Lasten lähtö kotoa

Mulla ensimmäisen lapsen muutto otti koville, toienen oli jo helpompi, kun huomasi ettei ne mihikään katoa. Puhelimet on ja ainahan voi mennä kylään. Ja monta kertaa viikossa lapset kuitenkin käy kotona.

Mutta se on niin tottumis kysymyskin, et kun ne on aina siinä niitä kaipaa. Mutta sama kun ne ei ole enää ei sitä sitten enää ajattele. Siihenkin tottuu ettei ne ole siinä.

Sitten huomaa että vastuu vähenee heistä, ja keskustelun taso muuttuu, ollaankin aikuisia... ja puhutaan muista asioista kuin kotiintuloasioista ja kuka tekee mitäkin kotitöitä.

muuttavatto kauaskin vai miksi näet niitä vaan muutaman kerran vuodessa?
internettiin voi ostaa molemmin puolin nettikamerat ja skypen avulla puhua vaikka kuinka paljon.

Meidän lapset ovat jo muuttaneet lapsuuden kodistaan omiin koteihinsa, mutta täytyy myöntää, että esikoisen lähteminen ylioppilasvuoden jälkeen au-pairiksi ulkomaille jo vaikutti minuun niin, että kyllähän siinä kyynel pyrki silmänurkkaan väkisten, kun olimme saatelleet lapsemme lentokoneeseen. Mutta se itku tuli vasta kotona ja iltamyöhäisellä nukkumaan menoaikaan iski haikeus. Vaikka järjellä ajatellen on normia, että lapsesi lähtee peruskotoaan ns.omille siivilleen joku kaunis päivä, ja siitä on tavallaan vanhemman osassa ylpeäkin, että on saannut kasvatettua lapsestaan reippaasti kotoaan omilleen pyrkivän yksilön, eikä mitään peräkammarinyhveröä, joka ei yrittäisi mitään elämässään tehdä vaan jäisi kotinurkkiin vanhempiensa passattavaksi.
Toinen lapsemme oli vielä tuohon aikaan kotona lukiota käyvä nuori, ja helpotti hieman vanhemman lapsemme lähdettyä ulkomaille; ja siitä se sitten alkoi muutoinkin vanhemman lapsemme kohdalla lapsuudenkodistaan irtautuminen kohti omaa asumistaan, mutta vaikka hän välillä on ollut täällä kotimaassaan töissä ja opiskellen näiden viimeisten vuosien aikana, niin kuitenkin hän on tällä hetkelläkin ulkomailla, jossa hän opiskelee ja asuu avomiehensä kanssa; ja ihmeesti sitä vaan on tottunut jo siihen ajatukseenkin, että vanhin lapsemme jääkin sinne ulkomaille asumaan, mutta lopullista sijoittumistahan ei voi kukaan etukäteen tietää, sen aika näyttää, tuleeko lapsemme sinne jäämäänkin vaihtaen jopa kansalaisuuttaankiin.
Nuorimman lapsemme lähdettyä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle täällä kotimaassamme, ei hänen kotoa maailmalle lähtönsä enää tuntunutkaan niin järisyttävältä, mutta kuitenkin oli sekin melkoisen haikeahkoa jättää hänet yksin muuttokuorman myötä opiskelupaikkakuntansa kämppään kimpsuineen kampsuineen. Nuorempi ei onneksi lähtenyt heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen kotoaan, vaan oli töissä vuoden päivät ennen siirtymistään opintojensa perässä toisaalle. Onneksi lapsia on enemmän kuin yksi meilläkin, nyt kuitenkin tämä toinen lapsemme on täällä kotimaassa, eikä matka ole kuitenkaan liian pitkä käväistä kotosalla silloin kun opinnoiltaan ja töiltään ehtinee.
Vanhempi lapsemme tulee kotiinsa ulkomailta miesystävänsä kanssa viipyen tietenkin pitemmän ajanjakson täällä kotosalla, jolloin tietysti odotteleekin innolla, kun pääsee päin yhteen juttelemaan kaiken maailman asioista jne.
Sen verran vaan aloittajan huoleen lastensa pesän lennoista voinen valistaa, että kyllä siihenkin sitten äitinä tottuu, että aikuiset muksut ovat siellä, missä he sitten itse kukin ovatkaan; ja nykyisin on tämä nettiyhteys kaikkine mahdollisuuksineen saada yhteyttä aikuistuneisiin lapsiinsa ja muutoinkin on helpompaa kuin ennen vanhaan kirjepostin ja lankapuhelimien aikaan, ja eikä mulla äitinä niin hirveän hinku ole lapsiemme elämää sillä tavalla seuraillakaan ja olla koko ajan huolissaan, että koko ajan pitäisi tietää, missä he menevät ja mitä tekevät, koska luotan, että hoitelevat oman elämänsä kuviot niin hyvin kuin osaavat, ja toki jos vaikeuksia tulisi, niin meidän kodista voi aina apuja pyytää ja neuvoja elämisiinsä maailmalla. Taustatukea annetaan, jos tarvitsevat meiltä vanhemmilta.
Itsenäistyminen on siis tärkeä vaihe aikuistuneen lapsen elämässä, ja sitä ei saa estää, eikä olla kapulana rattaissa vaan tukena ja turvana kohti omanlaista elämäänsä lapsiensakin kohdalla. Lastensa tulevaisuuden suunnitelmia pitää kuunnella ja varovaisesti antaa niitä neuvoja ja ehdotuksia, mutta siinä on oltava todellakin herkillä, ettei neuvoskele liikoja, ja länttää nuoren aikuisen omia suunnitelmiaan liikaa, sillä itsenhän se on oma polkunsa jotenkuten tallattava omien päämääriensä mukaan. Me emme omista lapsiemme elämää, jokaisella on aivan oma elämänsä, eikä me vanhemmat voida olla kuin läsnä siinä kasvussa ja hyvien tavoiteltavien elämisen tyylien suunnan näyttäjinä.

Tuntuu niin raskaalta. Ei voi muuta sanoa. Olen antanut lapsilleni kaikkeni. Koska mulla on ollut huono äitisuhde halusin itse olla parempi ja niinpä keskityin lapsiini täysillä. Ja kun ei ole ollut työtäkään niin mitäs sitä muuta olisi tehnytkään. Nyt on surullinen olo. En keksi itselleni enää mitään virkaa.