Tyttö ja Tanssiva Karhu

Marja-Leena Mikkola on sen takana, kuten niin monen muunkin upean tekstin.

Kaj Chydenius on sen säveltänyt ja alkuperäinen esittäjä näyttelijä Rea Mauranen. Se on ollut tv-näytelmässä 'kun käki ei enää kuku'.

pidän paljon tästä kyseisestä runosta

Muistan että joku muukin olisi sen esittänyt
olisko ollut Susanna Haavisto myös..
nyt en ole aivan varma

Tiedän runon. sen on kirjoittanut marja-leena mikkola, ja tosiaan levyttänyt anneli saaristo mutta myös olisikohan ollut taru nyman ja susanna haavisto. haluaisin sen runon jostain mutta ei sitä tahdo oikeen mistään löytyä... olisikohan jollain tietoa mistä sen sanat voisi saada? :)

Upea laulu. Ainakin Helsingin kirjastoista löytyy useampikin kappale nuottikirjaa nimeltä Tyttö ja tanssiva karhu : 10 laulua Marja-Leena Mikkolan, Katri Valan ja Anja Vammelvuon runoihin, joten eiköhän siinä sanatkin ole mukana.

http://www.youtube.com/watch?v=B0YuD1wSEs4

Tyttö ja tanssiva karhu

Kun isänsä kodissa tyttö
kävi lattiaa leveää,
ei tienny, mikä oli raskasta
ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö,
huoletta, hatutta päin.
ja näki tanssivat karhun
joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi
hän karhua hyppivää,
hän tiesi, mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin
ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan
hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,
sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa jakoi hän leivän,
ja nälän, vilun ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,
kun tyttö rumpua löi.
Ja niin kuin aurinko kuuta
hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,
yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun
soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,
se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta
se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan
ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen
kannoimme ilveillen.

Ken kulkee markkinatietä
ylen pitkää ja leveää
se tietää mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Ken hallitsee sydäntäni
sen veitesellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni
on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,
nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,
ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi
pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui
sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun
kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.
Oi ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää
sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken
ja unohtui itsekkin.

Marja-Leena Mikkola