Vaaran vuodet 1947-48
Historianharrastajien hyvin tuntemat ovat ”vaaran vuodet” 1947-48. Silloinhan Neuvostoliitto yritti viedä loppuun sen, missä sodassa ei onnistunut: saattaa Suomen osaksi kontrolloimaansa sosialistista järjestelmää. Se suunniteltiin tehtäväksi sisältäpäin, suurimman puolueemme, kommunistiemme peitejärjestön, hallituksen johtavana voimana olevan SKDL:n avulla.
Tärkeä rooli oli suunniteltu kommunistiselle sisäministeri Yrjö Leinolle. Niinpä hänen vaimonsa, kommunistinen kansanedustaja Hertta Kuusinen jo riemuitsi eduskunnan puhujapöntössä: Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme. Tshekkoslovakiassa oli nimittäin ”kansanrintama” saanut yksinvallan ja maasta oli tullut Neuvostoliiton satelliitti.
Tuo Neuvostoliiton ja omien kommunistiemme suunnitelma kilpistyi sosialidemokraatteihimme, nimenomaan ns. asevelisosialisteihin, joista näkyvimmät olivat Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen, Penna Tervo ja Veikko Puskala. Sdp:n puoluesihteeri Varjosen johdolla ja presidentti Paasikiven hiljaisella myötävaikutuksella nuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneet” miehet, monet heistä korkein kunniamerkein palkittuja helsinkiläisiä reservin upseereita, käynnistivät tunnetun ”jo riittää”-kampanjan. Sen avulla SKDL suistettiin vuoden 1948 ek-vaaleissa suurimman puolueen asemasta ja pois hallituksesta, Leino menetti Neuvostoliiton luottamuksen, hänen avioliittonsa kommunistiemme prinsessan kanssa hajosi, aikaisemmin täysraitis Leino alkoholisoitui ja maa pelastui.
Suomessa jo ennen sotia ja sodan jälkeen valvontakomission brittiedustajana ollut eversti J.H.Magill sanoo kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että jos hänen pitäisi nimetä yksi syy sille, miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata ns. kansandemokratioiden tapaan, hän nimeäisi empimättä asevelisosialistit. Porvareilla ei hänen mielestään olisi ollut kykyä vaaran torjumiseksi, vaan torjunnan oli tultava työväenliikkeen sisältäpäin. Siis samoin kuin jo 1918, jolloin Tannerin johtamat sosialidemokraatit aiheuttivat vallankumouksen epäonnistumisen, josta lähtien Tanner ja sosialidemokraatit koettiin Neuvostoliitossa vallankumouksen pettureiksi ja kommunistien pahimmiksi vihollisiksi.
Vaaran vuosi 1978-79
Myös toistaiseksi viimeinen, vuosiin 1978-79 ajoittunut vaaranvuosi on saanut melko paljon julkisuutta useissa eri kirjoissa. Tuolloin Neuvostoliitto painosti voimakkaasti Suomea yhteisin sotaharjoituksiin pitemmän tähtäimen tavoitteenaan saattaa puolustusvoimamme entistä enemmän Neuvostoliitosta riippuvaisiksi. Tietysti Neuvostoliitolla oli vielä suurempiakin tavoitteita myöhemmässä tulevaisuudessa.
NL:n suurlähettiläs Vladimir Stepanov oli pontevasti yrittänyt edistää hanketta ottamalla asian useaan kertaan esiin puolustusministeri Tähkämaan ja jopa presidentti Kekkosen kanssa. Kekkonen oli kyllä aina taitavasti kääntänyt keskustelun muihin asioihin, mutta neukut eivät hellittäneet. Neuvostoliitto piti asiaa niin tärkeänä, että laittoi puolustusministerinsä marsalkka Dimitri Ustinovin Suomen vierailulle saattamaan asian myönteiseen päätökseen.
Vaikka Kekkonen oli jo tuolloin ajoittain huonompikuntoinen kuin tiedettiin, hän edelleen hoiti torjunnan taitavasti. Puolustusministerinsä kykyihin hän ei luottanut, vaan hän tukeutui asiassa puolustusvoimain komentajaan kenraali Lauri Sutelaan. Sutela ilmestyi korkeiden neuvostoliittolaisten yllätykseksi palavereihin, ja hän taittoi keskustelun alkuunsa. Sutela ilmestyi jopa Tamminiemen saunaan, jolloin hänen merkityksensä jo hyvin tajunnut ”Stepa” poistui kiukusta puhisten.
Ei kai tuo aika ollut enää niin vaarallinen kuin nuo 1940-luvun lopun vaaran vuodet, vaikka Neuvostoliitto olikin vielä tuolloin voimansa ja mahtinsa tunnossa, Gorbatshovin tuloon perestroikineen ja glastnosteineen oli vielä aikaa seitsemän vuotta ja jättiläisen lopulliseen kaatumiseen toistakymmentä vuotta. Kyllä pelkoon oli aihetta Kekkosellakin, joka tietoisen elämänsä loppuun pysyi käsityksessä, että Neuvostoliitto lopulta voittaa suurvaltojen kaksintaistelun ja sosialismi järjestelmänä voittaa kapitalismin.
Vaaran vuosi 1970-71
Mutta ainakin minun huonoiten tuntema vaaran vuosi oli vuosien 1970-71 aikana. Se aika oli ilmeisesti ihan oikeasti vaarallinen meille. Ainakin Neuvostoliitto oli tuolloin vakaasti päättänyt saada Suomessa aikaan sosialismin ja Suomen siten entistä tiukempaan otteeseensa.
Jotain toki olen noiden aikojen tapahtumista ”rekisteröinyt” mieleeni jo niitä eläessäni, ja jotain olen niistä myös myöhemmin lukenut. Mutta vasta Kimmo Rentolan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta ”Vallankumouksen aave; vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970” olen saanut suorastaan hätkähdyttäviä tietoja.
Aluksi onn pakko kertoa eräitä asiaan vaikuttaneita taustatietoja: Sosialidemokraatit olivat saaneet suurvoittonsa 1966 ek-vaaleissa. Vaikka eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, vaalien tulos oli kuitenkin kauhun paikka NL:lle ja Kekkosellekin. Nuo tahot yrittivät painostuksellaan vaikuttaa hallituksen muodostamiseen niin, että prosessista tuli ennätyspitkä ja Rafael Paasio sai legendaarisen maineensa jahkailijana, mutta sai lopulta muodostetuksi hallituksen. Siihen tuli 6 sdp:n, 5 keskustapuolueen, 3 SKDL:n ja 1 TPSL:n edustaja.
Vuonna 1968 oli Tshekkoslovakiassa päässyt valtaan Dubĉekin johtama ”ihmiskasvoinen sosialismi” ja Neuvostoliitto panssareineen tuli maahan ”antamaan veljellistä apuaan” tunnetuin seurauksin. Meillä tuon toimenpiteen tuomitsi yksiselitteisimmin kommunistiemme johtaja Aarne Saarinen. Vaikeneva presidentti Kekkonen oli hyvin säikähtynyt, sillä hän piti samanlaista mahdollisena myös meillä, jos me yrittäisimme ottaa etäisyyttä Neuvostoliittoon.
Mauno Koivisto muodosti 1968 hallituksen muuten entiselle pohjalle, mutta siihen lisättiin yksi ruotsalaisten edustaja. Uuden hallituksen piti saada palautetuksi Tshekkoslovakian tapahtumien täällä herättämien ilmiöiden johdosta epäluuloiseksi tulleen Neuvostoliiton luottamus. Sen piti viedä suunniteltuun päätökseen myös pohjoismainen tulliliittohanke Nordek, josta kuitenkaan ei tullut mitään. Neuvostoliitto vastusti sitä voimakkaasti, ja myös Länsi-Euroopassa tapahtunut kehitys eli EEC:n laajeneminen vei siltä edellytykset.
Kekkosen ajan arveltiin niin meilläkin, mutta etenkin Neuvostoliitossa lähenevän loppuaan. Hänen ei uskottu asettuvan enää ehdolle 1974, eikä asettunutkaan, kun valittiin poikkeuslailla – siitä myöhemmin. Mutta Neuvostoliitossa oli päätetty, että nyt tai ei koskaan. Nimittäin Suomen sosialisoiminen. Ja sen piti tapahtua ”laillisesti”, eduskunnan myötävaikutuksella, sillä olihan eduskunnassa Neuvostoliitolle myötämieliseksi nähty enemmistö, jonka uskottiin vahvistuvan seuraavissa vaaleissa.
Sosialidemokraateista oli noussut neukkujen silmissä potentiaalinen ehdokas Kekkosen seuraajaksi: Väinö Leskinen! Tuo entinen asevelisosialisti oli tehnyt canossanmatkan NL:oon ja kääntänyt aivan kekkosmaisesti takkinsa. Neuvostojohdossa ajateltiin, että Leskisestä voitaisiin saada uusi Kekkonen, onhan miehillä samanlainen jyrkästi kommunisminvastainen menneisyys, jolla voisi olla samanlaisia hyötyjä neukuille kuin oli ollut Kekkosenkin menneisyydellä.
Leskinen ei peitellyt pyrkimyksiään. Seurassa, jossa oli mm. runoilija Pentti Saarikoski ja eräitä muita nuoria äärivasemmistolaisiamme, hahmoteltiin runsaiden juomien voimalla jo toimintasuunnitelmia. Kun Kekkonen kuuli, että Leskinen yrittää ajaa hänestä ja keskustapuolueesta vasemmalta ohi päästäkseen päämääräänsä, hän sävähti: ”Leskinen on niin suuri roisto, että voi tuonkin tehdä”.
Vaikka Leskinen kirjoitteli poliittisia ohjelmaluonnoksia, puhui vasemmiston yhteistyöstä ja haali nuoria radikaaleja liittolaisikseen, tuskin hän oli täydellä uskonvarmuudella lähdössä minkään vasemmiston liiton aallonharjalle. ”Herra, ota pois tämä kalkki!”, hän huokasi saatuaan paperille presidentillisen ohjelmansa syksyllä 1969. Ja taisivat neukutkin pian menettää uskonsa siihen, että tuo vanha asevelisosialisti edesauttaisi heitä sosialisoimaan Suomen. Mutta tavoitteesta, eli Suomen sosialisoimisesta ei luovuttu.
Suomeen lähetettiin suurlähettilääksi varsin korkea-arvoinen puoluemies, keskuskomitean jäsen Aleksei Beljakov. Hänellä oli vain yksi tärkeä tehtävä: Suomi piti saattaa sosialististen kansojen suureen perheeseen. Beljakovilla oli tänne jo ennestään hyviä yhteyksiä ja korkeita tuttavuuksia, joihin kuului myös Urho Kekkonen. Mutta tämä tunsi miehen ja tämän tavat ja pyrkimykset ja karsasti häntä niin paljon kuin se vain oli mahdollista.
Kyllä neuvostojohdossa silti Kekkoseen luotettiin. Siellä laskettiin paljon vuoden 1970 ek-vaalien varaan. Odotettiin SKDL:n ja keskustapuolueen lisäävän kannatustaan ja edelleen kahtiajakautuneiden sosialidemokraattien vastaavasti menettävän. Kokoomukseen ja muihin ei juuri kiinnitetty huomiota, kun oltiin varmoja, että ne joka tapauksessa pidettäisiin paitsiossa Kekkosen johdolla.
Vaalit tuottivat suuryllätyksen neukuille, ja myös Kekkoselle, jota vaalien tulos otti niin lujille, että hän antautui vaaliyönä rankkaan juopotteluun ja sai sen päälle lievän sydäninfarktin. Kekkosta järkytti vaalien tuloksessa eniten hänen entisestä puoluetoveristaan pahimmaksi vastustajakseen muuntuneen Veikko Vennamon puolueen SMP:n menestys: se nosti edustajapaikkojensa määrän yhdestä kahdeksaantoista! Vaalien toinen suurvoittaja oli kokoomus, joka sai 11 lisäpaikkaa.
Hallituspuolueiden menestys oli kehno, sillä ne hävisivät yhteensä 29 paikkaa. Suurin menettäjä oli keskustapuolue, joka menetti 14 paikkaa. SKDL menetti viisi paikkaa, sosialidemokraattien hajottajana Kekkosen ja NL:n tukema TPSL kaikki seitsemän paikkaansa, sdp vain kolme. Eduskunta menetti vasemmistoenemmistönsä.
Vaalien tulos oli todella kova paikka Neuvostoliitolle ja se näytti vaikeuttavan Beljakovin tehtävää: rupea nyt tekemään suunniteltua ”laillista” eli eduskunnan kautta tapahtuvaa vallankumousta tilanteessa, jossa sen edellytykset olivat romahtaneet. Kekkonen kuitenkin näki tilanteen edelleen vaarallisena, eikä hän väärässä ollut. Ei puhettakaan, että hän olisi uskaltanut ottaa vaalien voittajat hallitukseen – siitä oli varmuuden vuoksi annettu NL:n taholta selvä ukaasi – mutta hallituspuolueista pienimmän tappion kärsineet sosialidemokraatit olivat haluttomia jatkamaan entisellä pohjalla. Niinpä Teuvo Aura sai lopulta tehtäväkseen muodostaa virkamieshallituksen.
Mutta kun Kekkosella oli odottamassa matkat sekä Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin, piti maahan saada poliittinen hallitus vaikka väkisin. Ahti Karjalainen sai viimein sellaisen muodostetuksi. Se noudatteli entistä pohjaa, kuitenkin hieman lisää oikealle kallistuen. Hallitukseen tuli 5 ministeriä sdp:sta, 4 keskustapuolueesta, 3 SKDL:stä, 2 ruotsalaisista ja 1 liberaaleista.
Moskovan matka oli Kekkosen vaikeimpia. YYA-sopimus piti uusia, ja neukut olisivat halunneet poistaa sen johdannosta maininnan Suomen puolueettomuudesta. Puheessaan Suomen suurlähetystössä NL:n johtaja Brežnev määritteli Paasikiven-Kekkosen linjan niin, ettei puolueettomuutta edes sivuttu, vaan kyseessä oli ”kestävän neuvostoystävyyden linja sekä aktiivisen taistelun linja rauhan ja yhteistyön puolesta kansainvälisellä areenalla”. YYA-sopimuksesta hän sanoi, että ”sen antamia mahdollisuuksia ei suinkaan ole käytetty loppuun, vaan päinvastoin, niitä kaikkia ei ole edes vielä löydetty”.
Kekkonen oli hätää kärsimässä, mutta hän osoitti poikkeuksellista rohkeutta, joka on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Hänen piti uhata erollaan ennen kuin neukut suostuivat siihen, että YYA-sopimusta jatkettiin sellaisenaan 20 vuodella ja johdantoon kirjattiin lausuma Suomen puolueettomuudesta sellaisena kuin se oli vuoden 1948 sopimuksessa.
Neuvostoliiton koko johtotroikka (Brežnev, Podgornyi, Kosygin) tuli lounaalle Suomen suurlähetystöön, jossa Kekkonen puheessaan otti esiin länsi-integraatioratkaisun välttämättömyyden Suomelle. Neuvostojohto kuunteli ilmeettömänä, mutta puheesta oli sellaisia jälkiseurauksia, että siellä ruvettiin etsimään seuraajaa Kekkoselle, jonka ajan nähtiin pian olevan ohi, ja luottamuskin häneen oli ruvennut horjumaan.
Neuvostojohdossa ei oikein pidetty siitä, että Kekkonen oli asettunut takuumieheksi sille, että Suomen linja Neuvostoliittoon nähden ei tule muuttumaan mahdollisen länsi-integraation tiivistymisen myötä. Eiväthän neukut voineet sitä evätä niin, ettei Suomi olisi viimeistään silloin liitetty länsimaiden mielissä sosialistileiriin kuuluvaksi. Niinpä Suomi pitkällisten neuvottelujen jälkeen 1972 sai solmituksi sopimuksen Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa, mutta sitä ennen tapahtui vielä paljon.
Kekkonen teki Yhdysvaltojen matkan, jolla hän sai odotettua suurempaa ja myönteisempää huomiota, kun Yhdysvaltain johtajat halusivat näin näpäyttää Vietnaminsodan vuoksi länsimaista näkyvimmin USA:n vastaiseksi noussutta Ruotsia ja varsinkin maan nuorta pääministeriä Olof Palmea. Neuvostoliitossa ei katseltu Suomen USA:ssa saamaa suopeutta hyvällä, eikä se tuonut lisäpisteitä Kekkoselle (Niitä hän sai vasta muutama vuosi myöhemmin ETYKin myötä, jonka valmistelijana länsi puolestaan näki Kekkosen olevan puhtaasti Neuvostoliiton asialla).
Beljakov uurasti suuren suunnitelmansa kimpussa kannustaen kommunistejamme ja luoden yhteyksiä muihin poliitikkoihimme, kulttuurihenkilöihimme ja nuorisojärjestöihimme, jotka elivät tuolloin vasemmistoradikalisminsa huippuaikaa. Tarkoituksena ja tavoitteena oli vain ja ainoastaan Suomen saattaminen oikealle tielle, joka johtaisi ainoaan oikeaan ratkaisuun eli sosialismiin.
Tässä on turha edes yrittää kertoa niitä kaikkia moninaisia vaiheita, joita vuoden kuluessa vuosien 1970-71 aikana tapahtui, ja joihin ja niiden taustoihin sekä seuraamuksiin tuo yli 500-sivuinen kirjajärkäle ”Vallankumouksen aave” keskittyy. Voin vain suositella kirjan lukemista niille, jotka haluavat tulla paremmin tuntemaan tuon melko hämäräksi jääneen ajan, josta hyvin voidaan käyttää nimeä ”vaaran vuosi”. Minä oikaisen nyt suoraan loppuselvityksiin.
Neuvostojohdossa oli siis nopeasti jouduttu luopumaan Leskisen varalle jo tehdyistä suunnitelmista, ja Leskinen oli menettänyt asemansa omassa puolueessaan, eikä päässyt enää edes kansanedustajaksi vuonna 1970. Silti hänestä tehtiin vielä ulkoministeri Karjalaisen hallitukseen, vaikka mies oli turhautuneena juonut aikaisemmin kovan viinankestokykynsä niin huonoon kuntoon, että hänet nähtiin usein humalassa jopa virkansa edellyttämissä julkisissa tilaisuuksissa.
Ja kun Beljakovin työ sosialismiin siirtymisen aikaansaamiseksi ei näyttänyt onnistuvan, niin Beljakov kutsuttiin kotiin ja siellä haluttiin Kekkosen jatkavan. Neuvostojohdolla oli jo elokuun alussa 1971 selvä suunnitelma siitä, miten presidenttiasia hoidettaisiin.
Ministerineuvos Georgi Farafonov kertoi itäsaksalaisille uuden vahvan nimen, ulkomaankauppaministeri Olavi J. Mattilan, joka oli ”lupaavin” ehdokas. Toistaiseksi häneltä kuitenkin puuttui poliittista ja henkilökohtaista kypsyyttä ja hänen oli vielä saavutettava arvovaltaa hallitsevissa porvarillisissa piireissä. Jotta hän ehtisi sitä hankkia, Kekkoselle säädettäisiin eduskunnassa ylimääräinen neljän vuoden jatkoaika, joka koskisi vain häntä henkilökohtaisesti. Asiantuntijat saisivat selvittää tarvittavat juridiset muodot.
Poikkeuslailla säädettävän jatkoajan ajatus oli siis keksitty, neljän vuoden mittaa myöten, yli viisi kuukautta ennen kuin Ahti Karjalainen sitä esitti! Sen jälkeen suunnitelma toteutui, Mattilan osuutta tietenkin lukuun ottamatta. Tuona aikanahan Ahti Karjalainen nousi neukkujen silmissä perintöprinssiksi, mutta se ei kuulu tähän.
Rentola toteaa: ”Sosialidemokraattien nousu kuului hullun vuoden (1970-71) tärkeimpiin poliittisiin seurauksiin, nimenomaan sellaisiksi valtapuolueeksi, joka kelpasi vetämään ns. virallista ulkopolitiikkaa hallituksessa vaikka yksin, ilman keskustan ja kommunistien kainalosauvoja. Keväällä 1970 ei tällainen tilanne vielä vallinnut, minkä puolueen johtajat hyvin tiesivät, mutta vuoden 1971 jälkipuoliskolla asia oli jo näin. Tämä kehitys henkilöityi puoluesihteeri Kalevi Sorsaan”.
Rentola toteaa, että Sosialistisen internationaalin kongressi Helsingissä toukokuun lopussa 1971 oli suuri käänne. Siellä sdp onnistui sovittamaan samaan kokonaisuuteen Suomen kekkoslaisen ulkopolitiikan ja länsimaisen sosialidemokratian, joka oli aina ollut kylmän sodan etulinjassa Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitossa tosin todettiin, että sosialidemokraatit ovat luopuneet pyrkimyksestä sosialismiin, eikä puolueella ole tulevaisuutta aatteellisena liikkeenä, mutta kun se on tosiasiallinen toimija reaalipolitiikassa, sen kanssa voidaan tehdä yhteistyötä. Eli puolueeseen alettiin suhtautua samoin kuin maalaisliittoon ja keskustapuolueeseen aikaisemmin. No, ei ehkä sittenkään ihan samalla lämmöllä ja luottamuksella.
Kuriositeettina kerrottakoon pieni episodi tuon Sosialistisen internationaalin tiimoilta. Päivällisillä Smolnassa Neuvostoliiton karsastama Israelin pääministeri Golda Meir oli sijoitettu sivupöytään eri huoneeseen. Turhista ambitioistaan vapautunut Väinö Leskinen oli taas entisensä, nousi ylös loppuillasta, meni oviaukkoon ja kajautti serenadin Goldalle. Hänen avustajansa Paavo Lipponen haki selvästi liikuttuneen Goldan pääpöytään!
Miten sitten Beljakovin kävi? Rentola sanoo, että hänen kohtaloonsa sopii historiankirjoituksen perustajan (Herodotos) sana: ”Sillä monet, joille jumala on vilaukselta näyttänyt onnea, hän on myöhemmin perinjuurin nujertanut”.
Toukokuussa 1971 Neuvostoliiton edustajat esittivät selityksiä ja melkeinpä anteeksipyyntöjä (sikäli kuin neukut saattoivat mitään anteeksi pyytää) Beljakovin toiminnasta täällä. Vladimirov vakuutti Kekkoselle, ettei Beljakov palaisi keskuskomiteaan, vaan ehkä joutuu hoitamaan joitakin tiedotustehtäviä.
Asiainhoitaja Farafonon kertoi lounaalla ulkoasiainministeriön Risto Hyväriselle, että Beljakov oli noudattanut henkilökohtaista politiikkaansa. Hän oli idealisti, Farafanov sanoi ja toi – tosin melkoisin sanakääntein – esille hänen halunneen vallankumousta Suomessa, mikä ei vastannut Neuvostoliiton hallituksen politiikkaa. Beljakov itse arveli joutuneensa salajuonen uhriksi syistä, jotka liittyivät valtaan ja Kekkosen asemaan. Beljakov kuoli samoihin aikoihin kun Neuvostoliitosta tuli loppu.
Beljakovin arvelu salajuonesta osunee oikeaan. Beljakov oli puoluelinjan mies, ja hänen paha vastustajansa täällä oli KGB-mies Viktor Vladimirov. Vladimirovkaan ei saanut kauan nauttia voitostaan, sillä hänen aikaisemman toimialueensa tärkeän virkailijan loikattua Lontoossa hänet kutsuttiin syksyllä 1971 äkkiä Moskovaan. ”Pahanlaatuinen vatsahaava”, selittivät KGB:n miehet suomalaisille kontakteilleen, joiden kanssa ”vatsahaavainen” Vladimirov oli vielä muutama päivä aikaisemmin nauttinut reippaasti alkoholiakin!
Lopuksi sopinee asiaan varsinaisesti liittymättä ihmetellä sitä, miksi viina sorti niin monia neukkujen myötävaikutuksella ja Kekkosen vanavedessä lähes huipulle päässyttä miestä. Alussa mainittu yli 40-vuotiaaksi periaatteellisesti täysraittiina pysynyt Yrjö Leino oli yksi heistä. Väinö Leskisen juomista ei pystynyt hillitsemään edes hänen nuori toimittajavaimonsa, ja talvella 1972 hänen sydämensä sitten petti ja hän kuoli hiihtoretkellä jäälle Lauttasaaren edustalla. Ahti Karjalaisen surullisen kohtalon tunnemme hyvin. Kävikö heille kuten kreikkalaisen mytologian Ikarokselle: lensivät liian lähelle aurinkoa, joka poltti heidän siipensä?
Urho Kekkonen tuskin hävisi juomaveikkona yhdellekään mainituista, ainakaan elämänsä aikana juomansa viinan määrässä, mutta entisellä huippu-urheilijalla – sellainen toki Leskinenkin oli, huippu-uimari – on loppuun asti parempi kestokyky myös viinan suhteen. Ehkä ne juomat tekivät työtään hänen aivoissaan ja edesauttoivat dementoitumista, mutta muu fysiikka kesti ihmeteltävän hyvin aina kahdeksankymppiseksi asti!
Kirjoittaessani lähes kaksi vuotta sitten täällä esillä ollutta ja paljon huomiota saanutta tutkielmaani Urho Kekkosesta (silloin käytin nimimerkkiä K.K.Korhonen) minulla ei ollut tietoja niistä tapahtumista, joista tuo Rentolan kirja kertoo. Nyt lukemani tuo esille uusia myönteisiä asioita Kekkosesta. Tosin tuon tutkielmani jälkeen olen lukenut myös kirjoja, joissa on tullut esiin lisää kielteistäkin, mutta niistä ei ole tarpeen kertoa tässä yhteydessä.
Laitan vielä tähän linkin tuohon tutkielmaani, joka edelleen kaikkine vastineineen löytyy siis tästä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
Kolmet vaaran vuodet
32
4429
Vastaukset
- vallankumouksen tiellä
Vuonna 1970 puheet kovenivat. SOL:n Jaakko Laakso syytti SKDL:ää luokkataistelun alistamista kansalliselle itsemääräämisoikeudelle. Tsekkoslovakien miehitystä perusteltiin oikeutettuna lyödessään kapitalistien valloituspyrkimykset sosialismin rakennustyön tieltä.
Suomen ylioppilaskuntien liitto, SYL otti tämän periaatteen tavoitteekseen, eli yliopistojen hallinnon pohjaksi esitettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta opiskelijoille, opettajille ja tekniselle henkilökunnalle. Professoriliitto perustettiin taistelemaan SYL:n pyrkimyksiä vastaan vuonna 1969. Korkeakoulujen sisäisen hallinnon kehittämiskomitean mietintö päätyi vuonna 1969 esittämään, että yliopistoissa valittaisiin yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla koko yliopistoyhteisöä edustava valtuusto.
Yliopistoissa opiskelijat yrittivät vauhdittaa lain käsittelyä ”työtaistelujen” avulla. Vuonna 1970 SYL julisti helmikuun 18. päivän kaikissa maan yliopistoissa valtakunnalliseksi hallintouudistuspäiväksi eli käytännössä opiskelijat ryhtyivät luentolakkoihin. Itse lakolla ei ollut paljon vaikutusta asioiden kulkuun, mutta se nosti opiskelijoiden itsetuntoa heidän huomatessaan omaavansa massavoimaa.
Vaikka SKP:n luokkakantainen puolueoppositio ja leninistinen opiskelijaliike olivat 1970-luvun alkaessa täysin erillisiä ilmiöitä, taistolaisuus sai kannatusta vasemmistolaisissa opiskelijapiireissä, varsinkin kun marxismi-leninismin yleinen ideologinen vetovoima oli kasvanut. Vuonna 1971 SOL:in liittokokous päätyi äänestyksessä taistolaisten niukkaan enemmistöön. Taistolaisen puheenjohtajan myötä vähemmistöön jääneet jäivät pois SOL:in toiminnasta.
Tampereen yliopistossa 1972 marxilaiset ryhmät kohosivat vaikutusvaltaisimaksi ryhmäksi. Niin tapahtui myös Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Maolaiset ja anarkistit oli integroitu marxilaiseen opiskelijaliikkeeseen.
Opiskelijaliikkeen omaksuttua marxilais-leninistiset opit, se korosti maailmankatsomuksellisuutta, joka ei ollut arvoista vapaata. Suurpääoma nähtiin vihollisena, joka aiheutti luokkaerot ja epätasaisen tulojaon. Opiskelijat kannattivat Neuvostoliiton kaltaista reaalisosialismia. Tässä taistelussa yhteiskunnan epäkohtia vastaan he kokivat seisovansa johtavina ideologeina. Alun reformistinen opiskelijaliike oli muuttunut ideologiseksi vallankumoukseksi.
Radikalismia ei näkynyt ja kuulunut ainoastaan yliopistomaailmassa, myös koululaisliike alkoi vaatia koulu-uudistusta. Oppikoululaisten järjestö Suomen Teiniliitto arvosteli suomalaisen yhteiskunnan koulutuspolitiikkaa nähden kouluorganisaation opettajien harvainvallaksi.
STL:ssä politisoituminen alkoi yhteiskunnallisena harrastuksena, suuntautui sen jälkeen kansainvälisemmin ja lopulta puoluepolitisoitui avoimesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Radikaali uudistaminen oli vaatimusta mies ja ääni –periaatteen toteuttamiseksi kouluissa. 1973 vaadittiin voimakkaastu ristiinäänestystä, joka tarkoitti oikeutta äänestää sekä yhtä oppilasehdokasta että yhtä opettajaehdokasta kouluneuvostoon. Summerhillillä lienee ollut vaikutusta koululaisten demokraattiseille uudistuspyrkimyksille.
Vaikutusta oli myös maailmalla tapahtuneesta kuohunnasta sotineen ja murhineen, joka innoitti kokoamaan koululaisliikkeen tavoitteet Koululaisen pieneen punaiseen kirjaan. Sitä levitettiin kouluissa 1970 ja vaikutti koululaisten ajatteluun.
”Saatatte joutua avoimiin ristiriitoihin esimerkiksi opettajien tai vanhempienne kanssa. Heillä on enemmän valtaa kuin teillä, ja he voivat käyttää tätä valtaa teitä vastaan. Toimintanne on kuitenkin ainoa keino saada aikaan muutoksia. Järjestelmän uudistajat joutuvat aina ristiriitaan järjestelmän kannattajien kanssa.” (Koululaisen pieni punainen kirja s. 184-185.)
Peruskouluissa käytettiin kokeilumielessä Pirkkalan monistetta oppimateriaalina, jossa Suomi oli ollut 30-luvulla fasistinen valtio ja Neuvostoliitto edistyksen voimien tyyssija. Se oli suurimmaksi osaksi kopiota Petroskoissa painetusta suomenkielisestä historian oppikirjasta. Jos opettajakunta olisi ollut myötämielistä tämänkaltaisille virhetulkinnoille, niin sillä kenties olisi ollut jotain vaikutusta, mutta onneksi ei.
Radikaalisuus oli Marxin oppien mukaista luokkajakoa sortajiin ja sorrrettuihin. Ainoa oikea tie oli asettautua sortajaa vastaan ja ottaa valta – vallankumouksella? Teiniliiton enemmistön kannattaessa taistolaisuutta ja retoriikan muuttuessa sen mukaiseksi siitä ei ollut epäilystäkään.
Vielä vuonna 1975 SOL täyttäessään 70 vuotta totesi päätöslauselmassaan:
”Tänä päivänä Sosialistinen Opiskelijaliitto voi ylpeänä ja täydellä vastuulllisuudella todeta kehittyneensä Ylioppilaiden Sosiaalidemokraattisen Yhdistyksen ja Akateemisen Sosialistiseuran parhaiden, velvoittavien perinteiden jatkajaksi, johdonmukaiseksi demokraatiksi ja rauhantaistelijaksi, marxismin propagandiksi. SOL vie eteenpäin niiden aloittamaa viestiä.”
Tultaessa kohti 70-luvun loppua reaalisosialismin vaikeudet Puolassa, Kauko-Idässä, Afganistanin sota, Neuvostoliiton toisinajattelijat ja elintarvikepula tyredyttivät nuorisoliikkeen radikalismin.- JormaKKorhonen
...ja nyt voidaan sanoa, että huvittavaakin, joskaan se ei silloin huvittanut monia eikä ollut huvittavaksi tarkoitettukaan.
Sivuaa Rentolakin tuossa kirjassaan useaan otteeseen noita tapahtumia, ja paljon niiden varaan laskivat myös Beljakov ja hänen tehtävänantajansa (jollaisia ei virallisesti ollutkaan), mutta suuremman toivon he kai sittenkin panivat uskomansa poliittisen kehityksen varaan ihan eduskunta- ja hallitustasolla. Mutta toisin kävi sielläkin, onneksi.
Jaakko Laakso tulee useammankin kerran esille myös Rentolan kirjassa. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän edelleen on samanlainen änkyrä, mutta kommunistisen vallankumouksen tekemisestä hänen tietysti on ollut luovuttava, kun ei ole enää sitä suurta ja mahtavaa tukea.
Säälittävämpiä ovat ne nykyisin eri puolueissa vaikuttavat silloiset "edistyksen eturintaman tytöt ja pojat", jotka nyt selittelevät tekojaan nuoruuden idealismilla. Mitä idealismia oli maailman suurimman pakkovaltaisen järjestelmän ihailu? Sokeutta tai silkkaa typeryyttä se vain oli. - politiikkaa
JormaKKorhonen kirjoitti:
...ja nyt voidaan sanoa, että huvittavaakin, joskaan se ei silloin huvittanut monia eikä ollut huvittavaksi tarkoitettukaan.
Sivuaa Rentolakin tuossa kirjassaan useaan otteeseen noita tapahtumia, ja paljon niiden varaan laskivat myös Beljakov ja hänen tehtävänantajansa (jollaisia ei virallisesti ollutkaan), mutta suuremman toivon he kai sittenkin panivat uskomansa poliittisen kehityksen varaan ihan eduskunta- ja hallitustasolla. Mutta toisin kävi sielläkin, onneksi.
Jaakko Laakso tulee useammankin kerran esille myös Rentolan kirjassa. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän edelleen on samanlainen änkyrä, mutta kommunistisen vallankumouksen tekemisestä hänen tietysti on ollut luovuttava, kun ei ole enää sitä suurta ja mahtavaa tukea.
Säälittävämpiä ovat ne nykyisin eri puolueissa vaikuttavat silloiset "edistyksen eturintaman tytöt ja pojat", jotka nyt selittelevät tekojaan nuoruuden idealismilla. Mitä idealismia oli maailman suurimman pakkovaltaisen järjestelmän ihailu? Sokeutta tai silkkaa typeryyttä se vain oli.Tärkeä osa Neuvostoliiton Suomea kohtaan kohdistama valtapolitiikka kavavoitui kommunistisen puolueen kautta. Heiskanen käyttää nimitystä ”viides kolonna” toimijoista, jotka liehakoivat Neuvostoliittoa. Suhteet perustuivat ystävyyteen ja kaikki Neuvostoliiton etujen vastaiset toimet rikkoivat ystävyyttä.
Veli-Pekka Leppänen näkee Suomen kommunistisen puolueen hajaantumisen johtuneen pääasiassa sisäisistä ristiriidoista. 20- ja 30-luvuilla hankittu neuvostokoulutus, poliittinen vankeus Suomessa ja toimiminen Valpossa 1945-48 edustivat vähemistöläisyyttä, muut, kuten ay-jäsenyys ja rintamakokemus kuuluivat enemmistöön. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa valtasuhteet kääntyivät oikeiston eduksi 112-88. Syy oli stalinistien aiheuttamilla sisäisillä ristiriidoilla.
Skdl:n kannanotot Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin olivat kärkevämpiä kuin SKP:n. Tulihan sosialismi virallisesti SKDL:n ohjelmaan vasta vuonna 1967. Tsekkoslovakian miehityksen ohella Hustsevin erottamisen arvostelu 1964 vaikeutti SKP:n ja SKDL:n yhteistyötä. Pentti Saarikoski kirjoitti Kansan Uutisiin artikkelin "Ville Pessi ja Moskovan tapahtumat";
"... Koska te ette ajattele, vaan tanssitte pillin mukaan."
Tsekkoslovakian tapahtumat puhuttavat Suomen kommunistista puoluetta ja jakavat sen lopulta kahteen leiriin. Miehityspäivänä SKP:n politpyroo tekee julkilausuman, jonka kohta ”ne vahingoittavat koko kansainvälistä työväenliikettä” saa Kainulaisen ja Sinisalon vastustamaan tekstiä. Julkilausuma hyväksytään kuitenkin äänin 10-2.
”Perusseikkana vime päivien tapahtumien ymmärtämiselle ja esimerkiksi monien sellaisten minua syvästi järkyttäneiden kannanottojen tajuamiselle, joita eräät toverit ovat yksityisissä keskusteluissakin tehneet voiolla ainoastaan se, että maailmankuva, sosialistinen maailmankuva on hajonnut, ei ole selvää yhtenäistä lähtökohtaa jolta pitäisi ponnistella.” (Taisto Sinisalo 25.8.1968)
Vuonna 1968 Aarne Saarisen radiohaastattelussa kommunistien vähemmistö oli syyttänyt SKP:tä revisionismista eli oikeistolaisista piirteistä. Ennen SKP:n kevään 1969 edustajakokousta radiohaastattelussa Markus Kainulaisen mukaan erimielisyydet koskivat Tsekkoslovakian miehitystä ja sosialismin turvaamista. Maolaisuutta hän ei ollut havainnut oppositioryhmässä. Varsinaisessa puoluekokouksessa oppositio marssi ulos Taisto Sinisalon johdolla.
Eero Silvasti tekee terävän huomion Aarne Saarisen tv-haastattelusta miehityksen aikoihin ja median paljastavuudesta; ”Yhden miehen kasvojen kautta heijastui suuri kohtaus historian aatteellista, inhimillistä ja väkivaltaista näytelmää. Muutamaan silmänräpäykseen tiivistyi hämminki, joka yhä tunnetaan sekä kansallisen että kansainvälisen kommunismin skitsofreniana”.
Vuoden 1970-vaalit aiheuttivat vasemmistolle tappion – SKDL menetti 80 000 ääntä lähinnä oikeistopopulistiselle SMP:lle. Syntipukeiksi joutuivat vasemmistolaisia suosinut reporadio ja kapinoivien ylioppilaiden kanssa vehkeilleet puolueet. Vaalien tulos oli kansan selvä vastalause hallitsemattomalle vasemmistolaiselle muutokselle. Radikaalit menettivät uskonsa demokratiaan.
Nuoret yhteiskuntatutkijat, Ahmavaara etunenässä, ymmärsivät itsensä etujoukoksi, joidenka tuli siirtyä barrikadeille ja johtoon, mutta ”jonoa syntyi lähinnä stalinistisen opposition ovelle” . Rauno Setälän joulukuussa 1970 ilmestyneessä pamfletissa ”Uustalinistien uskontunnustus” hylätään 60-luvun eettinen sosialismi ja julistettiin paluuta Leniniin, mikä tarkoitti ehdotonta solidaarisuutta Neuvostoliitolle. Moniarvoisuuden tilalle tuli puhdasoppisuus, jonka nimeen vannottiin.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Alapuro, R. 1997. Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla – eli miten sosiologia auttoi opiskelijoita löytämään kansandemokraattisen liikkeen.
http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Alapuro.html (20.3.2004).
Alasuutari, P. 1996. Toinen tasavalta – Suomi 1946-1994. Jyväskylä: Gummerus.
Alho, O. 1968. Tässä ja nyt. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030617_02.ra (20.3.2004).
Alho, O. 1969. 60-luvun ääni ja vimma 02. Taiteen taimet. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030107_01.ra (20.3.2004).
Asplund, T. 2002. Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden ja työläisten ”yhteisrintama” metallityöväen lakossa vuonna 1971. Suomen historian II-seminaariesitelmä 16.4.2002. Jyväskylän yliopisto.
http://www.cc.jyu.fi/~tovaspl/historia/prosemma.htm (20.3.2004).
Haikara, K. 1975. Isänmaan vasen laita – SKDL 30 vuotta piikkinä kansakunnan lihassa. Helsinki: Otava.
Hakovirta, H. 1975. Suomettuminen. Jyväskylä: Gummerus.
Heiskanen, R. 1993. Noottikriisi ja yhteiset sotaharjoitukset. Helsinki: Otava.
Heiskanen, I. 1981. Television ja kansankulttuurin kehitys Suomessa. Teoksessa Sinkko, R. (toim.) Televisio ja suomalainen . Espoo: Weilin Göös, 155-156.
Helsingin vanha ylioppilastalo 1968. Materiaalinauha. Yleisradion arkisto. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030319_01.ra (20.3.2004).
Hemanus, P. 1972. Reporadion nousu ja tuho. Helsinki: Otava.
Hemanus P. 1975. Propagandaa sanomalehdissä. Keuruu: Otava.
Kontula, A. 2002. Kuollut muttei kuopattu – taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.
http://www.geocities.com/anna_kontula/Lopullinen_taistolaisgradu.doc (20.3.2004).
Korhonen, K. 1993. Uhma vimma kaipaus. Helsinki: Otava.
Kymäläinen, H. 1970. Kansan Uutisten linja ei edusta SKP:n kansainvälistä linjaa. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030108_02.ra (20.3.2004).
Kärenlampi, P. 1999. Taistelu kouludemokratiasta – kouludemokratian aalto Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Lehtonen, R. 1968. Sadankomitea. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030514_01.ra (20.3.2004).
Leppänen, V-P. 1999. Kivääri tai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970. Helsinki: Edita.
Määttänen, P. 1995. Filosofia – johdatus peruskysymyksiin. Jyväskylä: Gaudeamus.
Neill, A. S. 1968. Summerhill. Helsinki: Weilin Göös.
Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.
Nummelin, J. 1996. Radikalismia? Yliopistoissa? Älä naurata! Satakunnan Työ.
http://www.phinnweb.com/livingroom/radikalismi.html (20.3.2004).
Klinge, M. & Harmo, M. 1983. Ylioppilaslehti. Helsinki: Gaudeamus.
Kyntäjä, T. 1993. Tulopolitiikka Suomessa – Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle. Helsinki: Gaudeamus.
Palosuo, H. & Sievers, K. 1985. Yhteiskunta, ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Seksuaalipoliittinen yhdistys. SEXPO ry:n julkaisuja.
Relander, J. 1999. Taistolaisuuden psykohistoriaa. Teoksessa S. Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 190-228.
Rotkirch, A. 2003. Sukupuolijärjestelmä & naisliike Suomessa.
http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/opiskelu/kurssit/Na110_1_file/liikkeet.ppt (20.3.2004).
Ruohonen, P. & Eini, P. 1969. DDR 20 vuotta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030109_02.ra (20.3.2004).
Salminen E. 1988. Sitoutumattomuuden ja laajenevan informaation aika 1950-1980. Teoksessa P. Tommila (toim.) Suomen lehdistön historia 3. Jyväskylä: Gummerus, 141-306.
Santala, M. 1970. Eduskunnan vai kansan radio. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/020415_02.ra (20.3.2004).
Santonen, A. 1989. Kansainvälinen – Työväenliike hyvinvointiyhteiskunnassa. Espoo: Weilin Göös.
Silvasti, E. 1982. Jäätynyt unelma. Jyväskylä: Gummerus.
Tapiola, K. 1969. Prahan vuoden ajat. Helsinki: Tammi.
Tarkka, P. 2003. Pentti Saarikoski II, vuodet 1964-1983. Keuruu: Otava.
Tarvassalo, J. 1968. Vanhan valtaus. Radio-ohjelma. Materiaalikooste. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030528_01.ra (20.3.2004).
Vattula, K. 1983. Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto. Helsinki: Tammi.
Vihavainen, T. 1998. Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava.
Wilenius, R. 1982. Aatteiden maailma – johdatus aikamme aatevirauksiin. Jyväskylä: Gummerus.
Virkkunen, J. 1968. Ilkka Taipaleen puhe nuorisosta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030526_02.ra (20.3.2004).
Virkkunen, J., Luoto, M. & Nousiainen, J. 1970. Yleisradiotoiminta polttopisteessä. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
Osa I rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_01.ra ja
Osa II rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_02.ra (20.3.2004).
Väre, T. 2001. E-pillereitä 40 vuotta - hyödyt ja haitat. Akuutti TV2 11.9.2001
http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2001/110901.html (20.3.2004). - JormaKKorhonen
politiikkaa kirjoitti:
Tärkeä osa Neuvostoliiton Suomea kohtaan kohdistama valtapolitiikka kavavoitui kommunistisen puolueen kautta. Heiskanen käyttää nimitystä ”viides kolonna” toimijoista, jotka liehakoivat Neuvostoliittoa. Suhteet perustuivat ystävyyteen ja kaikki Neuvostoliiton etujen vastaiset toimet rikkoivat ystävyyttä.
Veli-Pekka Leppänen näkee Suomen kommunistisen puolueen hajaantumisen johtuneen pääasiassa sisäisistä ristiriidoista. 20- ja 30-luvuilla hankittu neuvostokoulutus, poliittinen vankeus Suomessa ja toimiminen Valpossa 1945-48 edustivat vähemistöläisyyttä, muut, kuten ay-jäsenyys ja rintamakokemus kuuluivat enemmistöön. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa valtasuhteet kääntyivät oikeiston eduksi 112-88. Syy oli stalinistien aiheuttamilla sisäisillä ristiriidoilla.
Skdl:n kannanotot Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin olivat kärkevämpiä kuin SKP:n. Tulihan sosialismi virallisesti SKDL:n ohjelmaan vasta vuonna 1967. Tsekkoslovakian miehityksen ohella Hustsevin erottamisen arvostelu 1964 vaikeutti SKP:n ja SKDL:n yhteistyötä. Pentti Saarikoski kirjoitti Kansan Uutisiin artikkelin "Ville Pessi ja Moskovan tapahtumat";
"... Koska te ette ajattele, vaan tanssitte pillin mukaan."
Tsekkoslovakian tapahtumat puhuttavat Suomen kommunistista puoluetta ja jakavat sen lopulta kahteen leiriin. Miehityspäivänä SKP:n politpyroo tekee julkilausuman, jonka kohta ”ne vahingoittavat koko kansainvälistä työväenliikettä” saa Kainulaisen ja Sinisalon vastustamaan tekstiä. Julkilausuma hyväksytään kuitenkin äänin 10-2.
”Perusseikkana vime päivien tapahtumien ymmärtämiselle ja esimerkiksi monien sellaisten minua syvästi järkyttäneiden kannanottojen tajuamiselle, joita eräät toverit ovat yksityisissä keskusteluissakin tehneet voiolla ainoastaan se, että maailmankuva, sosialistinen maailmankuva on hajonnut, ei ole selvää yhtenäistä lähtökohtaa jolta pitäisi ponnistella.” (Taisto Sinisalo 25.8.1968)
Vuonna 1968 Aarne Saarisen radiohaastattelussa kommunistien vähemmistö oli syyttänyt SKP:tä revisionismista eli oikeistolaisista piirteistä. Ennen SKP:n kevään 1969 edustajakokousta radiohaastattelussa Markus Kainulaisen mukaan erimielisyydet koskivat Tsekkoslovakian miehitystä ja sosialismin turvaamista. Maolaisuutta hän ei ollut havainnut oppositioryhmässä. Varsinaisessa puoluekokouksessa oppositio marssi ulos Taisto Sinisalon johdolla.
Eero Silvasti tekee terävän huomion Aarne Saarisen tv-haastattelusta miehityksen aikoihin ja median paljastavuudesta; ”Yhden miehen kasvojen kautta heijastui suuri kohtaus historian aatteellista, inhimillistä ja väkivaltaista näytelmää. Muutamaan silmänräpäykseen tiivistyi hämminki, joka yhä tunnetaan sekä kansallisen että kansainvälisen kommunismin skitsofreniana”.
Vuoden 1970-vaalit aiheuttivat vasemmistolle tappion – SKDL menetti 80 000 ääntä lähinnä oikeistopopulistiselle SMP:lle. Syntipukeiksi joutuivat vasemmistolaisia suosinut reporadio ja kapinoivien ylioppilaiden kanssa vehkeilleet puolueet. Vaalien tulos oli kansan selvä vastalause hallitsemattomalle vasemmistolaiselle muutokselle. Radikaalit menettivät uskonsa demokratiaan.
Nuoret yhteiskuntatutkijat, Ahmavaara etunenässä, ymmärsivät itsensä etujoukoksi, joidenka tuli siirtyä barrikadeille ja johtoon, mutta ”jonoa syntyi lähinnä stalinistisen opposition ovelle” . Rauno Setälän joulukuussa 1970 ilmestyneessä pamfletissa ”Uustalinistien uskontunnustus” hylätään 60-luvun eettinen sosialismi ja julistettiin paluuta Leniniin, mikä tarkoitti ehdotonta solidaarisuutta Neuvostoliitolle. Moniarvoisuuden tilalle tuli puhdasoppisuus, jonka nimeen vannottiin.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Alapuro, R. 1997. Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla – eli miten sosiologia auttoi opiskelijoita löytämään kansandemokraattisen liikkeen.
http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Alapuro.html (20.3.2004).
Alasuutari, P. 1996. Toinen tasavalta – Suomi 1946-1994. Jyväskylä: Gummerus.
Alho, O. 1968. Tässä ja nyt. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030617_02.ra (20.3.2004).
Alho, O. 1969. 60-luvun ääni ja vimma 02. Taiteen taimet. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030107_01.ra (20.3.2004).
Asplund, T. 2002. Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden ja työläisten ”yhteisrintama” metallityöväen lakossa vuonna 1971. Suomen historian II-seminaariesitelmä 16.4.2002. Jyväskylän yliopisto.
http://www.cc.jyu.fi/~tovaspl/historia/prosemma.htm (20.3.2004).
Haikara, K. 1975. Isänmaan vasen laita – SKDL 30 vuotta piikkinä kansakunnan lihassa. Helsinki: Otava.
Hakovirta, H. 1975. Suomettuminen. Jyväskylä: Gummerus.
Heiskanen, R. 1993. Noottikriisi ja yhteiset sotaharjoitukset. Helsinki: Otava.
Heiskanen, I. 1981. Television ja kansankulttuurin kehitys Suomessa. Teoksessa Sinkko, R. (toim.) Televisio ja suomalainen . Espoo: Weilin Göös, 155-156.
Helsingin vanha ylioppilastalo 1968. Materiaalinauha. Yleisradion arkisto. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030319_01.ra (20.3.2004).
Hemanus, P. 1972. Reporadion nousu ja tuho. Helsinki: Otava.
Hemanus P. 1975. Propagandaa sanomalehdissä. Keuruu: Otava.
Kontula, A. 2002. Kuollut muttei kuopattu – taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.
http://www.geocities.com/anna_kontula/Lopullinen_taistolaisgradu.doc (20.3.2004).
Korhonen, K. 1993. Uhma vimma kaipaus. Helsinki: Otava.
Kymäläinen, H. 1970. Kansan Uutisten linja ei edusta SKP:n kansainvälistä linjaa. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030108_02.ra (20.3.2004).
Kärenlampi, P. 1999. Taistelu kouludemokratiasta – kouludemokratian aalto Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Lehtonen, R. 1968. Sadankomitea. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030514_01.ra (20.3.2004).
Leppänen, V-P. 1999. Kivääri tai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970. Helsinki: Edita.
Määttänen, P. 1995. Filosofia – johdatus peruskysymyksiin. Jyväskylä: Gaudeamus.
Neill, A. S. 1968. Summerhill. Helsinki: Weilin Göös.
Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.
Nummelin, J. 1996. Radikalismia? Yliopistoissa? Älä naurata! Satakunnan Työ.
http://www.phinnweb.com/livingroom/radikalismi.html (20.3.2004).
Klinge, M. & Harmo, M. 1983. Ylioppilaslehti. Helsinki: Gaudeamus.
Kyntäjä, T. 1993. Tulopolitiikka Suomessa – Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle. Helsinki: Gaudeamus.
Palosuo, H. & Sievers, K. 1985. Yhteiskunta, ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Seksuaalipoliittinen yhdistys. SEXPO ry:n julkaisuja.
Relander, J. 1999. Taistolaisuuden psykohistoriaa. Teoksessa S. Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 190-228.
Rotkirch, A. 2003. Sukupuolijärjestelmä & naisliike Suomessa.
http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/opiskelu/kurssit/Na110_1_file/liikkeet.ppt (20.3.2004).
Ruohonen, P. & Eini, P. 1969. DDR 20 vuotta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030109_02.ra (20.3.2004).
Salminen E. 1988. Sitoutumattomuuden ja laajenevan informaation aika 1950-1980. Teoksessa P. Tommila (toim.) Suomen lehdistön historia 3. Jyväskylä: Gummerus, 141-306.
Santala, M. 1970. Eduskunnan vai kansan radio. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/020415_02.ra (20.3.2004).
Santonen, A. 1989. Kansainvälinen – Työväenliike hyvinvointiyhteiskunnassa. Espoo: Weilin Göös.
Silvasti, E. 1982. Jäätynyt unelma. Jyväskylä: Gummerus.
Tapiola, K. 1969. Prahan vuoden ajat. Helsinki: Tammi.
Tarkka, P. 2003. Pentti Saarikoski II, vuodet 1964-1983. Keuruu: Otava.
Tarvassalo, J. 1968. Vanhan valtaus. Radio-ohjelma. Materiaalikooste. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030528_01.ra (20.3.2004).
Vattula, K. 1983. Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto. Helsinki: Tammi.
Vihavainen, T. 1998. Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava.
Wilenius, R. 1982. Aatteiden maailma – johdatus aikamme aatevirauksiin. Jyväskylä: Gummerus.
Virkkunen, J. 1968. Ilkka Taipaleen puhe nuorisosta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030526_02.ra (20.3.2004).
Virkkunen, J., Luoto, M. & Nousiainen, J. 1970. Yleisradiotoiminta polttopisteessä. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
Osa I rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_01.ra ja
Osa II rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_02.ra (20.3.2004).
Väre, T. 2001. E-pillereitä 40 vuotta - hyödyt ja haitat. Akuutti TV2 11.9.2001
http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2001/110901.html (20.3.2004).Esittämäsi on tosin tuttua asiaa, aikoinaan merkille panemiani tapahtumia, joista melkoisesti olen myöhemmin lukenutkin, mutta silti siinä on paljon minulle uusia, yksityiskohtaisia tietoja hyvin ja tiiviisti esitettynä.
Myös linkit, joita vasta vilkaisin, ovat erinomaisia!
Kiitos! Otan tuon ihan talteen.
Taidat olla ammattilainen alalla? Minä nyt olen vain tällainen diletantti, mutta vuosikymmeniä jatkunut historian harrastaminen on kyllä tuonut kykyä arvostaa hyviä esityksiä alalta. Kiitos vielä kerran! - JormaKKorhonen
politiikkaa kirjoitti:
Tärkeä osa Neuvostoliiton Suomea kohtaan kohdistama valtapolitiikka kavavoitui kommunistisen puolueen kautta. Heiskanen käyttää nimitystä ”viides kolonna” toimijoista, jotka liehakoivat Neuvostoliittoa. Suhteet perustuivat ystävyyteen ja kaikki Neuvostoliiton etujen vastaiset toimet rikkoivat ystävyyttä.
Veli-Pekka Leppänen näkee Suomen kommunistisen puolueen hajaantumisen johtuneen pääasiassa sisäisistä ristiriidoista. 20- ja 30-luvuilla hankittu neuvostokoulutus, poliittinen vankeus Suomessa ja toimiminen Valpossa 1945-48 edustivat vähemistöläisyyttä, muut, kuten ay-jäsenyys ja rintamakokemus kuuluivat enemmistöön. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa valtasuhteet kääntyivät oikeiston eduksi 112-88. Syy oli stalinistien aiheuttamilla sisäisillä ristiriidoilla.
Skdl:n kannanotot Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin olivat kärkevämpiä kuin SKP:n. Tulihan sosialismi virallisesti SKDL:n ohjelmaan vasta vuonna 1967. Tsekkoslovakian miehityksen ohella Hustsevin erottamisen arvostelu 1964 vaikeutti SKP:n ja SKDL:n yhteistyötä. Pentti Saarikoski kirjoitti Kansan Uutisiin artikkelin "Ville Pessi ja Moskovan tapahtumat";
"... Koska te ette ajattele, vaan tanssitte pillin mukaan."
Tsekkoslovakian tapahtumat puhuttavat Suomen kommunistista puoluetta ja jakavat sen lopulta kahteen leiriin. Miehityspäivänä SKP:n politpyroo tekee julkilausuman, jonka kohta ”ne vahingoittavat koko kansainvälistä työväenliikettä” saa Kainulaisen ja Sinisalon vastustamaan tekstiä. Julkilausuma hyväksytään kuitenkin äänin 10-2.
”Perusseikkana vime päivien tapahtumien ymmärtämiselle ja esimerkiksi monien sellaisten minua syvästi järkyttäneiden kannanottojen tajuamiselle, joita eräät toverit ovat yksityisissä keskusteluissakin tehneet voiolla ainoastaan se, että maailmankuva, sosialistinen maailmankuva on hajonnut, ei ole selvää yhtenäistä lähtökohtaa jolta pitäisi ponnistella.” (Taisto Sinisalo 25.8.1968)
Vuonna 1968 Aarne Saarisen radiohaastattelussa kommunistien vähemmistö oli syyttänyt SKP:tä revisionismista eli oikeistolaisista piirteistä. Ennen SKP:n kevään 1969 edustajakokousta radiohaastattelussa Markus Kainulaisen mukaan erimielisyydet koskivat Tsekkoslovakian miehitystä ja sosialismin turvaamista. Maolaisuutta hän ei ollut havainnut oppositioryhmässä. Varsinaisessa puoluekokouksessa oppositio marssi ulos Taisto Sinisalon johdolla.
Eero Silvasti tekee terävän huomion Aarne Saarisen tv-haastattelusta miehityksen aikoihin ja median paljastavuudesta; ”Yhden miehen kasvojen kautta heijastui suuri kohtaus historian aatteellista, inhimillistä ja väkivaltaista näytelmää. Muutamaan silmänräpäykseen tiivistyi hämminki, joka yhä tunnetaan sekä kansallisen että kansainvälisen kommunismin skitsofreniana”.
Vuoden 1970-vaalit aiheuttivat vasemmistolle tappion – SKDL menetti 80 000 ääntä lähinnä oikeistopopulistiselle SMP:lle. Syntipukeiksi joutuivat vasemmistolaisia suosinut reporadio ja kapinoivien ylioppilaiden kanssa vehkeilleet puolueet. Vaalien tulos oli kansan selvä vastalause hallitsemattomalle vasemmistolaiselle muutokselle. Radikaalit menettivät uskonsa demokratiaan.
Nuoret yhteiskuntatutkijat, Ahmavaara etunenässä, ymmärsivät itsensä etujoukoksi, joidenka tuli siirtyä barrikadeille ja johtoon, mutta ”jonoa syntyi lähinnä stalinistisen opposition ovelle” . Rauno Setälän joulukuussa 1970 ilmestyneessä pamfletissa ”Uustalinistien uskontunnustus” hylätään 60-luvun eettinen sosialismi ja julistettiin paluuta Leniniin, mikä tarkoitti ehdotonta solidaarisuutta Neuvostoliitolle. Moniarvoisuuden tilalle tuli puhdasoppisuus, jonka nimeen vannottiin.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Alapuro, R. 1997. Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla – eli miten sosiologia auttoi opiskelijoita löytämään kansandemokraattisen liikkeen.
http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Alapuro.html (20.3.2004).
Alasuutari, P. 1996. Toinen tasavalta – Suomi 1946-1994. Jyväskylä: Gummerus.
Alho, O. 1968. Tässä ja nyt. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030617_02.ra (20.3.2004).
Alho, O. 1969. 60-luvun ääni ja vimma 02. Taiteen taimet. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030107_01.ra (20.3.2004).
Asplund, T. 2002. Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden ja työläisten ”yhteisrintama” metallityöväen lakossa vuonna 1971. Suomen historian II-seminaariesitelmä 16.4.2002. Jyväskylän yliopisto.
http://www.cc.jyu.fi/~tovaspl/historia/prosemma.htm (20.3.2004).
Haikara, K. 1975. Isänmaan vasen laita – SKDL 30 vuotta piikkinä kansakunnan lihassa. Helsinki: Otava.
Hakovirta, H. 1975. Suomettuminen. Jyväskylä: Gummerus.
Heiskanen, R. 1993. Noottikriisi ja yhteiset sotaharjoitukset. Helsinki: Otava.
Heiskanen, I. 1981. Television ja kansankulttuurin kehitys Suomessa. Teoksessa Sinkko, R. (toim.) Televisio ja suomalainen . Espoo: Weilin Göös, 155-156.
Helsingin vanha ylioppilastalo 1968. Materiaalinauha. Yleisradion arkisto. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030319_01.ra (20.3.2004).
Hemanus, P. 1972. Reporadion nousu ja tuho. Helsinki: Otava.
Hemanus P. 1975. Propagandaa sanomalehdissä. Keuruu: Otava.
Kontula, A. 2002. Kuollut muttei kuopattu – taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.
http://www.geocities.com/anna_kontula/Lopullinen_taistolaisgradu.doc (20.3.2004).
Korhonen, K. 1993. Uhma vimma kaipaus. Helsinki: Otava.
Kymäläinen, H. 1970. Kansan Uutisten linja ei edusta SKP:n kansainvälistä linjaa. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030108_02.ra (20.3.2004).
Kärenlampi, P. 1999. Taistelu kouludemokratiasta – kouludemokratian aalto Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Lehtonen, R. 1968. Sadankomitea. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030514_01.ra (20.3.2004).
Leppänen, V-P. 1999. Kivääri tai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970. Helsinki: Edita.
Määttänen, P. 1995. Filosofia – johdatus peruskysymyksiin. Jyväskylä: Gaudeamus.
Neill, A. S. 1968. Summerhill. Helsinki: Weilin Göös.
Niiniluoto, I. 1990. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava.
Nummelin, J. 1996. Radikalismia? Yliopistoissa? Älä naurata! Satakunnan Työ.
http://www.phinnweb.com/livingroom/radikalismi.html (20.3.2004).
Klinge, M. & Harmo, M. 1983. Ylioppilaslehti. Helsinki: Gaudeamus.
Kyntäjä, T. 1993. Tulopolitiikka Suomessa – Tulopoliittinen diskurssi ja instituutiot 1960-luvulta 1990-luvun kynnykselle. Helsinki: Gaudeamus.
Palosuo, H. & Sievers, K. 1985. Yhteiskunta, ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Seksuaalipoliittinen yhdistys. SEXPO ry:n julkaisuja.
Relander, J. 1999. Taistolaisuuden psykohistoriaa. Teoksessa S. Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 190-228.
Rotkirch, A. 2003. Sukupuolijärjestelmä & naisliike Suomessa.
http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/opiskelu/kurssit/Na110_1_file/liikkeet.ppt (20.3.2004).
Ruohonen, P. & Eini, P. 1969. DDR 20 vuotta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030109_02.ra (20.3.2004).
Salminen E. 1988. Sitoutumattomuuden ja laajenevan informaation aika 1950-1980. Teoksessa P. Tommila (toim.) Suomen lehdistön historia 3. Jyväskylä: Gummerus, 141-306.
Santala, M. 1970. Eduskunnan vai kansan radio. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/020415_02.ra (20.3.2004).
Santonen, A. 1989. Kansainvälinen – Työväenliike hyvinvointiyhteiskunnassa. Espoo: Weilin Göös.
Silvasti, E. 1982. Jäätynyt unelma. Jyväskylä: Gummerus.
Tapiola, K. 1969. Prahan vuoden ajat. Helsinki: Tammi.
Tarkka, P. 2003. Pentti Saarikoski II, vuodet 1964-1983. Keuruu: Otava.
Tarvassalo, J. 1968. Vanhan valtaus. Radio-ohjelma. Materiaalikooste. Koonnut Lindfors, J.
rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030528_01.ra (20.3.2004).
Vattula, K. 1983. Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto. Helsinki: Tammi.
Vihavainen, T. 1998. Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava.
Wilenius, R. 1982. Aatteiden maailma – johdatus aikamme aatevirauksiin. Jyväskylä: Gummerus.
Virkkunen, J. 1968. Ilkka Taipaleen puhe nuorisosta. Radio-ohjelma. Koonnut Lindfors, J. rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030526_02.ra (20.3.2004).
Virkkunen, J., Luoto, M. & Nousiainen, J. 1970. Yleisradiotoiminta polttopisteessä. Radiokeskustelu. Koonnut Lindfors, J.
Osa I rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_01.ra ja
Osa II rtsp://ra.yle.fi/opintoradio/arkistonhelmia/030106_02.ra (20.3.2004).
Väre, T. 2001. E-pillereitä 40 vuotta - hyödyt ja haitat. Akuutti TV2 11.9.2001
http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2001/110901.html (20.3.2004)....kun rupesin menemään niitä läpi, niin huomaan, että kaikki eivät toimi. Ainakin minulle tulee monen kohdalla ilmoitus, että "sivua ei voi näyttää".
No, tuskinpa sille on mitään tehtävissä sieltä päin? - taistolaisuuteen
JormaKKorhonen kirjoitti:
Esittämäsi on tosin tuttua asiaa, aikoinaan merkille panemiani tapahtumia, joista melkoisesti olen myöhemmin lukenutkin, mutta silti siinä on paljon minulle uusia, yksityiskohtaisia tietoja hyvin ja tiiviisti esitettynä.
Myös linkit, joita vasta vilkaisin, ovat erinomaisia!
Kiitos! Otan tuon ihan talteen.
Taidat olla ammattilainen alalla? Minä nyt olen vain tällainen diletantti, mutta vuosikymmeniä jatkunut historian harrastaminen on kyllä tuonut kykyä arvostaa hyviä esityksiä alalta. Kiitos vielä kerran!sai minut tutkimaan aihetta hieman laajemmin nuorisoradikalismin näkökulmasta... parhainta aineistoa ovat aikaa ja sen henkistä ilmapiiriä kuvaavat radio-ohjelmat, uutiset ja lehdistön kirjoitukset (joita en ole lukenut) toisen käden lähteiden lisäksi liitettynä ne maailmanpoliittiseen kontekstiin...
kirjoitelma on jo pari vuotta vanha, eivätkä kaikki linkit varmaankaan enää toimi... tuo mainitsemasi Neuvostoliiton toiminta tai poliittinen painostus Suomea kohtaan sosialismin edistämisessä kylmänsodan suurvaltapoliittisideologisessa taistelussa on toinen tärkeä tutkimuksen kohde.
Jos 70-lukua voidaan pitää henkisen krapulan ja itsesensuurin aikana, niin onko uusiempien paljastusten jälkeen muutosta tapahtunut vielä 80-luvullakaan ja mitä kansakunnan kipukohtia löytyykään 90-luvulta, kunhan tiettyjä asiakirjoja saatetaan julkiseksi. - vaa'ankieli
taistolaisuuteen kirjoitti:
sai minut tutkimaan aihetta hieman laajemmin nuorisoradikalismin näkökulmasta... parhainta aineistoa ovat aikaa ja sen henkistä ilmapiiriä kuvaavat radio-ohjelmat, uutiset ja lehdistön kirjoitukset (joita en ole lukenut) toisen käden lähteiden lisäksi liitettynä ne maailmanpoliittiseen kontekstiin...
kirjoitelma on jo pari vuotta vanha, eivätkä kaikki linkit varmaankaan enää toimi... tuo mainitsemasi Neuvostoliiton toiminta tai poliittinen painostus Suomea kohtaan sosialismin edistämisessä kylmänsodan suurvaltapoliittisideologisessa taistelussa on toinen tärkeä tutkimuksen kohde.
Jos 70-lukua voidaan pitää henkisen krapulan ja itsesensuurin aikana, niin onko uusiempien paljastusten jälkeen muutosta tapahtunut vielä 80-luvullakaan ja mitä kansakunnan kipukohtia löytyykään 90-luvulta, kunhan tiettyjä asiakirjoja saatetaan julkiseksi.On todella käsittämätöntä että aikakaudesta, jolloin NL:ssa teljettiin toisinajattelijoita mielisairaaloihin ja USA poltti lapsia napalmilla, nostetaan Suomi seipään nokkaan syytettäväksi ja kauhisteltavaksi: "Kekkonen sitä, taistolaiset tätä, radiosta huonoa ohjelmaa!". Suomella ei todellakaan ole muuhun maailmaan verrattuna mitään häpeämistä 70-luvun vaiheissaan. Muualla meno oli paljon pahempaa.
- ei ole
vaa'ankieli kirjoitti:
On todella käsittämätöntä että aikakaudesta, jolloin NL:ssa teljettiin toisinajattelijoita mielisairaaloihin ja USA poltti lapsia napalmilla, nostetaan Suomi seipään nokkaan syytettäväksi ja kauhisteltavaksi: "Kekkonen sitä, taistolaiset tätä, radiosta huonoa ohjelmaa!". Suomella ei todellakaan ole muuhun maailmaan verrattuna mitään häpeämistä 70-luvun vaiheissaan. Muualla meno oli paljon pahempaa.
käsittämätöntä, vaan on käsitettävää tarkastella 60- ja 70-lukujen henkistä ilmapiiriä, jonka loivat NKP:n sanelupolitiikka, radikalisoituneen vasemmiston kasvanut vaikutus tiedotusvälineissä ja kulttuurielämässä sekä kylmänsodan varjossa politiikkaa harrastanut yya-sopimuksen velvoittama suomettunut valtakoneisto.
Mistä ei saanut puhua, siitä piti vaieta. - viulunkieli.
ei ole kirjoitti:
käsittämätöntä, vaan on käsitettävää tarkastella 60- ja 70-lukujen henkistä ilmapiiriä, jonka loivat NKP:n sanelupolitiikka, radikalisoituneen vasemmiston kasvanut vaikutus tiedotusvälineissä ja kulttuurielämässä sekä kylmänsodan varjossa politiikkaa harrastanut yya-sopimuksen velvoittama suomettunut valtakoneisto.
Mistä ei saanut puhua, siitä piti vaieta.Myös 30-40-lukujen ilmapiiriä on tarkasteltava yhtä kriittisesti. Jos sieltä löytyy vaikka miten pieni natseja tukenut vähemmistö, niin siitä on syytettävä koko Suomea, niin kuin taistolaisistakin syytetään.
- 31.2.1973
Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous 31.2.1973
http://www.helsinki.fi/~ilva/fakta173.jpg
Tässä on sitä "uudempaa" historian tutkimusta kerrakseen!
Tämähän on hauska sivusto:
http://www.helsinki.fi/~ilva/
http://www.helsinki.fi/~ilva/omatjutut.html
http://www.helsinki.fi/~ilva/jarjestot.html
KULTTUURIRADIKALISMISTA POLITRUKKIEN VALTAAN
"Esimerkiksi vuonna 1975 julkaistiin lähes joka ainoassa opiskelijalehdessä vähintään yksi Voiton päivää (=Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa saavuttamaa voittoa) ylistävä kirjoitus. Edistyksellisten ainejärjestöjen päämääriin kuului myös ”rauhanvastaisen aineiston” poistaminen tenttivaatimuksista - käytännössä tämä tarkoitti mm. kaikkea Neuvostoliittoon kohdistuvaa kritiikkiä. Vuonna 1973 ainejärjestöt jopa kokosivat ns. Mustan Kirjan, johon oli eri aineiden kurssikirjoista koottu erityisen loukkaaviksi katsottuja lainauksia. Länsimaisen imperialistisen hapatuksen tilalle tutkintovaatimuksiin piti luonnollisesti kääntää Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa tuotettua kirjallisuutta."
YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimus sekä Suomen ja NL:n kansojen ystävyys näyttivät muodostavan koko maailmankuvan perustan, jonka pohjalta kaikkia muita asioita arvioitiin. Edistyksen ja taantumuksen välinen taistelu oli totaliteetti, jonka rinnalle ei juuri sopinut muuta: näin esimerkisi miltei kaikki Kronikassa julkaistu materiaali oli sidoksissa tähän maailmankuvaan.
http://www.helsinki.fi/~ilva/kronikka/oikeatie.gif
Yksi Kronoksen toiminnan keskeisistä tavoitteista oli “rauhanvastaisen aineksen“ poistaminen tenttikirjoista ja opetuksesta. Käytännössä tämä tarkoitti mm. kaikkea Neuvostoliittoa kohtaan esitettyä kritiikkiä. Kronikka 2/1976 muotoili asian seuraavasti:
"On häpeä maassamme korkeinta opetusta antavalle yliopistolle, että sen opetuksessa hyökätään NL:oa vastaan ja samalla myös maamme solmimia valtiosopimuksia vastaan. Ei voida mitenkään puolustella moniarvoisuuden nimissä, että kurssikirjat sisältävät NL:n oloja vääristelevää ainesta."
Rauhanvastaisten oppikirjojen tilalle vaadittiin neuvostoliittolaisen oppimateriaalin kääntämistä ja sisällyttämistä tutkintovaatimuksiin. Tärkeää oli nimenomaan oikean tiedon levittäminen; totuushan oli jo valmiiksi olemassa ja löytyi NKP:n puolueohjelmasta tai ehkä myös ASS:in historian osaston marxismi-leninismin peruskursseilta, joita esim. vuonna 1974 kokoontui kolmesti viikossa.
- Vaka Vanha
Itseasiassa tämä kirjoitus vain vahvistaa käsitystäni Kekkosen ylivertaisuudesta muihin sen aikaisiin Suomen poliitikkoihin nähden.
Olisi mielenkiintoista saada tietoa myös Venäläisten keskinäisestä valtataistelusta ja Kekkosen käyttämisestä tai käyttäytymisessä siinä ...
Osasiko Urkki hyödyntää näitä mahdollisuuksia pysäyttäessään yksittäisiä toimijoita.- Nasu
Korvaamaton N-liitolle, kun uhkasi erolla??? Mahtaa olla melkooinen maanpetturi tämä Kekkonen.
- JormaKKorhonen
Olen esitellyt tuon avaukseni myös saitilla politiikka > keskusta (Vaaran vuosista), jossa se on herättänyt jonkin verran keskustelua, ja mm. nimimerkit Mielipidepankki ja Keskustademari ovat käyttäneet mielestäni hyvät puheenvuorot. Asiasta kiinnostuneiden kannattaisi ehkä käydä vilkaisemassa ketju, joka on vyörynyt siellä jo pois saitin etusivylta.
- Terveisiä
Hyvä Jorma kun et lopullisesti pyrjähtänyt niiden kiihkoilijoiden järjestämästä Bannista!
Olisi ollut aika moinen menetys monelle historiasta kiinnostuneelle noin hyvän kirjoittajan lähtö!
Laitanpas sulle muutaman kirjavinkin ja hankintapaikka on divari tietenkin.
Esim. Antikka.net on kätevä vaikka mainosaa ei sasikaan...sieltä löytyy kun on kymmeniä divareita samassa hakukoneessa ja ketjussa!
Vaaran vuosista mielenkiintoista tietoa lisää:
Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, toinen painos, Otava, Helsinki1956
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=37097&p=51
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=31111&p=11
Lue Hannu Rautkallion toimittama Lista 1:n vangit 1983, alunperin siis tämä kirja täydennettynä:
Hyvämäki,L
Lista 1:n vangit, Weilin Göös, 1983, 246 s.
Tässä uudelleentoimitetussa, alunperin 1950 -luvulla suppeassa piirissä julkaistussa, 300 kpl:n, painoksessa on tuo asia kerrottu aika täsmällisesti.
Suomessakin tuomittu sotarikollisia
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/6.lokakuu/wcri4000.htm
Jatkosodan aikaisista sotarikoksista on viime aikoina keskusteltu runsaasti. Esille on nostettu venäläisten partisaanien siviileihin kohdistama väkivalta Pohjois-Suomessa. Toisaalta on myös tuotu esiin suomalaisten miehitysalueilla tekemiä sotarikoksia.
Yleensä kun puhutaan suomalaisista sotarikollisista muistetaan sotasyyllisinä tuomitut poliittiset johtajat sekä ns. lista 1:n vangit ja heidän asiaton kohtelunsa.
Usein unohdetaan, että Suomessa tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen noin 700 henkilöä erilaisista sotarikoksista.
Sotarikoksilla tarkoitettiin suomalaisten sotavankileireillä ja miehitetyn alueen siirtoleireillä tekemiä väkivalta- ja omaisuusrikoksia sekä muita neuvostoliittolaisia tai liittoutuneita vastaan tehtyjä rikoksia.
Tuomiot langetettiin Suomen ja Neuvostoliiton Moskovassa 1944 solmiman välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella. Saman artiklan mukaan myös kahdeksan suomalaista sota-ajan poliittista johtajaa tuomittiin helmikuussa 1946 sotasyyllisinä vankeuteen.
Valvontakomissio patisteli Suomea
Liittoutuneiden valvontakomissio, varsinkin sen puheenjohtaja A. A. Zhdanov, painosti Suomea hoitamaan sotarikosasiat. Syksyllä 1944 Suomen hallitus sai ensimmäiset sotavankien huonoa kohtelua koskevat nootit valvontakomissiolta.
Syksyllä Zhdanov lähetti myös ensimmäiseksi listaksi kutsutun luettelon 61:stä sotarikollisena pidätettävästä henkilöstä.
Listan perusteella pidätettiin 45 henkilöä, joista lopulta keväällä 1947 vapausrangaistukseen tuomittiin 14 ja yhdelle määrättiin sakkoja. Tämä ensimmäinen lista jäi myös viimeiseksi valvontakomission lähettämäksi sotarikollisluetteloksi.
Heti ensimmäisen nootin jälkeen puolustusministeriön alaisuuteen Riihimäelle perustettiin sotavankileirien tutkimuskeskus. Silti valvontakomissio syytti Suomen hallitusta vitkastelusta ja vaati hallitukselta muun muassa tietoja siitä, mitä oli tehty Ruotsiin paenneiden sotarikollisten palauttamiseksi.
Hallitus asetti oikeuskanslerin alaisuuteen valvojakunnan tutkimaan ja selvittämään 13. artiklaan liittyviä kysymyksiä.
Mutta kun valvontakomissio oli tyytymätön sen toimintaan, valvojakunta lakkautettiin ja oikeusministeriöön muodostettiin sotarikosasiainosasto, jonka alaisuuteen sotavankileirien tutkimuskeskus siirrettiin.
Sotarikosasioita tutkittiin ilmiantojen perusteella. Ensimmäiset tiedot rikoksista saatiin venäläisiltä sotavangeilta ennen heidän palauttamistaan takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissiolta tuli kevään 1945 aikana muutama sata ilmoitusta.
Tammikuussa 1945 oikeusministeriö vetosi lehti-ilmoittelulla kansalaisiin ja kehotti paljastamaan sotavankeja vastaan tehtyjä rikoksia. Tutkimustyön suoritti sotavankileirien tutkimuskeskus, joka nosti myös syytteet. Riihimäellä toimineet neljä kenttätuomioistuinta käsittelivät yksinomaan sotarikossyytteitä.
*Suuri osa ilmiannoista tuli suomalaisilta, venäläisten ilmoitukset vähenivät selvästi kesään 1945 mennessä.
Kovat tuomiot harvassa
Hyvin usein ilmiantojen tiedot olivat puutteellisia tai huhupuheisiin perustuvia, eivätkä ne johtaneet syytteisiin. Yleensä ilmiantaja oli yksityinen henkilö, toisinaan vain nimimerkkikin.*
Koska sotavankeja oli sijoitettu myös tavallisten vankiloiden yhteyteen, paljastivat entiset vangit vankilan vartijoiden sotavankeihin kohdistamia rikkomuksia. Ilmoituksia tekivät myös muut valtiolliset tutkimuselimet: valtiollinen poliisi, sisäministeriön tutkintaelin ja vankiloiden tutkintatoimisto.
Vuoden 1947 syyskuun loppuun mennessä sotavankileirien tutkimuskeskus oli tutkinut kaikkiaan 4 059 syytettä, joista annettiin 694 tuomioita, eli 17 prosenttia syytteistä johti rangaistukseen.
Yli puolet rangaistuista oli aliupseereita ja sotamiehiä - upseereita oli alle viidennes, joukossa oli yksi kenraali ja kaksi everstiä. Suurin osa syytteistä ehdittiin käsitellä jo vuoden 1945 aikana.
Lähes 60 prosenttia rangaistuksista oli 1-3 vuoden mittaisia, yli kymmenen vuoden tuomioita oli muutama prosentti.
Kenttäoikeudet antoivat ainakin aluksi melko lieviä tuomioita, mihin valvontakomissiokin kiinnitti huomiota. Jo tammikuussa 1945 oikeusministeri Urho Kekkonen lähetti kiertokirjeen, jossa korostettiin kansainvälisten sopimusten ja ulkopoliittisten realiteettien merkitystä.
Vaikka valvontakomission epäilyt kevään mittaan vähenivät, otti Kekkonen asian esille myös eduskunnassa kesällä 1945. Hän ihmetteli että, tuomioistuimet olivat langettaneet lieviä tuomioita ja että suurin osa rangaistuista oli sotamiehiä eikä käskyjä antaneita upseereita.
Rotusyrjinnästä ei tuomioita
Suomalaisia sotarikollisia tuomittiin sotavankien pahoinpitelyistä, omaisuusrikoksista, virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä ja sotavankien tapoista. Kaikki tuomiot olivat suhteellisen tarkkaan selvitettyjä ja yksilöityjä ja niistä annetut tuomiot perusteltuja.
Toisin kuin Saksassa ja eräissä muissa maissa, Suomessa syytteitä tai tuomioita ei luettu rodullisista puhdistuksista, rotuerottelusta, ihmisoikeuksien polkemisesta tai sotavankien järjestelmällisestä surmaamisesta. Eikä Neuvostoliitto sen kaltaisia syytteitä esittänytkään.
Oikeusministeriön sotarikosasiain osaston henkilökunta oli kokenutta virkamieskaartia, lakimiehiä. Tutkimuskeskus toimi Helsinkiin siirtyneenä vuoteen 1948 asti. Tutkimuskeskuksessa toimi enimmillään yli sata rikostutkijaa.
Korkeimmat rikostutkijat olivat poliiseja tai upseereita. Sotarikostutkimukset hoidettiin valvontakomission alkupainostuksen jälkeen omin voimin ja omissa tuomioistuimissa ilman poikkeuslainsäädäntöä.
Muihin Saksan rinnalla sotineisiin ja sodassa häviölle jääneisiin valtioihin verrattuna Suomi selvisi varsin helpolla, esimerkiksi Bulgariassa, Romaniassa ja Unkarissa teloitettiin satoja ihmisiä. Suomessa vain lista 1:n vankeja ja sotasyyllisiä kohdeltiin asiattomasti ja moraalisesti arveluttavalla tavalla.
Nyt on Rautkallion uuden kirjan myötä noussut taasen esille tuo SOTASYYLLISYYSasia!
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=34343&p=121
Sitä on täälläkin palstalla puitu useaan otteeseen läpi ja tämä ketju on oikea klassikko!
http://www.jippii.fi/jsp/forum/reply_fi.jsp?b=kielipolitiikka&t=34343&m=1
Aihe on nyt kuuma ja sitä on syytä hiillostaa lisää!
RKP istui sotasyyllisyystuomioistuimessa.
Liittoutuneiden asettaman valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov selitti, ettei maininta "sotarikoksista syytetyt" koske presidenttiä eikä ministereitä [14.3].
Hallitukselle jätettiin kuitenkin 29.6.1945 välikysely, jonka 26 allekirjoittajasta 14 oli ruotsinkielisiä ja heistä taas 10 RKP:stä.
Välikyselyssä vaadittiin sodanaikaista presidenttiä ja hallitusta syytteeseen. Presidentti Risto Ryti sai ankarimman tuomion, 10 vuotta kuritushuonetta.
[14.1] Kenneth D. McRae: Conflict and Compromise in Multilingual Societies, Finland, Wilfrid Laurier University Press 1997 Canada
[14.2] Matts Andersen: Flykten västerut, Sahlgren Förlag 1987
[14.3] Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, toinen painos, sivut 22 - 23, 36, 56, ja 81 - 85, Otava, Helsinki1956
RKP:n ansiosta presidentti Ryti tuomittiin, vaikka syyllisiksi ei vaadittu presidenttiä eikä ministereitä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&subcat=979
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000011487526
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000011483732- JormaKKorhonen
Olen kyllä joskus kauan sitten lukenut tuon Soinin kirjan "Kuin Pietari hiilivalkealla", ja vaikuttava lukukokemus se oli. Itselläni ei näy olevan kirjaa ainakaan enää (vai olisinko lukenut lainattuna), mutta jos se divarista saa, niin hankin kyllä; se olisi hyvä lähdekirja.
On minunkin nettini suosikeissa muutama divari, mutta tuo antikka.net on minulle uusi. Täytyy tutustua.
Tuo verkkouutisten pitkä kirjoitus on hyvä. Otan sen talteen. Kiitos siitä!
Muut linkit katselen myöhemmin.
Nyt olen parin muun kirjan ohella lueskellut tuota Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion sotasyylliskirjaa "Kansakunnan sijaiskärsijät". En ole vielä kunnolla puolivälissäkään kirjaa, mutta yhtä ja toista uuttakin tietoa siitä on jo esiin tullut. Oikein luettava kirja, kuten noilta tekijöiltä sopii odottaa.
Kekkosen merkityksestä sotasyyllisasiassa ovat jo monetkin puhuneet ja sen suureksi osoittaneet. Onpa esitetty sellaistakin, että nimenomaan neukut olisivat halunneet Kekkosen oikeusministeriksi, jo silloin mielessään se, että tämä olisi hyvä ase heidän käytössään.
Viljami Kalliokosken pojanpoika Matti Kalliokoski kertoo isoisänsä elämäkerrassa "Pitkä sarka" mm. seuraavaa:
>> Pian puoluekokouksen (ml:n puol.kok. joulukuussa 1944) jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen.
Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”. > Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin.
Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”. > Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin.
Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin).
Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” (minä sekin olin) referoi hiljattain tällä saitilla. - Terveisiä
JormaKKorhonen kirjoitti:
Olen kyllä joskus kauan sitten lukenut tuon Soinin kirjan "Kuin Pietari hiilivalkealla", ja vaikuttava lukukokemus se oli. Itselläni ei näy olevan kirjaa ainakaan enää (vai olisinko lukenut lainattuna), mutta jos se divarista saa, niin hankin kyllä; se olisi hyvä lähdekirja.
On minunkin nettini suosikeissa muutama divari, mutta tuo antikka.net on minulle uusi. Täytyy tutustua.
Tuo verkkouutisten pitkä kirjoitus on hyvä. Otan sen talteen. Kiitos siitä!
Muut linkit katselen myöhemmin.
Nyt olen parin muun kirjan ohella lueskellut tuota Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion sotasyylliskirjaa "Kansakunnan sijaiskärsijät". En ole vielä kunnolla puolivälissäkään kirjaa, mutta yhtä ja toista uuttakin tietoa siitä on jo esiin tullut. Oikein luettava kirja, kuten noilta tekijöiltä sopii odottaa.
Kekkosen merkityksestä sotasyyllisasiassa ovat jo monetkin puhuneet ja sen suureksi osoittaneet. Onpa esitetty sellaistakin, että nimenomaan neukut olisivat halunneet Kekkosen oikeusministeriksi, jo silloin mielessään se, että tämä olisi hyvä ase heidän käytössään.
Viljami Kalliokosken pojanpoika Matti Kalliokoski kertoo isoisänsä elämäkerrassa "Pitkä sarka" mm. seuraavaa:
>> Pian puoluekokouksen (ml:n puol.kok. joulukuussa 1944) jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen.
Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”. > Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin.
Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”. > Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin.
Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin).
Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” (minä sekin olin) referoi hiljattain tällä saitilla.Se Rautkallio kertoo tuossa kirjassaan Lista 1:n vangit (Hyvämäen kirja uudelleen toimitettuna ja täydennettynä), että innostus ja motivaatio noiden asioiden penkomiseen tuli siitä kun Rautkallion isä oli yksi noista Lista 1:n vangeista!
http://www.antikka.net/hakukone.asp
Siinä on nuo usein mainitut lähdeteokset monissa uusissa Vaaran vuosia käsittelevissä kirjoissa.
Hyvämäki Lauri Lista N:o 1, , 1957, 168 s
Hyvämäki Lauri Vaaran vuodet 1944-48, Love, 1954, 192 s
Tämä on aika hyvä kirja myöskin:
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=37097&p=51
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=39732
Pitkästä aikaa katselin hyvin monipuolista kirjahyllyäni ja käteeni sattui *Charles Leonard Lundin* 1957 kirjoittama kirja *Suomi Toisessa Maailmansodassa*.
Alkuperäisteos ilmestyi 1957 nimellä *Finland in Second World War*.
Kirja on Gummeruksen kustantama ja 1960 *ruotsinkielisestä*, tekijän tarkistamasta 1958 ilmestyneestä tarkennetusta teoksesta suomennettu Jorma Aaltosen toimesta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, jossa on monipuoliset lähdeteokset ja tarkat lähdeviitteet, 457 sivua asiaa.
Mahtava lukupaketti Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta ja ajasta ennen 1939 kriisiä, Talvisota ja Jatkosota.
Kirjan johdannossa kerrotaan miksi kirja tehtiin ja mihin se pyrkii. Johdannossa sanotaan mm. näin:
"Tässä käsitellyn kirjallisuuden valtaosa koostuu sellaisten henkilöiden muistelmista, joilla oli huomattava asema sodan aikana tai jotka tarkkailivat sitä läheltä. Sellaiset teokset antavat runsaasti tietoja ja ovat kiehtovia. Toisaalta on otettava huomioon, niin kuin *Ranke* kerran sanoi ja kuten jokainen älykäs henkilö tietää, mutta minkä muutamat
Mannerheimin muistelmien ylistäjät näyttävät unohtaneen: "*MUISTELMAT EIVÄT OLE HISTORIAA*".
Tässä tarkasteltavat henkilökohtaiset muistelmateokset eivät ole poikkeuksia. On totta, että ne ovat erittäin mielenkiintoisia, koska ne ovat ensi käden kokemuksia. Niillä on myös autenttinen kaiku. Mutta kun lukija alkaa vertailla yhden kirjoittajan muistelmia toisen tekemiin, hänet valtaa hämmennys. Ihmisen muisti on puutteellinen; inhimillinen turhamaisuus viettelee omaelämänkerran kirjoittajan muistamaan sitä, mikä lisää hänen arvonantoaan, mutta unohtamaan sellaisen, mikä sitä vähentää. Inhimillinen heikkous saattaa myös johtaa kirjoittajan tahalliseen tai tahattomaan väärennykseen." - JormaKKorhonen
Terveisiä kirjoitti:
Se Rautkallio kertoo tuossa kirjassaan Lista 1:n vangit (Hyvämäen kirja uudelleen toimitettuna ja täydennettynä), että innostus ja motivaatio noiden asioiden penkomiseen tuli siitä kun Rautkallion isä oli yksi noista Lista 1:n vangeista!
http://www.antikka.net/hakukone.asp
Siinä on nuo usein mainitut lähdeteokset monissa uusissa Vaaran vuosia käsittelevissä kirjoissa.
Hyvämäki Lauri Lista N:o 1, , 1957, 168 s
Hyvämäki Lauri Vaaran vuodet 1944-48, Love, 1954, 192 s
Tämä on aika hyvä kirja myöskin:
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=37097&p=51
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=39732
Pitkästä aikaa katselin hyvin monipuolista kirjahyllyäni ja käteeni sattui *Charles Leonard Lundin* 1957 kirjoittama kirja *Suomi Toisessa Maailmansodassa*.
Alkuperäisteos ilmestyi 1957 nimellä *Finland in Second World War*.
Kirja on Gummeruksen kustantama ja 1960 *ruotsinkielisestä*, tekijän tarkistamasta 1958 ilmestyneestä tarkennetusta teoksesta suomennettu Jorma Aaltosen toimesta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, jossa on monipuoliset lähdeteokset ja tarkat lähdeviitteet, 457 sivua asiaa.
Mahtava lukupaketti Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta ja ajasta ennen 1939 kriisiä, Talvisota ja Jatkosota.
Kirjan johdannossa kerrotaan miksi kirja tehtiin ja mihin se pyrkii. Johdannossa sanotaan mm. näin:
"Tässä käsitellyn kirjallisuuden valtaosa koostuu sellaisten henkilöiden muistelmista, joilla oli huomattava asema sodan aikana tai jotka tarkkailivat sitä läheltä. Sellaiset teokset antavat runsaasti tietoja ja ovat kiehtovia. Toisaalta on otettava huomioon, niin kuin *Ranke* kerran sanoi ja kuten jokainen älykäs henkilö tietää, mutta minkä muutamat
Mannerheimin muistelmien ylistäjät näyttävät unohtaneen: "*MUISTELMAT EIVÄT OLE HISTORIAA*".
Tässä tarkasteltavat henkilökohtaiset muistelmateokset eivät ole poikkeuksia. On totta, että ne ovat erittäin mielenkiintoisia, koska ne ovat ensi käden kokemuksia. Niillä on myös autenttinen kaiku. Mutta kun lukija alkaa vertailla yhden kirjoittajan muistelmia toisen tekemiin, hänet valtaa hämmennys. Ihmisen muisti on puutteellinen; inhimillinen turhamaisuus viettelee omaelämänkerran kirjoittajan muistamaan sitä, mikä lisää hänen arvonantoaan, mutta unohtamaan sellaisen, mikä sitä vähentää. Inhimillinen heikkous saattaa myös johtaa kirjoittajan tahalliseen tai tahattomaan väärennykseen."Väität, että muistelmat eivät ole historiaa. Kyllä ne sitäkin voivat olla, sillä edesmenneistä poliitikoistamme esim. Edvin Linkomiehen postuumit muistelmat "Vaikea aika" ovat sellaiset, joihin joskus viitataan myös historiantutkimuksessa. Ja Väinö Tannerin monet muistelmakirjat valottavat hyvin ja luotettavan tuntuisesti hänen elämiään monipuolisesti värikkäitä aikoja. Tanner nyt oli poikkeuksellisen hyvä kirjoittaja.
Mutta jos haluaa tietää kaiken Tannerista itsestään, silloin kyllä kannattaa lukea Jaakko Paavolaisen neliosainen Tannerin elämäkerta.
Mutta eihän muistelmiin eikä kai muidenkaan kirjoittamiin elämäkertoihin aina ole täysin luottamista.Englantilainen kirjailija Peter Ackroyd ainakin irvaillen kehottaa ”jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta; jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”.
En ole lukenut tuota Hyvämäen kirjaa. En liioin tuon ruotsalaisen Lundin kirjaa. Varmaan mielenkiintoisia ja uskoakseni luotettaviakin, kun ne on kirjoitettu noin pian noiden tapahtuma-aikojen jälkeen. Vieläköhän ne saisi jostakin?
Toisaalta - olisi niin paljon, jota haluaisi lukea, mutta aika on rajallinen, minulla jo ihan konkreettisimmassa mielessä! - Terveisiä
JormaKKorhonen kirjoitti:
Väität, että muistelmat eivät ole historiaa. Kyllä ne sitäkin voivat olla, sillä edesmenneistä poliitikoistamme esim. Edvin Linkomiehen postuumit muistelmat "Vaikea aika" ovat sellaiset, joihin joskus viitataan myös historiantutkimuksessa. Ja Väinö Tannerin monet muistelmakirjat valottavat hyvin ja luotettavan tuntuisesti hänen elämiään monipuolisesti värikkäitä aikoja. Tanner nyt oli poikkeuksellisen hyvä kirjoittaja.
Mutta jos haluaa tietää kaiken Tannerista itsestään, silloin kyllä kannattaa lukea Jaakko Paavolaisen neliosainen Tannerin elämäkerta.
Mutta eihän muistelmiin eikä kai muidenkaan kirjoittamiin elämäkertoihin aina ole täysin luottamista.Englantilainen kirjailija Peter Ackroyd ainakin irvaillen kehottaa ”jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta; jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”.
En ole lukenut tuota Hyvämäen kirjaa. En liioin tuon ruotsalaisen Lundin kirjaa. Varmaan mielenkiintoisia ja uskoakseni luotettaviakin, kun ne on kirjoitettu noin pian noiden tapahtuma-aikojen jälkeen. Vieläköhän ne saisi jostakin?
Toisaalta - olisi niin paljon, jota haluaisi lukea, mutta aika on rajallinen, minulla jo ihan konkreettisimmassa mielessä!Se kohta noista "muistelmien paikkansapitävyydestä" on lainattu suoraan sen Lundin kirjan esipuheesta!
Laitoin sen muuten vain... - JormaKKorhonen
Terveisiä kirjoitti:
Se kohta noista "muistelmien paikkansapitävyydestä" on lainattu suoraan sen Lundin kirjan esipuheesta!
Laitoin sen muuten vain...Niin paljon minua rupesi kiinnostamaan tuo Lundin kirja, että pitää yrittää se hankkia, mikäli mahdollista. Minä olen parin divarin vakioasiakaslistalla niin, että sieltä minulle aina soitetaan, jos heille on tullut jättämäni varaus. Soittavat joskus muutenkin, kun heille on tullut jotain mielenkiintoista.
Erityisesti sotahistoriaan panostava divari on Vantaan Tikkurilassa sijaitseva Anno Domi, jonka omistaa Tauno Äijö (tämä vain tiedoksi, ei mainoksena). - Keväällä 2008
Terveisiä kirjoitti:
Se Rautkallio kertoo tuossa kirjassaan Lista 1:n vangit (Hyvämäen kirja uudelleen toimitettuna ja täydennettynä), että innostus ja motivaatio noiden asioiden penkomiseen tuli siitä kun Rautkallion isä oli yksi noista Lista 1:n vangeista!
http://www.antikka.net/hakukone.asp
Siinä on nuo usein mainitut lähdeteokset monissa uusissa Vaaran vuosia käsittelevissä kirjoissa.
Hyvämäki Lauri Lista N:o 1, , 1957, 168 s
Hyvämäki Lauri Vaaran vuodet 1944-48, Love, 1954, 192 s
Tämä on aika hyvä kirja myöskin:
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=37097&p=51
http://www.jippii.fi/jsp/forum/thread.jsp?b=kielipolitiikka&t=39732
Pitkästä aikaa katselin hyvin monipuolista kirjahyllyäni ja käteeni sattui *Charles Leonard Lundin* 1957 kirjoittama kirja *Suomi Toisessa Maailmansodassa*.
Alkuperäisteos ilmestyi 1957 nimellä *Finland in Second World War*.
Kirja on Gummeruksen kustantama ja 1960 *ruotsinkielisestä*, tekijän tarkistamasta 1958 ilmestyneestä tarkennetusta teoksesta suomennettu Jorma Aaltosen toimesta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, jossa on monipuoliset lähdeteokset ja tarkat lähdeviitteet, 457 sivua asiaa.
Mahtava lukupaketti Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta ja ajasta ennen 1939 kriisiä, Talvisota ja Jatkosota.
Kirjan johdannossa kerrotaan miksi kirja tehtiin ja mihin se pyrkii. Johdannossa sanotaan mm. näin:
"Tässä käsitellyn kirjallisuuden valtaosa koostuu sellaisten henkilöiden muistelmista, joilla oli huomattava asema sodan aikana tai jotka tarkkailivat sitä läheltä. Sellaiset teokset antavat runsaasti tietoja ja ovat kiehtovia. Toisaalta on otettava huomioon, niin kuin *Ranke* kerran sanoi ja kuten jokainen älykäs henkilö tietää, mutta minkä muutamat
Mannerheimin muistelmien ylistäjät näyttävät unohtaneen: "*MUISTELMAT EIVÄT OLE HISTORIAA*".
Tässä tarkasteltavat henkilökohtaiset muistelmateokset eivät ole poikkeuksia. On totta, että ne ovat erittäin mielenkiintoisia, koska ne ovat ensi käden kokemuksia. Niillä on myös autenttinen kaiku. Mutta kun lukija alkaa vertailla yhden kirjoittajan muistelmia toisen tekemiin, hänet valtaa hämmennys. Ihmisen muisti on puutteellinen; inhimillinen turhamaisuus viettelee omaelämänkerran kirjoittajan muistamaan sitä, mikä lisää hänen arvonantoaan, mutta unohtamaan sellaisen, mikä sitä vähentää. Inhimillinen heikkous saattaa myös johtaa kirjoittajan tahalliseen tai tahattomaan väärennykseen."Noihin "kirjavinkkeihin" Vaaran vuosista on tullut ainakin yksi teos lisää, eli Jukka Seppisen Vaaran vuodet?
Jukka Seppinen: Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950. Minerva Kustannus Oy, 2008
Seppisen uskottavuus oli minusta koetuksella kun hän sanoi pari aika erikoista asiaa esitelmänsä lomassa.
Jukka Seppinen sanoi 2008 keväällä Oulussa Riihisäätiöllä luennoimassa käydessään, että saksalaisilla oli 5 divisioonaa Virossa varattuna Suomen operaatiota varten 1944 kesällä. Lisäksi hän sanoi Suomella olleen 1944 aseissa peräti 21 divisioonaa! No Seppinen satuilee muutakin Vaaran vuodet? -kirjassaan. Kirjan perusväittämä kuitenkin on ETTEI mitään Vaaran vuosia oikeasti koskaan ole ollutkaan.
http://www.riihi.fi/esitelmat.html
10.4.2008 Valt.tri Jukka Seppinen "Vaaran vuodet? Suomen selviytymistaistelu 1944-1950"
Eräässä jutussa oli mukaan pujahtanut vahingossa väärä vuosiluku (2007), joten korjataan sekin nyt oikeaksi eli vuosi oli tietenkin 2008.
- Jukka Kanava
Olen sitä mieltä, että nettifoorumi on liian kevyt ja pinnallinen paikka noin pitkille litanioille. Tämän pitäisi olla keskustelua eikä tietokirjojen kopiointia. Tiivistäkää sanottavanne ja käyttäkää lähteistä ja sitaateista vain keskeisin. Jos lyhyet ja ytimekkäät avauksenne ovat hyviä, niin niihin kyllä tulee vastauksia, syntyy keskustelua, ja pääsette laskettelemaan pitkät virtenne pienemmissä pätkissä omien vastausviestienne mukana.
Dialogia! Ei monologia!- Jus ja joo
Met poijaat kirjoitellaan niin pitkästi kuin perse kestää, jos on tarvis. Ja Kukka tai Jukka saa lukea pelkät otsikot, jos kyky ja ymmärrys ei piisaa enempään...
Turha spekuloida sekundäärisillä argumenteilla!
- maisteri3
Länsi-Saksalainen historioitsija Herman Beyer-Thoma osoitti väitös kirjassaan
jo 1980-luvun lopuulla ettei koommunistit puuhailleet vallankumousta 1948.historianmaisteri - kunhan löpiset
,,,, prosessista tuli ennätyspitkä ja Rafael Paasio sai legendaarisen maineensa jahkailijana, mutta sai lopulta muodostetuksi hallituksen.,,,,
Mitä sanoisit Kataisen jahkailusta 2 v sitten. Pientä on sen rinnalla Paasion "jahkailu" jos sitä edes olikaan.- Anonyymi
” Mitä sanoisit Kataisen jahkailusta 2 v sitten. ”
En mitään! Silloin elimme Sipilän hallituskautta ja Katainen oli Brysselissä jossakin virassa. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
” Mitä sanoisit Kataisen jahkailusta 2 v sitten. ”
En mitään! Silloin elimme Sipilän hallituskautta ja Katainen oli Brysselissä jossakin virassa.Poika poika, miksi olet noin sekaisin. Teksti johon vastaat on laadittu heinäkuussa 2013. Kaksi vuotta siitä takaisinpäin on heinäkuu 2011. Siloin Katainene oli pääministeri eikä ollut Brysselissä. Sipilä aloitti vasta 2015, hoplaata !
- liberal1948
Vaaran vuosian sensuuri vallitsi. Radio oli punaisten hallinnassa,kirjastot puhdistettiin.Sanomalehdistö tarkastettiin.
Paljonko on ollut liberaalien toimintaa maan alla, ei tietoa. Musta pörssi toimi ja veroja nostettiin maanomistajille.- Anonyymi
-----Vaaran vuosian sensuuri vallitsi. -----
Ihan täyttä sontaa. Sensuuri vallitsi ennen soti, oikeiston valta-aikana, ei ns. vaaran vuosina joita ei edes ollutkaan.
- Anonyymi
Julkaisit siis tämänkin ensiksi siinä "faitterilehdessä", niin ymmärsin alemmasta vististäsi. Hyvä kirjoitus, annat siinä tunnustusta Kekkosellekin.
- Anonyymi
Mitään oikeita vaaran vuosia ei ole ollutkaan. Oikeiston poliittiseen käyttöön lanseeraama sana, humpuukia. Jos neukku olisi halunnut Suomen olisi se lähettänyt tankit rajan yli tai hyökännyt Porkkalasta Hesaan.
- Anonyymi
Kaikkea sitä on puuhailtu ko.aikana.Yksi osa hissaa tämäkin aikakausi.
- Anonyymi
Vaaran vuosia on ollut Talvisota ja Jatkosota. Ei muita.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 435724
- 445253
- 483678
- 133633
- 313106
Vimpelin liikuntahallilla tulipalo?
Katsoin, että liikuntahallista tuloo mustaa savua. Sitten ovet pärähti hajalle, ja sisältä tuli aikamoinen lieska. Toise883083- 592844
- 562683
- 532340
- 381804