Vapaa kuvaus

Aloituksia

135

Kommenttia

5211

  1. Aikoinaan kun reissailin yksin autollani pitkin Suomea, yövyin useasti Opelissani pikkupaikkakuntien hautausmaiden parkkipaikoilla. Ne kun ovat niitä rauhallisia paikkoja, joissa voi nukkua rauhassa aamupäivälläkin.

    Saavuin reissuni jossain vaiheessa Suomussalmelle ja etsiydyin syysyön pimeydessä tapani mukaan hautausmaan parkkipaikalle. Jokunen katuvalo valaisi parkkipaikkaa ja sain suoritettua iltatoimeni kohtalaisessa valossa. Onnistuin vieläpä lukemaan matkalle ottamaani kirjaakin muutaman sivun verran ennenkuin nukahdin.

    Aloin jostain syystä nähdä unta, missä kaksi oudosti valaistua hahmoa kiersivät autoani hitaasti, ikäänkuin kävellen. Oudolla valaistuksella tarkoitan, ettei valo tullut katuvaloista vaan oli heidän kohdallaan jotenkin tasaista. Oli kuin he olisivat hehkuneet himmeästi kylmää valkoista valoa.

    Aloin tehdä havaintoja merkillisestä parivaljakosta, joka oli kiertänyt autoani neljänneksen verran. He olivat naishahmoja. He muistuttivat toisiaan ja käsitin heidän olevan äiti ja tytär. Olin asettunut nukkumaan etupenkille ja laskenut selkänojan taakse. Makoilin siinä selälläni, pidin käsiäni niskan takana ja jatkoin hahmojen tarkkailua. En nähnyt asentoni vuoksi heidän jalkojaan, ainoastaan yläruumiit. Heidän liikkeensä ei oikeastaan muistuttanut kävelyä. He vain siirtyivät tasaisesti eteenpäin autoani ja minua kiertäen. Tytär ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, äiti puolestaan käyttäytyi jotenkin levottomasti ja hermostuneestikin. Ei mitenkään turhan näkyvästi, aavistin vain pienistä eleistä jotain pahaenteistä.

    Seurasin heidän verkkaista kiertämistään vielä hetken aikaa kunnes äidin katse kohtasi minun katseeni. Saatoin nähdä hahmon kasvojen vääristyvän vihasta ja siinä samassa se syöksyi raivoisasti minua ja paljon kokenutta Opeliani kohti. Autoni tärähti ja heilahti iskun voimasta. Heräsin ja havaitsin autoni keinuvan ikäänkuin joku olisi potkaissut voimakkaasti sen kylkeen.

    Ulkona oli täysin pilkkopimeää. Ilmeisesti Suomussalmella sammutettiin valot keskiyön jälkeen tai johonkin aikaan sen jälkeen. Laitoin auton käyntiin. Kello oli kolmen paikkeilla. Sytytin ajovalot, ketään ei näkynyt.

    Tapauksen jälkeen järkeilin, että läheisestä puusta on täytynyt pudota autoni katolle käpy tai oksanpätkä ja olen sekoittanut tämän äänen uneen, jonka olen nähnyt silmänräpäyksessä. Minun on täytynyt havahtua kävyn katolle osumisen ääneen ja liikahtaa ja siten aiheuttaa autoni heilumisen.

    On kuitenkin tunnustettava, että sinä yönä vaihdoin nukkumispaikkaa hautausmaalta läheisen koulun parkkipaikalle.
  2. Onko kyse unista vai oletko selkeästi hereillä?

    Unet voivat olla varsin todentuntuisia ja ne saattavat vaikuttaa tapahtuvan juuri samassa huoneessa, missä näkijä on nukkumaan mennytkin. Tällöin voi olla vaikea erottaa unen ja valveen aikana tapahtuneita asioita toisistaan. Voimakas väsymys ja päihteet voivat tehostaa kokemusta entisestään.

    Nukkuessaan ihminen ei kykene liikuttamaan kehoaan tietoisesti ja tahtonsa mukaan. Jotkut yksilöt saattavat kuitenkin havahtua joltain osin unestaan, mutta ovat edelleen kykenemättömiä liikuttamaan itseään. Tämä on luonnollisesti ahdistava kokemus. Osittainen havahtuminen ei estä näkemästä unia, niinpä ahdistavalle ololle kehitetään pikaisesti jokin selitys, joka koetaan painajaisunena. Tällöin puhutaan yleensä unihalvauksesta.

    Kokemuksesi ovat todennäköisesti unia ja sellaisenaan täysin harmittomia, ellei niiden kokeminen merkittävästi heikennä unen saantia ja määrää. Mikäli niistä mainittua haittaa aiheutuu, voi apu löytyä ihan nukkumisolosuhteita parantamalla. Sopivampi patja ja tyynyt voivat vähentää turhaa heräilyä ja unien näkemistä kun nukkumisasento on parempi. Kiivaasti välkkyvää tietokoneen näyttöä ja televisiotakin kannattaa välttää juuri ennen nukkumaan menoa.

    Monesti painajaiset johtuvat arjen stressin kokemisesta vielä yölläkin. Ahdistavien ihmissuhdeasioiden käsitteleminen on tuskaa päivisin ja varsinaisiksi painajaisiksi ne muuttuvat nukkumaan menon jälkeen. Näissä tilanteissa ahdistus on olemassa jo ennen nukkumaan menoakin, se vain konkretisoituu unikuvissa.

    Jos olet ollut selkeästi hereillä kun olet outoja näkyjä nähnyt, on selitys paljon hankalampi.

    Ihminen kokee kehollaan tiettyjä ärsykkeitä eli aistii. Aistimukset käsitellään aivoissa ja niiden perusteella muodostetaan käsitys todellisuudesta. Esimerkiksi kaikki se mitä tunnemme ihollamme ja näemme silmillämme on aivoissa muokattu sellaiseksi kuin sen tosiasiassa koemme.

    Aina näköhavainnon kokeminen ei edellytä ulkoista valoärsykettä näköhermojen kautta aivoihin vaan kuvia voi ilmaantua ilmankin. Tällöin puhutaan usein harhojen taikka näkyjen näkemisestä. Olemattomien asioiden näkeminen voi vakavimmillaan olla oire jostain sairaudesta. Tällöin ei patjan vaihtaminen välttämättä riitä normalisoimaan arkea ja lopettamaan aistiharhoja.
  3. Kiusaaminen on erikoinen ilmiö. Miksi sellaista esiintyy kaikissa yhteiskunnan osissa ja ikäryhmissä? Sitä on ilmeisesti aina esiintynyt ja tullee esiintymään aina maailman tappiin saakka.

    Yksittäinen henkilö saattaa kärsiä toisen yksilön antipatioista ja niiden osoituksista. Tämäkin on tietysti kiusaamista, mutta tässä yhteydessä haluan käsitellä kiusaamista yhteisöllisenä ilmiönä.

    Kiusaamisen haitoista on puhuttu, mutta ilmiön laajuudesta johtuen sillä täytyy olla hyötyjäkin, tai ainakin hyötyjiä. mistä siis on kyse?

    Ihminen on yhteisöllinen olento. Toimimme ja selviydymme yhteisöinä paremmin kuin yksin. Yksikseen jäänyt ihminen ei luultavasti selviä hengissä kovinkaan kauan. Liian suureksi kasvanutta yhteisöä uhkaa puolestaan ravinnon loppuminen ja monet sosiaaliset ongelmat. Yhteisön tulee siten olla lähtökohtaisesti valikoiva jäseniensä suhteen.

    Nykyaikana yhteisönä ei ole pelkästään oma perhe, suku, heimo, kansa taikka muut modernit vaihtoehdot. Yhteiskunnan sisällä on monia erilaisia pieniä yhteisöjä ja ryhmiä. Emme välttämättä edes tiedosta kuuluvamme moniinkaan niistä. Monet yhteisöt ovat pelkästään teoreettisia ja oikeastaan vain tilastollisia.

    Yhteisön ja ryhmän käsite ja ajatus konkretisoituu erinomaisesti koululuokassa, jossa jokainen pieni ja nuori oppilas on yksilö omine ajatuksineen, toiveineen ja odotuksineen. Olisi vaikea uskoa, että kukaan heistä olisi ensimmäiseen koulupäivään valmistautuessaan miettinyt keinoja nöyryyttää ja pahoinpidellä kaltaisiaan suurella joukolla. Jostain syystä sellaista kuitenkin tapahtuu.

    Pienten koululaisten tultua kokoon ajetuksi, ei vie kauan aikaa kun heistä alkaa muodostua ryhmä ja oma pikku yhteisö. Olosuhteista riippuen opettaja voi olla osa tätä nuorta yhteisöä taikka sitten ei.

    Yksilöt ovat lähtökohdiltaan erilaisia. Kaikki tarvitsevat huomiota, mutta jotkut suorastaan vaativat sitä osalleen. Huomiota kerätään niin opettajalta kuin muilta luokkatovereiltakin.

    Yhteisön sisälle alkaa kehittyä ryhmän tai ryhmien johtajia, jotka saavat huomion tarpeelleen vastinetta. Tässä vaiheessa on helppo vahvistaa ja sitouttaa omaa ryhmää kohdistamalla agressiivista huomiota johonkin ulkopuoliseen, usein siihen hiljaa istuvaan, joka ei koskaan sano mitään takaisin vaan ainoastaan reagoi näkyvästi punastumalla tai muuten.

    Jos agressiivinen kamppanja tuottaa tulosta eli huomiota, se tullaan toistamaan. Jos yhteisö ei estä kampanjointia tulevaisuudessa, se tulkitaan kannatukseksi. Lopulta koko yhteisö tai suuri osa siitä osallistuu nälvintään ja pahoinpitelyyn, vaikkeivät oikeastaan tiedä miksi. Loput ovat hiljaa.

    Yhteisön yksilöt eivät tiedosta kiusaavansa ketään. Heidän mielestään kyseessä on vitsi tai siihen verrattavaa. He eivät tiedosta ryhmädynamiikkaa joka heitä vie. Tilanteet kehittyvät omalla painollaan kuin rauhallisesti alkavassa mielenosoituksessa, joka muuttuu mellakaksi.

    Huomion tarpeessa tehtyjen huomautusten ei tarvitse edes olla pahansuopia. Ne voivat rehellisesti olla huumorimielessä alkuunpantuja ja vitsiksi liikkeelle lähetettyjä. Myöskään aina yhteisön hiljainen ei päädy sylkykupiksi, vieressä kun voi istua vielä hiljaisempi.

    Ulkopuolisen on vaikea puuttua ryhmän ja yhteisön sisäisiin asioihin. Dynamiikkaan kuuluu, että kiusattu tiedostaa oman asemansa yhteisössä eikä missään tapauksessa halua ulkopuolisen puuttuvan asiaan. Jostain syystä kukaan ei halua syntipukista kantelupukiksi.

    Jos opettaja e määrätietoisesti puutu kiusaamiseen ja aseta sääntöjä, opettaja ei ole osa yhteisöä. Vain yhteisö itse voi päättää olla kiusaamatta. Kiusattu on yhteisönsä hylkimä eikä yhteiskunnan laki anna hänelle suojaa. Ryhmässä ja yhteisössä jokaisella on osansa. Joidenkin osana on kärsiä jos niikseen tulee. Joskus jopa opettajalle on annettu kä

    Vastuu kiusaamisesta on pitkälti yhteisöjen sisällä, sen seuraamuksienkin tulisi olla siellä. Elämä ei lopu päästötodistukseen, ei kiusaajien kuten ei kiusatuidenkaan.
  4. Yhteisöt toimivat tiettyjen sääntöjen ja tapojen mukaan, olipa yhteisö mikä tahansa. Ihmiset selviytyvät paremmin yhteisöinä ja yhteisöissä, joten halu näpäyttää poikkeavasti toimivia on ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä. Tarve rangaista väärintekijää on siten vaistonvaraista toimintaa.

    Yhteisöt ovat kasvaneet pienistä suku- ja heimoyhteisöistä monimutkaisiksi yhteiskunniksi, jossa normien rikkojia ojennetaan monimutkaisissa yhteiskunnallisissa toimituksissa, jotka muistuttavat suuresti uskonnollisia riittejä ja perustuvat lähes samankaltaiseen mystiikkaan.

    Riittien ja rankaisutoimitusten lopputuloksena yhteisö kokee rikkomuksen aiheuttaman vinoutuman tulleen korjatuksi ja elämä voi taas palata normaaliin tavanomaiseen rytmiinsä.

    Oikeutta ei siis tarvitse pelkästään uhri tai uhrin omaiset vaan koko yhteisö.

    Ihmiselle on kehittynyt jostain syystä ominaisuus jota voitaisiin oikeastaan kutsua aistiksi niiden muiden joukossa. Tämä ominaisuus on epäoikeudenmukaisuuden kokeminen. Kyky siihen voidaan havaita jo pikkulapsilla, kun heidän viestintätaitonsa on tarpeeksi kehittynyt sen ilmaisemiseksi. He saattavat tietysti kokea epäoikeudenmukaisuutta aiemminkin, mutta eivät voi tuoda sitä julki muuten kuin itkemällä äänekkäästi.

    Aikoinaan väärintekijöitä rankaisi suku- ja heimoyhteisöt ja kehityksen myötä yhteiskunta otti vähitellen rankaisijan roolin yksinoikeudella. Rangaistuskulttuuri on vaihdellut kautta historian. Tietyistä teoista on joskus rangaistu ankarammin ja joistain puolestaan lievemmin. Tällä hetkellä elämme aikaa, jossa rangaistusheiluri alkaa olla ääripäässään lievällä puolella.

    Nykyään rangaistuskäytäntöön kuuluu hyvin lievät tuomiot sellaisistakin teoista, jotka ovat omiaan herättämään pelkoa ja levottomuutta laajemminkin kuin vain uhrin lähipiirissä. Raskaimpien rikosten tekijöiden saamat suhteellisen lyhytaikaiset vapausrangaistukset koetaan yleisesti epäoikeudenmukaisina.

    Henkirikos tai yksilön vakava vammauttaminen on aina suuri murheenaihe niin uhrille, tämän omaisille kuin tekijälle ja tämän omaisillekin. Tekoon vaikuttaneita syitä voidaan hakea tekijän tai uhrin ominaisuuksista, yhteisökäyttäytymisestä taikka yhteiskuntapolitiikastakin. Viime kädessä ratkaisu on kuitenkin tekijän itsensä tekemä.

    Rangaistukset vakavista rikoksista eivät ole Suomessa millään tavalla ennalta ehkäiseviä. Ne eivät myöskään vastaa kansan oikeustajua. Monimurhaaja saa elinkautisen, joka kestää täällä saman verran kuin opiskeleminen tohtoriksi.
    Kaiken lisäksi itsensä voi opiskella tohtoriksi sen elinkautisen aikana.

    Oikeuden ottaminen omiin käsiin on väärin, vai onko? Jos yhteiskunta tarjoaa vain epäoikeudenmukaisuutta, jää hyvityksen hakeminen ja saaminen yksinomaan kunkin omien ratkaisujen varaan.

    Tämän vankilamurhatapauksen johdosta en päivittelisi niinkään vankiloiden turvattomuutta. Pikemminkin päivittelisin toimimatonta rankaisupolitiikkaa. Yhteiskunta suorastaan kannustaa ottamaan oikeuden omiin käsiin pienillä rangaistuksilla. Nämäkin vankilamurhaajat istuvat tekonsa sauraamuksena ehkä muutaman vuoden pidempään omassa pikku yksiössään ja miettivät lisää maailmanparannuskeinoja.

    Inhimilliset rangaistukset eivät tee syyllisistä inhimillisiä.
  5. Jos itse kokisin jotain outoa ja selittämätöntä, olisi tämä foorumi ensimmäisten joukossa, joihin tulisin kokemustani jakamaan. Olen jaannut täällä moniakin kokemuksia, vaikka niissä ei mitään outoa olisi ollutkaan.

    En ole katsonut ketjussa mainittua videota, enkä aio sitä katsoakaan. Yksittäisten ihmisten havainnot jostain lentävistä, ympäristöään valaisevista lieriöistä eivät tuo mitään lisätietoa ilmiöön. Vaikka näkisin kyseisen lieriön itse ja omakohtaisesti, ei se silti toisi mitään lisää. Maapallolla lentävä lieriö ei todista, että se olisi lentänyt tänne joltain toiselta planeetalta.

    Käytännössä kaikki kansat ja heimot ja muut ihmiskokoonpanot ovat uskoneet johonkin nykytieteen selittämättömissä olevaan. Meidän kulttuurimme ei ole poikkeus siinäkään suhteessa. Joko tällaisia ilmiöitä on oikeasti olemassa tai sitten on ihmiselle sisäänrakennettu ominaisuus kokea sellaisia.

    Ihmisen mielikuvitus on oikeasti uskomattoman luova ja kykenevä. Itseasiassa ihmisen mielikuvitus ei ole oikeastaan missään suhteessa sen tarpeeseen. Mielikuvitusta on aivan mahdottoman paljon liikaa. Toki tekninen kehitys on juuri tuon lentävän mielikuvituksen tulosta, mutta miksi ihmiselle olisi kehittynyt mielikuvitus, jota millään muulla eläinlajilla ei ole? Ovatko alienit muokanneet meitä geneettisesti? Voisiko heille esittää toiveita?

    Jostain syystä ihmiset pärjäävät älykkyysosamäärätesteissä paremmin joka vuosi. Joka kymmenen vuoden jälkeen saadut pisteet ovat 3% paremmat kuin aiemmin. Testejä täytyy jatkuvasti normeerata keskiarvoon. Mikä meitä jalostaa tällä vauhdilla? Kulttuuri? Geenit? Alienit?

    Onko millään mainitsemallani mitään tekemistä peräkylän takametsässä havaitun lentävän lieriön kanssa? Miksi olisi?
  6. Venäläiset dashcamit eivät ole tainneet tallentaa montaa muutakaan maailman ilmiötä ja Ufot eivät tietenkään määritelmänsä mukaan ole toiselta planeetalta tulleita turisteja vaan jokin lentävä kohde, jota ei voida tunnistaa.

    Kaikkia venäläisiä tallenteita ei julkaista. Kamerat tallentavat vain tietyn ajanjakson, jonka kuluttua sen päälle tallennetaan. Kamerat eivät siis sisällä pitkien ajomatkojen loppumatonta kuvatallennetta, vaan joidenkin minuuttien pätkiä kerrallaan. Ajoneuvonkuljettajan ei ainakaan tulisi tarkkailla taivasta ajaessaan autoa, joten jos havainto ei ole kuljettajalle selkeä, ei tällä ole mitään syytä erikseen säästää tallennetta.

    Voidaan vain sanoa, että Ufojen olemassaololle tai niiden olemattomuudelle nämä kamerat eivät ole tuoneet mitään lisätodistetta. On myös hyvin epätodennäköistä, että edes venäläinen ajoneuvonkuljettaja ajaisi kolarin Ufon kanssa ja saisi neljännen asteen kohtaamisensa tallennettua kojelautakameraansa.