- Kauan olet jaksanu! Oikeesti! Kunnioitan! O_O
Minulla oli 10-vuotiaana kanssa jotain itsetuhoisia jotain. En muista enää, mutta perheneuvolassa niitä käytiin silloin. Siitä seuraavat 10 vuotta oli ihan kamalaa masennuksen kanssa rypemistä ja todellakaan ei muut ihmiset auttanu tai ollu ymmärtäväisiä. Ystävät tosi tuulellakäyviä ja hoitajat ja lääkärit aivan siis uskomattoman inhottavia joskus.
Niin oikeesti. Se, että oot jaksanu kolmikymppiseks... on tosi upeeta! Minulla helpotti jo kahdenkympin jälkeen masennus. Sitten on ollu... ihan ookoo.
Hmm... tiiäksää että mikä tekis sut tyytyväiseksi? Mitä sää kaipaat? Millanen sää oot? Millanen veikkaat että sää olisit jos sulla olis energiaa ja ei ahistais? Millasia ihmisiä haluaisit tuntea? Missä sää oot hyvä, ja missä haluaisit olla hyvä? Tollasten asioitten löytäminen auttaa siinä, että nykyhetkestä tulee siedettävä, tai jopa tosi kiva! :3
Siitä kanttii alottaa. Puhu paljon ihmisille ja koe uusia juttuja, että saat perspektiiviä. Tiiän että sitä on jo tullu, mutta vielä lisää. Ihmistyyppejä joitten kanssa et yleensä hengaa, siis! :>
Ystävät ja heilat tulee itestään, kun tekee asioita mitä rakastaa! Niitä ei kannata ettimällä ettiä. Mutta jos on yksinäinen, tiiän että siinä on tosi kiire löytää ihmisiä. :v
Traumoista pääsee minun mielestä parhaiten yli sillä että niitä käsittelee itse ja muiden kanssa, ja sitten koittaa olla rohkea niissä tilanteissa missä kammottaa, eikä kokonaan välttele niitä. Eikä myöskään liikaa hyppää niihin. Ja on sillee anteeksiantavainen ja armollinen itelleen, koska ittesä korjaaminen vie aikaa.
Mutta sitten kun asiat lähtee paraneen, ni siitä tulee sellanen iha järetön kierre missä asiat vaa paranee ja se energisöi ja ne paranee lisää ja se energisöi lisää ja ja ja ja.... ja se on odottamise arvone! Pidä toivoa yllä! :> - Moip! Tuossa on tunteita mitä muistan... olin pitkään masentunu aikasemmi, ja se oli aiva hirveetä.
No, ensinnäkin! Jokaiseen ihmiseen voi luottaa joissakin asioissa, ja ei toisissa. Minä pystyn esimerkiksi luottamaan yhteen kaveriini että jos minä tarvitsen apua, niin hänelle saa kyllä soittaa vaikka keskellä yötä, mutta en taas voi luottaa, että jos tarvitsen muuttoapua, niin hän olisi ajoissa paikalla.
Tarkoitan siis, että jokaiseen ihmiseen voi luottaa jossain, ja jossain ei, koska kaikilla on asioita missä ne on varmoja ja selkeitä, ja sitten on asioita missä he ei ole valmiita tai ettii itteään tai niitä ei kiinnosta se. Ihmiset harvoin on epäluotettavia koska ne on pahoja. Siksi kannattaa arvostaa ihmisissä niitä asioita mitä voi. Ja jos ei ole varma voiko luottaa vai ei, niin sillon kannattaa luottaa, kunnes näkee toisin. Minun mielestäni. :3
Kannattaa jutella ihmisille. Suutu ja itke ja vuodata ja keskustele ja intä. Sillä lailla saat selkoa siitä millanen sinä olet, mitä sinä ajattelet ja tunnet ja mitä haluat. Se on tärkeetä, nii löytää omaa paikkaansa tästä! ^.^
Minäkin ajattelin itsemurhaa melkeen kymmenen vuotta, mutta aina oli JOKU JUTTU miksi en voinu kuolla sillon. Joku ihminen jolle olin liian tärkeä, joku asia kesken... jotain. Ja lopulta pääsin tähän asti, että ei ole enää masennusta. Mutta se oli kymmenen vuoden taival. En vieläkään tajua miten oon hengissä. Mutta! Toivoa on! Masennuksesta voi toipua minun mielestä kuka tahansa joka on hyväsydäminen, tai älykäs. Ja varmasti vielä muitakin~
Maailmassa on paljon isoja ja sairaita asioita, mutta on vieeeeelä enemmän pieniä ihania hyviä juttuja! Tää on mahtavaa, että oot kirjottanu tänne ja pyytäny apua, sen sijaan että pidät kaiken sisällä! Ja minä kans laitoin aikaa ja vaivaa ihan vaan siihen että jos minusta jotain apua olis! Tällasia asioita tapahtuu, ja tää on pelkkää ihmisten rakkautta ja kunnioitusta toisilleen, vaikka ventovieraille. Ja niin kauan kuin tällasta vuorovaikutusta on, maailmassa on paljon hyvääkin! ^.^
Loppuunpalamisesta toipuu sillä lailla että... no.. rentoutuu. Se ei tarkota sitä, ettei tee mitään, tai kattoo vaan telkkaria. Vaan se tarkottaa sitä että tekee jotain mikä tuntuu itsestä mielekkäältä tai oikealta. Suunnitele ja mieti, mitä sinä osaat ja haluat tehdä ajallas, ja sitte tee! :>
Jos miehesti on sinulle tärkeä ja et halua elää ilman sitä.... no.. ööh.. senkin tunteen vastaan meneminen olisi epätervettä. Moni on eri mieltä varmasti, mutta itse en ole koskaan ollut valmis heittämään ihmisiä menemään elämästäni, vaikka he kohtelis mua ikävästikin. Oon vaan pyrkiny korjaamaan asiat niin, ettei he enää kohtele mua ikävästi. (usein se on tosin johtanu siihen että he sitten heittää minut menemään, mutta ei todellakaan aina, ja sillonkin jos niin kävi, se oli loppujen lopuksi parempi niin).
Kotona oleminen todellakin ahdistaa helposti joissain elämäntilanteissa. Ei kantti olla jos se ahdistaa. Keksi mitä tahansa muuta missä käydä ja mitä tehdä.
Ja puhu ihmisille! :3
Minulle saa puhua jos vaan haluat, niin paljo ko haluat! ^.^
Mutta parempi toki vielä, jos löydät jonkun oikeasta elämästä jonka olkapäätä vasten voi itkeä. Ota se tavoitteeksi ainaki! Se on elämässä tärkeetä! :D
Pidä toivoa yllä! Se helpottaa tuskaa niiiiiin sairaan paljon!! - Minulle masennus oli sitä että mulla meni täysin perspektiivi elämästä. Kieriskelin vain menneissä, ja en yhtää osannu löytää tästä hetkestä mitää muuta ku ahistavia ja merkityksettömiä asioita, ja tulevaisuus vaan pelotti ja tuntu toivottomalta ja kivuliaalta.
Ei minkäänlaista realismia ollu siihen että millanen maailma ja mun elämä oikeesti on. Siitä aiheutu se että kaikki tuntu turhalta, minä tunnuin ite sairaan huonolta, ja en kokenu oikee mitää oikeita tunteita. Oli vaa tyhjää ja ahistavaa. Ja ahistus ei todellakaa oo mikää oikee tunne... se on vaa jotai henkistä kipua mun mielestä.
Ja ei mulla ollu mitää toivoa että asiat joskus muuttu, ni sitte koitti vaan pärjätä päivästä päivään ja samalla miettiä pitäiskö jo lopettaa kaikki.
Se oli aivan sietämättömän kamalaa. Mutta, kun sain paremmin käsitystä asioista ja itestäni, ni se masennus loppu. Vuosia meni. Vuooooosiaaaaaaa... - Kuulostaa että on joku sellanen kokemus, että jos teet jotain pieleen niin se on ihan hirveän iso juttu! Mulla oli kans paljo sitä aikasemmin, mutta jossain kohti jotenki onnistuin lakkaamaan välittämästä siitä niin paljon...
Se tuntuu helposti siltä, että jos tekee mitään pieleen, niin kaikki huomaa ja haukkuu ja tykkää pahasti heti. Mulle ainaki kävi silleen sen takia että mua koulukiusattiin aikasemmin ja kans koheltiin kavereitten toimesta tosi ilkeesti usein ja kotona kans paljo kritisoitiin jos unohti tehä kaiken täydellisesti, niin tuli sellanen olo että kaikkiin virheisiin puututaan ja painotetaan kauheesti ja mulle tuli iha hysteerinen tarve olla tekemättä ihmisten eessä mitään "väärin". Ja sitte rupesin vaan pakenemaan tilanteista missä saattais joutua "suoriutumaan" koska siinä saattaa epäonnistua.
Mutta myöhemmin tajusin että se johtu vaan siitä, että ihmiset oli kohellu mua epäreilusti ja ettiny tahallaan asioita joista valittaa muille erinäisistä syistä, joista vaan osa oli mun vika. Ja perheasiat oli sillon aika monimutkasia mulla muutenki... Niinni sitte jotenki ymmärsin että parempi ku on vaan oma itteni, ku se on iha sama kuinka täydellistä esitän, ni jos joku haluaa olla ilkeä mulle, niin se löytää kyllä jonku syyn olla, riippumatta mitä minä teen.
No, se oli mun tarina. Vähänn oli samanlainen kyllä. Vaikea oli uskaltaa puhua ees kellekään, ku jos vaikka "alotan keskustelun väärin". Ja kans ahisti paikat jossa oli liikaa ihmisiä, ku tuntu että jos kaikki kattoo tai jotai. En tiiä...
Sitä kammoa ei pysty järjellä oikeen voittamaan, vaikka kuinka sanois itelleen mitä. Mutta ehkä ennemminki se on niin, että pitää vaan hyväksyä että pelottaa no jutut, ja olla rohkea, ja sitte koittaa olla itsevarmasti oma ittesä ja tehä pelottavia juttuja iha vaa pikkusen. Ja mielellää turvallisessa ympäristössä. Ja sitte pikkuhiljaa sitä alkaa uskaltaa paremmin...
Tai jotai tällasta. Mun mielestä se aina auttaa jos puhuu ihmisille ja itkee ja suuttuu ja sitte kans koittaa tehdä juttuja mitä ei yleensä tee ni saa uusia kokemuksia ja vaikka ne ois vaikeita, ni jotenki ne auttaa löytämään.... jotenki vastauksia. Tai jotain. XD - Menneille ei voi mitään, mutta niistä pitää oppia. On tärkeetä ajatella sekä asioita mitä on tehny väärin, että niitä mitä on tehny oikein. Jos ei löydä elämästä molempia, ni sitte pitää harjotella perspektiiviä. (siihe auttaa muitten kans jutettelu paljo! ^.^ )
Mutta nii, on hyvä myöntää asioita mitä on tehny väärin ja pyytää ihmisiltä anteeksi, ja antaa itelle anteeksi, ja oppia ja tehä tulevaisuudessa paremmi. Ja, jos ei tiedä mite tehä paremmin, ni sekin kanttii antaa itelleen anteeksi, koska elämässä ei aina tiedä riittävästi että voi elää niinku haluais! :>
Mutta elä oo liian julma itelles! Ko, vain tekemällä virheitä ja onnistumisia voi kehittyä~
Mulla on ollu toi sama tunne aiemmin. Se ei kestä ikuisesti!! Muista se! :D Jonain päivänä hoksaat millane haluat olla ja mihi suuntaan lähteä että pääset sinne~ - Jos kokemus on tarpeeksi järkyttävä, niin siitä tulee sellanen juttu, että vähän niinkuin katoaa se luottamus siitä, että ymmärtää millasta maailma on. Kun jos olettaa että asiat toimii tietyllä tavalla ja sitten tapahtuu jotain ihan muuta mikä on kamalaa, niin alkaa elää vaistomaisesti enemmän pelolla kuin järjellä. Varsinki sitte jos sama tapahtuu monta kertaa, niin käy helposti silleen.
Ja siihen se ei välttämättä edes auta että koittaa kertoa itelleen jotain että "sitä ei tapahu paljon" tai "tää oli vaan yks tyyppi" kun se kammo tulee. Mulla on ollu tollasta kans elämässä, että ei tiiä kuinka todennäköstä on että jotain pahaa tapahtuu, mutta ihan tosi pienestä alkaa jo varautumaan siihen. :<
Mulla siihen autto oikeestaan aika moni asia, mutta kaikki vaan vähän. Se auttaa vähän kun koittaa ottaa asiasta selvää, että kuinka usein sitä oikeesti tapahtuu ja miten sitä voi välttää. Ja omien tunteiden tutkiminen auttaa aika paljoki, etenki ku niistä jutuista puhuu jolleki johon luottaa ja itkee ja kaikkea. Ja jos ei oo ketään kehen luottaa, ni sitte pitää avautua iha pikkasen joillekki jotka tuntuu luotettavilta ja kattoa että tapahtuuko mitää pahaa ja sitte avautua ehkä vähä enemmä.
Ja ehkä sitte kans auttaa vaan kun kuluu aikaa ja saa uusia kokemuksia, ni jotenki oppii vaistomaisesti ymmärtämään paremmi. Mutta se ei auta yhtää jos koittaa vältellä niitä ajatuksia ja tunteita. Siinä on vähän se, että vaikka se sattuu ja tekee elämästä vaikeeta, niin ne pitää hyväksyä väliaikasesti ja olla vaan rohkea. Koska kammot ja pelot on luonnollisia ja ne voitetaan rohkeudella, mutta kauheen tiukalle ei kannata itteään vetää, ko sitte tulee toivoton olo.
Mulla itellä ei koskaa lääkkeet auttanu, ko mulla oli ihan selkeitä syitä niille kammon tunteille, niin mun piti vaan päästä niitten kans eteenpäin, eikä turruttaa niitä. Mutta toivoa kannattaa pitää yllä, koska tollasesta tosiaanki VOI päästä yli! Se vaan vaatii aikaa ja vaivaa ja tuntuu epäreilulta että joutuu ite korjaamaan sen minkä jokku on sussa rikkonu, mutta on se sen arvosta kyllä sitte.