Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12203

  1. *halaa ykköstäkin kun mään on laskenut irti*

    Tuo vinkkaus väikkäristä hyvä. Mää? tai eihän mulla oikeasti ole hajua mitä te puuhailette siellä toisella planeetalla seikkaillessanne.

    Tuli mieleen tuo siviilielämän kiireellisyydestä ja narsistisesta vaikutuksesta miten se omaa elämääni on leimannut valtavasti. En ole ollut niistä "järkevimmistä" päästä, mutta joskus ylisuorittautuneessa tilassa minusta on tullut varsinainen riivinrauta, antamatta sijaa kepeydelle tai tilaa toisinajattelulle. eräs vertaitukihenkilö IRL sanoi minulle kuultuaan kohelluksestani naamioherran kanssa, ettei voi millään uskoa, että minä olen sortunut niihin touhuihin mitä sumussa ja järjen mmenetettyäni mihin menin mukaan (tuntenut kauan saalistuselämässä).

    Tuo vertauksesi Mog-Uriin sai hymyilemään. Ainakin meillä kolmella on yhteistä tuo Aylan tarina, olen mään tavoin lukenut useita kertoja ne kirjat. Pidän myös Gabaldonista ja Rowlingista.

    Tarinankertojista: en ikimaailmassa olisi uskonut kuvitellut kirjoittavani mitään mitä tänne olen sötöstellyt. Jos joku olisi sanonut että kirjoitan sadun tai runon, olisin nauranut pitkään, hartaasti ja kiemurrellen selälleen lattialla. Kaikki tuotettu on kuitenkin täällä, tällä palstalla, jotenkin. Outoa. Ja joku runomainen tekele (en edes ole lukenut runoja tai erityisemmin piitannut niistä) enkä satujakaan ole koskaan edes uneksunut että voisin yrittää kirjoittaa. Muu ns julkinen on vain siellä mistä monet meidän kaltaisemme lähtevät liikkeelle, sinne hieman toin esille tuntojani. On tämä outo tämä hullujen ihana maailma. Rakastan tätä. Ja rakastan teitä.
  2. Aloittaja; tuohan kuulostaa jo rohkaisevalta. Se, että puolisosi on itse tavallaan myös "herännyt", pohtii asioita, keskustelee kanssasi ja on valmis lähtemään asiantuntijalle. Tämä on hyvin herkkä tilanne. Edetkää rauhallisesti, ei kaikki-mulle-heti. Mutta määrätietoisesti. Asiat ja avaimet ytimien löytymiseksi heräilevät pikkuhiljaa.

    Minä uskon että olet varmaan yrittänyt parhaasi, mitä mielestäsi voit tehdä. Älä murehdi sitä, ettet ole mielenterveyden tms ammattilainen. Sinä olet vaimo, puoliso, se on sinun tehtäväsi. Vaikka olisit jotain edellä mainittua, parisuhteessa siitä ei aina kovin paljon hyötyä (välttämättä) ole. Homman on tapahduttava kuitenkin ulkopuolisessa ohjauksessa. Jonkun, joka hiljakseen auttaa löytämään ongelmat ja miten niiden kanssa olisi syytä edetä. Prosessi ja taival voi olla pitkä, mutta mitä siitä, elämässähän on aikaa. Minä ainakin näkisin, että teillä olisi mahdollisuuksia, mutta halua ja uskoa se vaatii.

    Käytännön asioita pitäisi kuitenkin laittaa jotenkin kuntoon. Niiden esiin ottaminen voi olla jo hyvin kivualiasta. Mutta välttämätöntä. Jokin saavutettu tulos sitten aikanaan kuitenkin kohottaa itseluottamusta, kumppanillesikin.

    Voimia teille molemmille.
  3. Ikävä tilanne, mutta ei mitenkään valmiiksi hävitty peli. Riippuu mitä haluaa ja miten paljon on valmis panostamaan.

    Te olette välittäneet joskus toisistanne. Todella. Ja parisuhteen ylläpitäminen vaatii töitä, aivan helvetisti töitä. Nyt on otettava se vastuu, mitä parisuhteen kannattelu, oikeasti, syvällä sisimmällään tarkoittaa.

    Näkemykseni ja oletukseni: Puolisollasi vaikuttaisi olevan hyvin pitkällinen depressiokausi takana. Alkanut vasta viime aikoina häiritsemään toden teolla elämää, mutta kärsinyt siitä ehkä, ties kuinka todella kauan. Onko vanhoja, piilotettuja traumoja/käsittelemättömiä asioita? Tästä johtuu paljolti hänen kyvyttömyytensä/haluttomuutensa/toivottomuutensa käsitellä asioita, toimia. Itseluottamusta ei ole ja häpeä on syvä. Siksi ei halua myöskään puhua asioistaan, ei kenellekään. Piilottaa ongelmat itseltään sekä muilta. Ja sitten hän korvaa huonoa oloaan noilla kalliilla tavaroilla ym. Talodelliset seikat yksistään saattavat aiheuttaa yhtä katastrofaalimaisen käytöstilan, mutta on muutakin. Narsismista tuskin lienee kysymys, ja tuotahan viisaammatkin edellä esittävät. Mutta puolisosi tarvitsee apua. Myönteistä. Pitkäkestoista ja luotettevaa apua. Mutta tilanteesen olisi jo korkea aika jonkun puuttua. Siis kunnolla. Ja hänen on opittava ennenkaikkea ottamaan oma elämä haltuunsa. Se ei tietokoneen takana istumalla onnistu. Riippuvuudet on myös hyvä kartoittaa, riippuvuuksistahan oireilee paljon edellä kuvatulla tavalla.

    Olen ollut vastaavassa tilanteessa kerran itse. Ajattelin että menköön vaikka oma henkeni kunhan tuo ihminen tajuaa viimein että hän voi niin huonosti että muutkin voivat huonosti. Hän raivostui ja murjotti aikansa mutta toimi niinkuin sanoin. Sai apua, mutta periksi ei pidä antaa. Asioilla on joskus tapana luisia samaan jamaan, hiljakseen, kun antaa siimaa ja kuvittelee että no kyllä se nyt tästä. Minäkin olen vahva ihminen. Tai olin joskus.

    Sinun ei ole pakko toimia noin. Sinä itse teet päätöksesi ja tiedät mitä elämältä haluat. Puntaroi asioita.