäneet ne käytäntöön. Kun me siis nyt riistämme miekan takaisin, se tietysti koskee heihin kipeästi. Se täytyy kuitenkin ottaa heiltä, ei kuitenkaan väkivaltaisesti, vaan sanalla, ja sen tähden panna alttiiksi kaikki se, mikä meillä on, ja sanoa: Minä olen Jumalan lammas, minä tahdon saada ja omakseni ottaa hänen sanansa; jos te sen minulle annatte, pidän minä teitä paimenina, mutta jos velvoitatte minut väärään oppiin, antamatta minulle evankeliumia puhtaana, niin minä en pidä teitä paimenina enkä omaksu teidän ääntänne; sillä se virka, josta kerskutte, ei ulotu sanaa pidemmälle. [...] Varustautukaapa siis tällä lausumalla! Niin voitte hakata rikki ja pistellä reikiä täyteen sen, minkä evankeliumia vastaan päättävät. Arvostelu näet kuuluu lampaille, eikä saarnaajille, ja sen tähden teillä on valta ja oikeus arvostella kaikkea sitä, mitä saarnataan, sitä eikä mitään muuta. Ellei meillä näet olisi tätä valtaa, Kristus olisi turhaan Matteuksen evankeliumissa (7:15) sanonut näin: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia." Mutta emmehän me voi kavahtaa, ellei meillä ole arvostelemisen oikeutta, ja jos meidän täytyy omaksua kaikki se, minkä he meille sanovat ja saarnaavat."
II Kirkkopostilla s. 660.

Vielä pitäisi puhua niistä kriteereistä, mitä vaaditaan meidän oman herätysliikkeemme saarnaajia valittaessa. Seurakunnalla on oikeus kutsua, valita ja vihkiä virkaan seurakunnanpalvelijoita. Salmensuu lainaa Lutherilta Schmalkaldenin opinkohdista:

"Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakunnalla on jure divino jo virassa olevien paimenten välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viranhoitajia."

Salmensuu tähdentää useissa kohdissa harhaoppisista puhuessaan Raamatun ja tunnustuksen merkitystä. Tunnustuskirjojen merkitys korostuu erityisellä tavalla, koska hän siteeraa niitä useissa kohdin:

"Raamattu on menettänyt asemansa auktorietteetina." s. 17.

"Hyvällä ei myöskään katsottu sitä jos joku kristitty osallistui harhaoppisen kirkon ehtoolliselle. Ehtoollisyhteyden harjoittaminen harhaoppisen kirkon kanssa merkitsi sen tunnustuksen ja opin hyväksymistä." s. 7.

Salmensuu mainitsee Vanharskauttaminen kirkon elämässä – asiakirjan sekä Porvoon sopimuksen ja sanoo niiden osoittavan "kuinka vähän kirkon johtavat elimet kunnioittavat tunnustuskirjoja." s. 14.

Tässä yhteydessä onkin hyvä pohtia meidän omien saarnaajiemme suhdetta tunnustuskirjoihin. Pitävätkö he tunnustuskirjoja itselleen opillisesti ohjeellisena asiakirjana? Onko myös saarnaajien noudatettava siinä ilmaistua oppia? Kun tunnustuskirjat sanovat: "Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi ei siis ole välttämätöntä, että kaikkialla noudatetaan yhdenmukaisia ihmisten järjestämiä jumalanpalvelusmuotoja..." Uskovatko meidän saarnaajamme näin? Entä miten saarnaajiemme usko suhtautuu opetukseen kasteesta? Uskovatko he, että kasteella on uudestisynnyttävä voima, niin kuin luterilainen tunnustus sen käsittää? Ja tämä kirkollinen järjestys, josta tunnustuskirjat sanovat, "Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestyksiä koskevia lakeja, vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä." Uskovatko saarnaajat tämän tunnustuksen kohdat? Salmensuu itsekin siteeraa Lutheria, joksa sanoo kirjeessää Böömin veljille:

"Sillä yhdyskuntajärjestys vaatii, että henkilö – tai niin moni kuin seurakunta näkee sopivaksi – tulee valituksi ja hyväksytyksi kaikkien samat oikeudet omaavien nimessä huolehtimaan julkisista virkatehtävistä, niin ettei synny häpeällinen epäjärjestys Jumalan kansan keskuuteen, ja ettei kirkko muutu Baabeliksi."

Pitääkö oikeauskoisten kristittyjen lähteä pois sellaisesta Baabelista, joka ei itse noudata luterilaista tunnustusta? Olen sitä mieltä, että saarnaajia valittaessa olisi kutsuttua velvoitettava lukemaan kirkkomme tunnustuskirjat läpi, ennen kuin hän voisi toimia seurakunnan saarnaajana. Tai seurakunta valitsisi vain sellaisia saarnaajiksi, jotka ovat hyvin perehtyneet luterilaiseen uskoperinteeseemme, tunnustuskirjat mukaanlukien. Ja jos seurakunta ja saarnaajat tahtoisivat, että he voisivat toimittaa sakramentteja, heidän olisi mentävä pappiskoulutukseen ja ottmaan pappisvihkimys kyseiseen tehtävään. Jo se, että seurakunta pyrkii saamaan ehtoollisen itselleen merkitsee sitä, ettei voida tunnustaa uskoa, jota seurakunnan keskuudessa joko ei hyväksytä tai tunneta. Miten seurakunnan yhteys voi edes säilyä, jos paimenilla ei ole mitään yhteistä tunnustusta, johon sitoutua ja jonka ympärille kokoontua kiistatilanteissa?

Miksi esikoislestadiolaiset eivät voisi ottaa sakramentteja toimittaakseen, ja menetellä samalla tavalla kuin Lähetyshiippakunta? Nythän on niin, että Lähetyshiippakunnan pappien ja esikoislestadiolaissaarnaajien välillä on huomattava ero. Lähetyshiippakunnan papeista monet on vihitty evankelis-luterilaisissa kirkoissa sakramentin hoitamista varten. He ovat myös saaneet tarpeellista teologista koulutusta. Myös ne papit, joita ei ole vihitty evankelis-luterilaisen kirkon piispojen toimesta. Ja on huomioitava ja niin olen käsittänyt että he ovat luterilaisen kirkon jäseniä. He kaikki ovat sitoutuneet luterilaiseen uskontunnustukseen ja jumalanpalvelusyhteisönä katsovat jatkavansa sitä tunnustuksellista uskonperintöä, jota nyt eri kirkon portaissa, toimintamuodoissa ja seurakunnissa on ryhdytty syrjäyttämään. Lisäksi on mainittava sekin, että yhteisön jumalanpalvelukseen osallistuvat ovat enimmäkseen luterilaisen kirkon jäseniä.

Sakramenttien jakajan ja saarnaajan kriteerit on asettanut Raamattu. Niiden mukaan on selvää, että kirkon opettajan on oltava taitava opettamaan ja hänen on tutkittava Raamattua ja muita pyhiä kirjoituksia, jotta hän voisi pysyä opinmukaisessa luotettavassa sanassa. Lisäksi hänen velvollisuuksiin kuuluu perehtyä seurakuntaa uhkaaviin harhaoppeihin, jotta hän olisi kykenevä kumoamaan ne Jumalan sanalla. Tässä sakramenttikiistassa ei meidän "kirkollisten" väitteitä ole kumottu ja olen ymmärtänyt, etteivät saarnaajat suostu Lapin vanhinten neuvosta sakramenttien suhteen edes keskustelemaan. Tässäkin toimitaan Jumalan kirkasta sanaa vastaan. Eri oppeihin ovat syvällisesti perehtyneet mm. Paavali, Augustinus, Luther ja Laestadius. Se on ollut myös heidän menestyksensä salaisuus, he ovat tienneet tarkalleen, mistä he puhuvat ja missä Jumalan sanaa on rikottu. Tämä vaatii sitä paljon puhuttua lapsenmielisyyttä, kilvoittelua, uutteruutta ja nöyryyttä.

"Lue, kehoita ja opeta ahkerasti, kunnes minä tulen." 1 T im. 4:13.

"Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa." 1 Tim. 3:14-15.

"...hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet. Sillä paljon on niskoittelevia, turhanpuhujia ja eksyttäjiä, varsinkin ympärileikattujen joukossa; semmoisilta on suu tukittava, sillä he kääntävät ylösalaisin kokonaisia huonekuntia opettamalla sopimattomia häpeällisen voiton vuoksi." Tiit. 1:9-11.

"Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan..." 1 Tim. 3:2.

"Kaikki, jotka ovat orjina ikeen alla, pitäkööt isäntiänsä kaikkea kunnioitusta ansaitsevina, ettei Jumalan nimi ja oppi tulisi häväistyksi. Mutta ne, joilla on uskovaiset isännät, älkööt pitäkö heitä vähemmässä arvossa sentähden, että he ovat veljiä, vaan palvelkoot heitä sitä mieluummin, koska he ovat uskovia ja rakastettuja ja harrastavat hyväntekemistä. Tätä opeta ja tähän kehoita. Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja, alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa." 1 Tim. 6:1-6.

Tämä viimeinen raamattusitaatti kertoo sen saman, mitä tunnustuskirjat maallisesta hallinnosta, että on noudatettava olemassaolevaa yhteiskuntajärjestystä ja opetettava kristityille sitä. Ja niin kuin nyt on huomattu, Paavalin sanat ovat toteutuneet ja on syntynyt riitakysymyksiä ja sanakiistojen kipeyttä. Niistä taas kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja sekä alituisia kinastuksia. Mutta jos saarnaajilla ei riitä nöyryyttä ja kuuliaisuutta noudattamaan Jumalan järjestystä, niin silloin olisi parasta niissä paikallisseurakunnissa, missä ehtoollisen nauttiminen on käynyt kertakaikkiaan mahdottomaksi, ottaa osaa Lähetyshiippakunnan toimittamiin ehtoollisiin tai pyytää heitä niitä järjestämään.

Harvoin enää käyn täällä suoli24 sivustolla.

Sattuipa silmän yllättävän hyvää tekstiä nimimerkki 55780:n kirjoittamana.

Lähetyshiippakunnalla on omat, evankelisluterilaisen kirkon virkoihin oordinoidut papit. Lähetyshiippakunta ei ole koskaan ollut kirkon piirissä toimiva herätysliike, vaan kirkko jolla on vihitty piispansa.

Esikoisdlestadiolaiset eivät edelleenkään ole kirkko eikä heillä ole papin virkjaan koulutettuja ja oordihoituja pappeja. He toimivat kirkkolain ja kirkkojärjestyksen vastaisesti, hoitamalla kirkolle kuulvia virkatehtävi maallikkovoimin. tekeytyvät
ev.lut. kirkon herätysliikkeeksi.

Tämä on se vika, miksi esikoislestadiolaisilla ei voi olla mia sakramentteja liike ei ole itsenäinen kirkko.

55780, sä yritit katsella asiaa analyyttisesti ja laaja-alaisesti. Mutta, mutta sulta puuttuu ymmärrys ja sitämyöten kaikki. Mutta joka tosissaan etsii niin hän löytää.