Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12252

  1. Olen pohtinut anteeksiannon teemaa, kyseenalaistanut asiaa lukuisilla kysymyksillä ja vastaväitteillä, mutta se jäänyt askarruttamaan.

    Kaikki me tiedämme mitä tunteiden vuoristorataa joudumme käymään läpi. Sanoisin että niin vaikeita kuin tunteiden sietäminen välillä onkin, on niistä varmaan jokaisesta apua ollut selviytymisprosessissamme.

    Mieltäni on piinannut negaatiot ja masennuskaudet. Suru ja viha ovat syöneet voimiani siinä missä yritän vahvistua, ne eivät kanna enää minua. Päätin yrittää toista tietä. Olen aloittanut tämän anteeksiannon tieni itseni vuoksi. Helppoa ei ole sekään, mutta olen enemmän sujut itseni ja arvojeni kanssa. Kaikki eivät tätä varmaan ymmärtäisi, mutta kyse on lopulta kuitenkin itseni voimaannuttamisesta.

    Anteeksiantoni merkitsee sitä, että hyväksyn tapahtuneen; se on tapahtunut, eikä muuksi muutu. Annan aikaa eheytymiselle. Olen itse vastuussa siitä, mitä vastaisuudessa tapahtuu, en vastuuta toisia, enkä siirrä rikkoutunutta tunne-elämääni toisen viattoman kärsittäväksi. Tiedän että vastapuoli yksin ei ole syyllinen olemassaoloonsa tai siitä mikä hänestä on tullut. Hänhän jäi tunne-elämässään kuten muissakin seikoissa vajaaksi jo kauan sitten.

    Vastapuolihan ei tiedä ansaitsevansa mitään anteeksiantoa. Jos hän millään tasolla sen ymmärtäisi, olisin silloin hänelle sen luottamuksen arvoinen minkä joskus olen luvannut olla. Se on ainoa asia, mitä pyyteetön välittämiseni tarkoittaa. Hän ei pääse enää lähelleni, mutta myös hän on turvassa minulta. Koska siinä missä ns alistettu oirehtii, vastapuolikin oirehtii; hehän ovat kuin bensiini ja liekki toisiinsa nähden.