Kykenemätön parisuhteeseen/rakkauteen?

Olen 30 vuotias nainen, jolla on elämässä perusasiat hyvin: antoisa työ, rakkaita ystäviä, hyvät suhteet perheeseen.
Yksi asia puuttuu: rakkaus ja parisuhde. Olin parikymppisenä parisuhteessa rakastamani miehen kanssa. Suhde kuitenkin oli väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisesti. Lopetin suhteen noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Koin pitkään häpeää ja syyllisyyttä suhteessamme olleesta väkivallasta, vaikka nyt ymmärränkin, että fyysinen käsiksi käyminen on aina tekijän omalla vastuulla, eikä toista voi siitä syyllistää.

Pian eron jälkeen tapasin miehen, joka oli täydellinen vastakohta ex-miehelleni. Hän on luotettava, rauhallinen, tasapainoinen ja rakastava. Mitään seksuaalista vetoa en häneen kuitenkaan tuntenut. Hän on edelleen elämässäni ja voisin jopa sanoa, että hän on elämäni tärkein ihminen. Mutta koska haluan elämältä ja parisuhteelta myös seksuaalista puolta, olen ollut jo pitkään ikään kuin "haku päällä".

Kolmisen viikkoa sitten tapasin miehen, johon ihastuin. Hän on ensimmäinen mies kolmeen vuoteen, joka herättää minussa tällaisia tunteita. Välillämme on seksuaalista vetoa ja hän on kaikin puolin "hyvän" ihmisen tuntuinen. Luulin olevani jo henkisesti jotenkin ehjä ja valmis uuteen suhteeseen, mutta eilen tapahtunut sai minut epäilemään, että minussa on jotakin epänormaalia.

Olimme sopineet treffit sunnuntai-illaksi. Olin ajatellut häntä paljon ja odottanut tapaamistamme. Kun kävelin treffipaikalle, minusta tuntui etteivät jalkani edes koskettaneet maan pintaa, niin kevyt ja onnellinen olo minulla oli hänen tapaamisestaan. Heti treffien alussa kävi ilmi, että hän oli sopinut illalle myös muita menoja: lautapelin pelaamista jonkun ystävän kanssa. Hän pahoitteli, että treffimme jäivät lyhyiksi ja kyseli mitä teen ensi viikolla. Kaikin puolin treffit kuitenkin menivät hyvin, meillä oli hauskaa ja nautin hänen seurastaan. Hänkin näytti nauttivan minun seurastani ja tuntui olevan vilpittömästi pahoillaan, siitä että oli sopinut muuta menoa. Olemme tapailleet vasta muutaman kerran, ja puhuneet että edetään hitaasti, joten minulla ei varsinaisesti olisi varmaankaan syytä tuntea muuta kuin pientä pettymystä siitä, että nämä treffit jäivät lyhyeksi. Ja odottaa sitten uudella innolla seuraavaa tapaamista.

Mutta minun oma (yli)reagointini tapahtuneeseen hämmentää minua. Kun hän oli kyydinnyt minut koti-ovelleni ja jatkanut matkaa, aloin itkemään. En edes oikein tiedä mitä itkin. Pettymystä nähtävästi, mutta onko se nyt normaalia ottaa moista noin vakavasti? Itkin ja olin surullinen monta tuntia ja tänäänkin olen itkenyt samaa asiaa. Järjellä ajateltuna ymmärrän, ettei minulla ole mitään syytä surra tätä asiaa: päällekäisiä aikatauluja sattuu elämässä, en ole menettänyt mitään. Kuitenkin minun tunteeni ovat kuin minut olisi jätetty, minua ei arvosteta, hän ei tunne minua kohtaan yhtä voimakkaasti kuin minä häntä kohtaan. Kaiken kaikkiaan minusta nyt tuntuu, että jos minä ihastuessani olen näin herkkä loukkaantumaan, niin eikö ole parempi sitten olla ihastumatta? Olen vihainen itselleni siitä, että olen tällainen.

En nyt tiedä onko tässä kirjoituksessa päätä tai häntää, mutta jos jollain on ajatuksia tai neuvoja niin kaikki otetaan vastaan. Kiitos.