demeter1

Vapaa kuvaus

Aloituksia

0

Kommenttia

6837

  1. Huomentapäivää ! Yhtä sananvapauden juhlaa näyttää taas vietetyn - Paloman joulusadun äärellä...

    Täytyy myöntää, että minäkin olin alkuun äimän käkenä, kun en oikein osannut sijoittaa "satua" minkäänlaiseen kehykseen. Oliko kyseessä "totta ja tarua" - tajunnanvirtaa
    vai jonkinlainen pelinavaus isomman aiheen kehittelyssä.
    Kyllähän se tarinan edetessä tuli selväksi. Dekkarin synnyttelystä oli kyse.

    Dekkari on varmasti hyvä valinta: viihdettä kai suuri osa ihmisistä kaipaa, ei kovin syvällisiä ja rankkoja aiheita - näin olen ymmärtänyt - ja jos mukaan sisällyttää globaalin ulottuvuuden, naisasiaa ja rentoa irrottelua niin johan siinä ainakin moderni naisihminen viihtyy, hänessä on kai tartuntapintaa tällaiselle hypetykselle ?

    Minulle, arvokonservatiiville, tuo hypetys iski tajuntaan niin rankkana, että muut tarinan elementit hautautuivat sen alle. "Vika" oli siis lukijassa..))

    Ajankohtakin osui minulle huonosti. Olin juuri lopettanut Mikko Välttilän kirjan "Mitä meistä jää" ja elin sen luomissa maailmanlopun tunnelmissa ja vähän jähmeä kun olen, virityksestä toiseen siirtyminen ei minulle ole ihan vaivatonta.

    Eli mitä tällä nyt tahdon sanoa on kai se, että kirjoittajan ja lukijan suhde on mielestäni vastavuoroinen, eikä mitään hengentuotetta tulisi oikeastaan arvioida sen perusteella, pystyykö itse juuri sillä hetkellä virittymään kirjoittajan aaltopituudelle, löytämään tekstistä sellaista mikä ruokkii omaa tajuntaa.

    Keskeneräistä työtä ei kai muutenkaan pitäisi arvioida ja olihan tuossa jo ainakin yksi draama muhimassa: kahden "signorinan" kesken esiintyi näkemysero maahanmuutosta - jos oikein ymmärsin.

    Pikkuisen tarinaa lukiessa tuli hengästynyt olo: niin paljon sisällöstä tuotiin esille vain lyhyin viittauksin. Bilettäminen ja messu tuntuivat mainintoina samanarvoisilta..))

    Tulin myös ajatelleeksi dekkaria kirjavalintana. Riittääkö siinä sujuvuus, viihteellisyys ja koukuttavuus vai sisällytetäänkö siihen enemmän, vaikka yhteiskunnallinen ulotuuvuus?
    Käsittääkseni ruotsalaisdekkareista ainakin Henning Mankell tekee näin.
    Anna Holt taas mainitaan dekkaristina, joka kuvaa henkilöitään uskottavasti, psykologinen ulottuvuus on läsnä.
    Niin, että paljon mahdollisuuksia on dekkaristikirjailijallakin valittavana. Kuten meillä lukijoillakin. Meillähän se valta on: ottaa tai jättää...

    Oikeastaan vähän surettaa tämä epätasa-arvo mikä vallitsee kirjoittajan ja lukijan välillä: kirjoittajaa saadaan lyödä kuin vierasta sikaa ja onhan meillä traagisia esimerkkejäkin tästä: Aleksis Kiven teilaaja August Ahlqvist ja Timo K Mukan kohtelelu tulevat ainakin ensimmäisenä mieleen.
    Eipä siis ihme, että monet kirjailijat "pysyvät piilossa" eivätkä edes lue arvosteluja. Miki Liukkonen taisi jopa puolustautua kritiikkiä vastaan, mutta sitä pidettiin ymmärtääkseni pahana kulttuuripiireissä.
    Eettisesti ajatellen tuntuisi kohtuulliselta, että ellei itsellä ole näyttöä siitä, että pystyy tuottamaan parempaa tekstiä kuin se, jota arvostelee, voisi ehkä pitää pienempää suuta.
    Tällaista linjaa yritän ainakin itse toteuttaa...
  2. Huomenta ! Luin heti eilisaamuna SkillaNin raportin ja pääsin mukaan "rääppiäisiin"..))
    Käytetäänköhän tuota sanaa joka puolella Suomea ?

    Yhtä ystävyyden juhlaa sitten vietettiin samalla ! Kyllähän tuollainen ystävien määrä on yhtä iso saavutus kuin 85 vuoden ikäkin..))

    Toinen kirjoittaja totesikin, että juhlien järjestäminen on taitolaji. Niin minustakin. Ramoonan tapaan minäkään en vietä omia merkkipäiviäni. 50- ja 60-vuotispäivät vietin, kun vietimme niitä yhdessä kaksikymmentä vuotta vanhemman serkkuni kanssa ja hänestä tuli juhlan päätähti.

    SkillaN otti puheeksi dementoitumisen. Kyllähän se jossain muodossa tulee useampien kohdattavaksi, ellei oman sairastumisen niin sitten jonkun läheisen tai tutun kautta.
    Itsekin sain vähän aikaa sitten suruviestin: kymmenen vuotta Alzheimeria sairastunut puolison suvun jäsen "pääsi pois". Näin tuntuu luvalliselta sanoa, kun hän oli jo monet vuodet ollut täysin tavoittamattomissa, ei tuntenut edes omaa puolisoaan.

    Toinen tuttu sairastaa Lewvyn kappaletautia, muistisairaus sekin, ja hänen kohdallaan se tuntuu erityisen julmalta: vaikuttajan paikalla ollut, loistava seuramies vajoaa vähä vähältä sinne, minne muilla ei ole pääsyä.
    Ainoa lohtu minkä läheiset voivat itselleen antaa on kai se, että jossakin sairauden vaiheessa sairastunut ei enää kärsi. Näin ainakin tahtoo uskoa ja nähdä.

    Makriina tuolla muistuttikin meitä siitä, että me jotka olemme täällä, pystymme lukemaan ja kirjoittamaan, olemme onnekkaita, "valiojoukkoa".
    Sen kun aina muistaisi, ei ylpeänä vaan kiitollisena.

    Eilinen päivä meni minullakin ystävyyttä viljellen. Sain heti aamusta kutsun tulla juustokakulle. Neljä tuntia siinä vierähti ja vaikka olemme tunteneet puolen vuosisataa aina löytyy uusia keskustelun aiheita, jakamisen iloa. Välillä nauretaan, välillä itketään.
    Kyllä ystävät, ystävyys, on ainakin minulle yksi elämän parhaista lahjoista.

    Kotikirkossa kävin illalla laulamassa kauneimmat joululaulut. Sielläkin oli lämmin tunnelma, iloisia kohtaamisia.
    Kyllä joulunajassa on taikaa, siltikin, vaikka puitteita on omalla kohdallani riisuttu: vieläkään ei ole joulurekvisiittaa otettu esille, eikä valmisteltu joulua entiseen tapaan...

    Leppoisaa oloa ja mukavaa joulunodotusta kaikille,
    demeter1
  3. Niinpä, Ano 00046. Tuota "me vanhat" olemme tykönämme ihmetelleet: miten omat äitimme kaiken ehtivät. Nyt on modernit asunnot, kodinkoneet, pakastimet ja valmisruuat apuna, mutta aina vaan on kuormaa...
    Olen itse ajatellut, että tätä aikaa ei voi verrata entiseen. Silloin kaikki oli yksinkertaisempaa ja selkeämpää. Tänä päivänä kuorma on toisenlaista ja senverran mitä siitä ymmärrän, helpolla ei nytkään päästä...
  4. Tuota työnjakoa minäkin olen odotellut, Ano 00043 ja onhan se osin jo tapahtunutkin, mutta kyllä ne "koollekutsujat" ovat edelleenkin isovanhemmat.

    Jospa tänä vuonna ottaisi asian puheeksi, keksittäisiin uusi pitopaikka. Tietysti se on vähän tiloistakin kiinni. Meillä isovanhemmilla sattuu kuitenkin olemaan isommat asunnot ja myös muuta elämän varella kertynyttä tarpeistoa isojen pitojen järjestelyyn.
    Me kai myös tykätään pitojen järjestämisestä ja mielellään tarjotaan nuoremmille, jotka elävät ruuhkavuosiaan, vapautus niistä.
  5. Minulta peruuntui odotettu tapaaminen: pojan perhe potee flunssaa, oikein kuumeen kanssa.
    Niinpä tässä toimittelen pikku askareita ja hankin ruokakauppaan lähtöä, ihan vain liikkuakseni.
    "Nimi on enne", sanotaan, ja SkillaNin kohdalla se varmasti pitää paikkansa. Joulun ajassa on taikaa, näin ainakin itse koen, sellaista ylimaallista iloa ja lämpöä, mikä ei riipu siitä millaiset ovat ulkoiset puitteet.
    Joskus vain tuntuu siltä, että kaupallisuus ja "ajan henki" ovat omiaan häivyttämään tuota tunnelmaa, mutta toivottavasti olen väärässä.

    Minäkin iloitsin siitä, että Makriina pistäytyi tervehtimässä ja todella toivon, että hän palaisi.
    Hän on kuitenkin näitä "ankkuri-ihmisiä" (Mika Aaltolan ilmaisu), joita tahtoo seurata ja "kuunnella" .
    Kiva kuulla brinkkala, että silmäsi on "korjattavissa". Kyllä kaihileikkaus kirkastaa kummasti maisemaa, vielä tulet hämmästelemään sitä värien runsautta, mitä elämä sen jälkeen tarjoaa..)) Mutta hyvä että olet "seurannassa" ja leikkaus tulee sitten kun on sen aika.

    Mulla on tuttu, joka aina toppuuttelee puhetta kun vaivoista aletaan kertoa. Minä olen kyllä ollut painokkaasti eri mieltä. Vanhuus kaikkine "luonnollisine" muutoksineenkin on senverran rankka matka, ettei sitä yksin tehdä ja olisi mielestäni aika " tyhmää" uskotella itselleen ja muille, ettei tässä mitään ja samalla sulkea itsensä siltä avulta, minkä vertaisuus voi tässä elämänvaiheessa tarjota.
    "Vertaistuki" kalskahtaa vähän siltä kuin tunnustaisi olevansa luuseri. Minusta se sisältää tarjouksen ystävyydestä ja kertoo pikemminkin ihmisen varallisuudesta, toisen arvostamisesta ja itsearvostuksesta myös. Että minulle kelpaa ja minä kelpaan.

    Tietysti jotkut voivat olla niin onnekkaita, että pääsevät vähemmällä joko luonteensa tai hyvän terveytensä ansiosta, mutta ainakaan minun tuntemani "tervaskannot" eivät itseään mainosta vaan ovat hekin jakamassa, antamassa panoksensa yhteiseen hyvään.

    SkillaNin raporttia minäkin odottelen huomenissa..))
    demeter1
  6. No johan se päivitys tuli sieltä, Paloma... Minkähänlaisen kommentien ryöpyn se saa osakseen ? Vai joko pajatso tyhjeni...))

    Mielenkiinnolla ainakin minä luen kuvaustasi ja enemmän kuin "lajien runsaus" minuun tekee vaikutuksen tuo yhteisöllisyys, mikä viestistä välittyy. Että rakennetaan juhla yhdessä, kaikki läheiset mukana.

    Ruotsissa asuva vanhin veljeni totesi joskus, että "vieraalla maalla" asuessa perhesuhteet tiivistyvät, oppii millainen voimavara oma perhe ja suku on ja myös niin, että omista pidetään huolta "hyvinä ja pahoina päivinä"...
  7. Jaa Ano 00012. Tuo oma kirjoitukseni yritti nyt olla keveän humoristinen, mutta metsään meni taas. Meikä ei osaa..))
    Paloma - ehkä joku toinenkin - nyt kuitenkin tavoitti tarkoitukseni.
    Terveellinen muistutus kuitenkin: taidanpa luopua siitä kinkkurullasta ja keksiä jotakin muuta...
  8. Johan nyt vitsin murjasit Paloma..)) Et suinkaan sinä samaa menyytä pyöritä vuodesta toiseen ?... Jos niin teet, epäilen, että sinun vierivä kivesi on lakannut vierimästä..))

    Mulla on sentään vaihtelua. Pienen kirkkurullan ajattelin ostaa ja Pirkka lanttulaatikon, se on ollut testivoittaja tänä vuonna. Kalaakin meinaan itselleni tarjota: veljentyttö toi köyhänapuna savustettu ahven-säilykepurkin ja siitä syö meikä pari päivää...)) Jälkiruuaksi tietysti perinteinen riisipuuro ja itsetehty mustikkakeitto. Oikein odotan omaa herkutteluhetkeäni..))

    Niin että mitenkäs se nyt menikään ? Erno Paasilinnan mukaan: "Köyhäkin voi elää rikasta elämää"...Kun tekee sydämeensä joulun ?

    Ettei joku nyt keksi syyttää minua säälipisteiden keruusta niin voin kehaista, että minut on kutsuttu kahteenkin joulupöytään, ei nyt tietysti noin notkuvaan kuin sinä kuvasit, mutta arvaan että kystä kyllä on tarjolla niissäkin pöydissä.
    Ei muuta kuin lahjakasta ja herkullista joulua sinne,
    demeter1
  9. Aamupäivää ! Ei sentään (ole ruvettu anoiksi, ainakaan minä en ole ruvennut, SkillaN..)) Minulla vain on ollut tuota luovaa työtä (lumenluontia) joka päivälle ja siihen liittyvää ulkopuuhastelua.

    Muistelin juuri, että nelisenkymmentä vuotta sitten meidän pihassa oli yhtä suuret lumikinokset.
    "Ilmaston ääri-ilmiöt" ovat taas kirjattavissa ja vaikka tuota ilmastoahdistusta olen potenut melkein saman ajan niin kyllä se vieläkin aika ajoin lannistaa - muiden arjen muutosten lisäksi.
    Olen kyllä seurannut joka aamu SkillaNin juhlan valmistelua. Aivan käsittämättömältä tuntuu tuo hänen jaksamisensa ja hyväntuulisuutensa - kaiken täällä ilmenevän maalittamisen keskelläkin.
    Uskon vahvasti siihen, että meitä "hengessä mukana" olevia on sittenkin palstalla enemmistö ja saattaahan se omalta osaltaan auttaa näiden ikävänpuoleisten palautteiden sietämisessä. Muistelen SkillaNin itsensäkin todenneen tämän.

    Oivaltavasti SkillaN taas tuon ketjun otsikon julkisti: "rupatellaan(ko)?". Vain hyvin asenteellinen kirjoittaja voi tulkita sen "neuvoksi" tai "määräykseksi"..)) ja olla näkemättä omaa neuvomistaan, tylytyksellä terästettynä.
    Kun rupatellaan luulisi noiden keskusteluohjeiden loppuvan ja antavan tilaa leppoisalle jutustelulle, mutta aina tuntuu löytyvän niitä, joilla on tarve saada oma tietämys ja "viimeinen sana" haltuunsa.
    Enkä nyt tietenkään tarkoita näitä, jotka jakavat ihan asiallista infomaatiota, heidät kyllä mielestäni erottaa näistä, jotka tahtovat "ottaa tilan" haltuun, jotka hakevat jotakin hyvitystä jostakin, vaikka siitä, etteivät ole tulleet kuulluiksi muualla, siellä "livessä". Toivottavasti en itse kuulu heihin..))

    Ynnämuu kirjoitti tuosta jouluhössötykestä. Minullekin joulu on nykyisin ensi sijassa hiljentymisen juhla. En kaipaa siihen mitään ulkoista rekvisiittaa, vaikka jotakin somistetta saatan ensi viikolla ottaakin esille. Jos täällä päin olen, olen kyllä kutsuttuna yhteisiin joulupöytiin, katsotaan nyt mihin päin suuntaan kulkuni.

    Muutama joulutervehdys pitäisi vielä tehdä, puhelimitse tai sähköpostitse, niin on sovittu. Pari "joulupuhelua" tuli jo minullekin. Tunnin mittaiseksi ne yleensä menevät kun uutta asiaa ilmaantuu kaiken aikaa.
    Kai se on jotenkin tyypillistä meille yksin eläville, vaikka moni meistä katsoo, että korona-ajan eritys jäi meillä jotenkin päälle: yhteydenotot tuntuvat vaikeammilta ja jonkinasteinen apatiakin valtaa helposti alaa. Vai meneekö vain vanhuuden piikkiin ?

    Luminen maisema hivelee edelleen silmää. Teillä on kyllä liukkautta tarjolla, hiekoitusta ei täällä ole ollut lainkaan, liekö uusi säästökohde kaupungilla ?
    Kelkka voisi olla passeli kulkuneuvo nyt. Edesmennyt lankoni sitä viime talvlena käytti "vaikka ihmiset nauroivat". Niin hän kertoi. Onkohan tuo pilkka tullut meille jäädäkseen, kun sitä täälläkin näkee viljeltävän ? Ja millaista "iloa" se tarjoaa sille, joka sitä käyttää ?

    Vähän ankea tuli viestistä, mutta jos sydämen kyllyydestä suu puhuu niin ehkä se "kyllyys" voi joskus sisältää ankeampiakin tuntoja..))

    SkillaNille toivotan paljon onnea tulevan juhlan (syntymäpäivän vieton) ja myös sen varsinaisen syntymäpäivän johdosta ! Kun niitä jaksat kuvata, pääsemme itsekin mukaan juhlimaan ! Varmasti kaikki menee hyvin ja juhlista tulee ikimuistoiset.

    Valoisaa mieltä itse kunkin päiviin,
    demeter1
  10. Tuon uskon, Paloma, ja onhan se ihan "virallisestikin" todettu, että taide ja kultuuri ovat yksi hyvintointimme kulmakiviä. Taiteen tuottaminen ja kuluttaminen..))
    Älähän synkistele tulevasta ! Taisin joskus kertoakin lukemastani: että monet kirjoittajat saavat ikääntyessään vain lisää sujuvuutta ja syvyyttä omaan ilmaisuunsa. Ja harjoitushan tekee tunnetusti mestarin..))

    Täällä on paljon kauneuden "tuottajia", itse taidan olla enempi kuluttaja, mutta iloa saa siitäkin roolista. Ja on vielä teitäkin, jotka osaatte luoda kauneutta koteihinne, siinäkin olen enempi ihmettelijän ja ihastelijan roolissa, mutta hyvä niin - kun vielä muistaa Idän viisaiden määritelmän ihmisen terveydestä: "ihminen ei ole terve, ellei hän pysty tuntemaan ihmetystä
    ja kiitollisuutta"...
  11. Jouluista tunnelmaa onkin ollut täällä jaettavana. Että te osaatte ja jaksatte ! Vaikka samoihin puuhiin ei pääsisi osallistumaan, tunnelmasta pääsee aina osalliseksi.

    Täällä tuo lumen määrä on kyllä yllättänyt ja ylityöllistänyt minua. Vähän tunnissa, paljon päivässä, olen yrittänyt itseäni tsempata ja nyt saan sitten tyytyväisenä katsella uurastukseni tuloksia. Etupiha kolattu, takapiha lapioitu, kanervat kaivettu esiin ja huiskuteltu paksun lumivaipan alta.
    Toistaiseksi ilo siitä, että on jaksanut, on ollut isompi kuin työn aiheuttama rasitus, mitä en kyllä vähättele. Näin isoa "lääniä" ei juuri kukaan enää käsipelillä (kola, lapio, lumentyönnin) hoida. Toisaalta, kun tuttuni kuvasi, millaista työtä on se auran asettelu mönkijän eteen ja sillä työskentely, eipä sujuisi minulta sekään.
    Vähän kyllä pelkään, että tapahtuu tuo, mitä SkillaN kuvasi: työn jaksaa tehdä, mutta siitä maksetaan jälkeenpäin. Tänäänkin huimaus tuntuu, vaikka sitä en juuri edes muistanut kun urakka oli meneillään.
    Toki olisin saanut pojalta apua ja alkuun hän olikin apuna, mutta sitten kielsin tulemasta..))

    MInulla on vähän samaa kohtalonuskoa kuin brinkkalalla: kun muutama päivä
    sitten tohkeissani tein pitkän kauppareissuni, 4 km, ja olin siitä mielessäni aika ylpeä, niin sattuipa niin, että 200 metriä ennen kotirappua liukastuin ja kaaduin selälleni. Minulla oli reppu selässä ja se vaimensi tömäystä niin, etten lyönyt päätäni pahasti. Jouheasti pääsin kyllä ylös ja jatkoin vähän nolostuneena matkaani. Sitähän siinä ensimmäiseksi tsekkaa: näkikö joku ? ..))
    Ja niinkuin täälläkin varoiteltiin liukkaudesta ja varovasti mielestäni liikuinkin. Jäätä alla, lunta päällä, muuta ei tarvittu. Liukuesteet ovat hyvät, mutta ainakaan omani eivät tavoita tien pintaa isomman lumikerroksen alta.
    Niin että ehkä täytyy ainakin lähipäivinä tehdä se päivälenkki juoksumatolla, omassa "kuntosalissa", 12 asteen lämpötilassa.
    On muuten mainio värkki, juoksumatto: nopeuden saa valita, käsituet tarjolla, infoa liikkumisesta saa, sykkeet ja kaikki. Minulle riittää vain matka. Kun näköala avautuu kotipihalle ja kauemmaksikin, "lenkki" tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa vaikka
    mielentyyneyttä, luonnontarkkailua: seurata oravan vaivatonta liikettä kuusiaidalla mustarastaan (?) viipyilyä ison koivun latvassa. Tyyni, puhdas talvinen luonto, ellei siitä haltioidu niin sitten ei mistään..))

    Kiva lukea näistä SkillaNIn juhlavalmisteluista. Ikäänkuin itsekin pääsisi niihin mukaan..))
    Ja ainakin minuun tarttuu helposti tuo "hyvän mielen energia", minkä monet pystyvät muille välittämään, SkillaN ainakin. Voimia vain jatkoonkin.
    ja kaikille mukavaa talvipäivää,
    demeter1
  12. Sanos muuta Neeasa ! Kyllä tunnen iloa ja kiitollisuutta "melkein joka askeleella" kun saan uuden niveleni ansiosta liikkua entiseen tapaan. Kiitos kuuluu tietysti ensi sijassa taitavalle kirurgille ja koko hoitojärjestelmälle. Ja tietysti kaikille veronmaksajille, jotka tuon operaation suurelta osin maksoivat. Että kiitos vain kaikille täälläkin !..)
    Naapurin rouvan tapasin ja hän kertoi omasta liikuntavaikeudestaan ja totesi, että alamäki on alkanut, eikä muuksi muutu. Pistin kyllä vastaan. Minäkin olen saanut "uudet silmät" kaihileikkauksen avulla ja nyt uuden lonkkanivelen. Molemmat ovat parantaneet elämänlaatua uskomattoman paljon.
    Uskon myös, että useimmilla meistä on tätä oma-apu-arsenaalia käytössä ja sen avulla pystymme ehkä hidastamaan tuota rappeutumistamme ja sekin on jo saavutus.
    Näin teemme: jatkamme matkaa !
    demeter1
  13. Minusta tuntuu, että se eturivi/takarivi-asetelma ei juuri näy enää täällä, ainakaan niin vahvasti kuin aikaisemmin. Jospa me ollaan alettu ymmärtää, että me ollaan jo kaikki eturivissä, lähtijöinä, nuorempiin verrattuna...
    Ja minusta nämä itsensä esittelijät alkavat olla muuallakin aika vanhakantaisia, heihin ollaan väsytty, jopa julkkiset nimeävät toiset ihmiset ja heidän tukensa menestyksensä taustavoimana.
  14. Nyt kun minulla on "jalat alla", Neeasa, pystyn kyllä asioimaan näissä lähikaupoissa ja naapurien kanssa pääsen näihin isohin marketteihin. Melkein kerran viikossa kutsuvat mukaansa ja se on tietysti minulle tervetullutta vaihtelua, yhtä juhlaa..))

    Kyllä olen monesti harmitellut sitä, että annoin ajokorttini vanhentua. Paha on pärjätä ilman autoa, vaikka asuukin pääkaupunkiseudulla.
    Noinhan sitä sanotaan, että taksilla ajaminen tulee halvemmaksi kuin oman auton pito, mutta käsittääkseni aika harvat autottomat sittenkään taksia käyttävät. Pummivat autollisilta kyytiä..))
    Juuri tuota vapautta liikkua itsekseen, muista riippumatta, kaipaa luultavasti vanhana vielä enemmän kuin nuorempana. Ole siis onnellinen autosta ja ajotaidosta, kuten varmasti oletkin..))
  15. Siinäpä se, Ano 14.57. Yksi tai kaksi kateellista riittää pilaamaan isonkin joukon maineen. Näinhän se on monissa muissakin yhteyksissä. Vaikka suhteessa maahanmuuttajiin.

    Ja kuten Ano 12.56 kirjoitti, ylitulkinta on tavallista, ainakin somealustoilla. Tunnetta kehiin, eihän täällä muuten erotu muista..))
  16. Hienosti nähty, Ano 12.56. Olisiko se kateus lopulta vain joidenkin kielteisten, määrittämättömien tunteiden kooste ? Omien turhautumien ilmentymä ?

    Jos/kun ei suuria tunteita enää ole, yritetään uskotella, että niitä on ?
    "Sana on sormi, joka osoittaa kuuta, mutta sormi ei ole kuu".
  17. Aamupäivää ! Olipa taas osuva aamunavaus SkillaNilla. Kyllä se hiljentyminen ison asian, itsenäisyyden ja isänmaallisuuden, kohdalla on paikallaan. Ei ole tullut vaivatta vapaus ja Veteraanin iltahuudon säkeet saavat aina kyynelet silmiin. Kuten myös Evakon laulu.
    Paljosta olemme velkaa meidän sotien veteraaneille ja kaikille, jotka tekivät työtä Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi.

    Minun itsenäisyyspäivän traditioihin on aina kuulunut Tuntemattoman sotilaan katseleminen. Tänä vuonna taidan jättää väliin. Liian kipeää tekee vaikka tuo kohtaus, missä Hietanen sokeutuneena auttaa veljiä ulos palavasta linja-autosta.

    Aika häpeällisenä muistaa tuota aikaa, 60-luvun-loppua (?) jolloin veteraaneja pilkattiin !
    "Rakasta, älä sodi". Mitähän tuumaisivat ukrainalaiset tuosta kehotuksesta ? Ja miten naurettavaa oli kun isot miehet ryömivät maassa, laulettiin. Ei taideta laulaa enää.

    Onneksi veteraanien arvostus tuntuu nyt asettuneen kohdalleen ja jos olen oikein tätä aikaa tulkinnut, myös maanpuolustahto on kasvanut meillä. Taitaa olla paikallaan kehotus: "jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan".

    Arjen tasolla juhlin nyt yksin..)) Vanhemman pojan perhe on koronakaranteenissa, jo toisen kerran. Minäkin kävin heillä silloin kun olivat jo saaneet tartunnan, mutta ilmeisesti tehosterokotus, jonka sain muutama viikko sitten, suojasi minua.
    Toisen pojan autossa on jotakin häikkää, siihen automatiikkaan liittyvää, mistä minä en tietysti ymmärrä mitään. En pane pahakseni tätäkään järjestelyä, vaikka omiaan tietysti aina kaipaa. "Hengessä" voimme olla läsnä toisillemme, näin ajattelen.

    Ai niin. Olipa hyvä sananparsi tuo: "vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa". En ole kuullutkaan, meinaan ottaa heti käyttöön..)) Erityisesti Korona-aikana se tuli todennetuksi. Pitkä eristys jätti jälkensä, minuun ainakin.

    Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille minunkin puolestani,
    demeter1
  18. Ai, ai Kristiina. Ei kuitenkaan pahemmin käynyt - tai kävi tietysti kun "kaik on kipeänä hällä".

    Paljon tapaturmia tapahtuu juuri noissa kiipeämisissä, itse olen suosiolla jättänyt lampun vaihdot "ammattilaiselle" = kylätalkkarille.
    Paranemista sinne. Jos mustelmilla selviää niin hyvä, eikö ? Onneksi sinulla on "omia" siellä lähellä, muistelen.
  19. Nyt hämmennyn. Kiitos sanoistasi kuitenkin, Ano 17.57...)) Veikkaan kyllä, että muitakin kateudesta vapautuneita tai ei-kateellisia löytyy: eivät vain kehtaa ilmoittautua..))
  20. Oiva kirjoitus minustakin, Ano 8.57. Itsekin pyörittelin ajatusta tuosta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, mutten oikein osannut sitä ilmaista.

    Tuostakin olen samaa mieltä: missä on kilpailua, siellä pakkaa olla myös kateutta.

    Sanotaan, että jos kateuden tunnistaa ja tunnustaa, se ei siirry kohteen kannettavaksi.

    En ihan äkkiseltään osaa sanoa, koska olisi viimeksi ollut kade ja mistä. Jokin luonteenpiirre toisessa on saattanut herättää kateutta hetkeksi, mutta se on mennyt ohi kun se on peilautunut kokonaisuuteen.
    Nykyisin ajattelen pikemminkin niin, että se mitä toisella on, rikastuttaa jollakin tavalla myös minua, voin saada innoitusta ja potkua omiin hankkeisiin.
    21. 38 / 342
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt