KEPU-yhteiskunnassa koko muu populaatio pakotetaan elämään ahdistusneurooseista kärsivän äänekkään vähemmistön mukaan. Kepulaisuuteen kuuluu muun muassa amalgaami-kauhu, homepölyfobia, bakteerikammo, tupakansavuhysteria ja traumaattinen seksuaalisuus.
Yritäpä ehdottaa vannoutuneelle kepulaiselle vaikka sellaista järjestelyä, että tupakansavuisiin ravintoloihin menisivät vain ne, jotka eivät kärsi savusta ja ottavat tietoisesti riskin savun mahdollisista terveyshaitoista. Ja ne taas, jotka eivät halua haistella tupakansavua, menisivät sitä varten perustettuihin täysin savuttomiin ravintoloihin. Eikö vapaassa yhteiskunnassa olisi loogista toimia juuri näin? Ongelma onkin siinä, että kepulaiset eivät koskaan ole sietäneet vapaata yhteiskuntaa, he vaativat itsensä kaltaisen, pakkoneuroottisen yhteiskunnan. Ja kun he haluavat elää näin, kaikkien muidenkin on viisainta elää samalla tavoin, tai muutoin seuraa ankarat sanktiot.
Kepulainen ihanneyhteiskunta edellyttää, että kaikki kateutta tai muuta paheksuntaa herättävä vapaa käytös kitketään pois ja kaikista tulee kilttejä tusinapersoonia. KEPU-ihmiset ovat kuin Anttilan alennusmyynnistä ostetut ruskeat, yhdenkoon sukkahousut, käytännölliset ja tarkoitukseensa sopivat, mutta tylsät ja seksittömät. Kepulaisuus on yhtä mielenkiintoista, jännittävää ja innovatiivista kuin viisikymppisen verovirkailijan sukupuolielämä.
Kepulaisuus edustaa tämän hetkisessä ideologia-genressä syvintä taantumusta. Aito kepulainen pyrkii koko elämänsä takaperin turvaan kuin rapu. Ideologisen kolonsa uumenista Kepuli-rapu tarkkailee ympärillä avautuvaa pelottavaa maailmaa ja huitoo sakseillaan etäämmäksi kaikkea mikä vähänkin liikkuu. Samalla Kepuli-rapu huutelee viereisten kolojen raputovereille, kuinka noille ohi uiville on laadittava sellaiset säännöt, että moinen meno loppuu.
Kepulaiset eivät ole viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tuottaneet maailmaan mitään muuta kuin valtavan kokoelman ahdistavia ja elämää latistavia sääntöjä ja kuutiokilometreittäin komiteamietintöjä. Vai pystyykö joku nimeään vaikkapa vain yhden kepulaisten perustaman, työpaikkoja luoneen yrityksen? Aivan. Ei sellaista ole. Entäpä jonkin konkreettisen keksinnön tai tuotteen, joka helpottaisi tai ilostuttaisi ihmisten elämää? Eipä ole sellaistakaan, ellei tuotteeksi sitten lasketa uutta diaarijärjestelmää, jonka ylläpito työllistää aiemman kolmen kepulaisen sijasta kuusi.
KEPU on yhteiskunnan koirankakkapussi. Se kerää sisälleen kaikki ne pökäleet, jotka muuten maatuisivat itsekseen olemattomiin. KEPUssa nämä pökäleet kuitenkin osataan hyötykäyttää niin tehokkaasti, että koko ympäristö tuoksuu viimein kepu-aatteelle. Paskanhajulla on siitä inhottava ominaisuus, että kun sitä riittävän kauan haistelee, siihen tottuu. Hajuun tottunut ei sitten osaa enää raikasta ilmaa vaatiakaan, vaan pökäleilmasto tuntuu aivan normaalilta. Meille Suomessa on käynyt juuri noin.
Jussi Kuosmanen
Yritäpä ehdottaa vannoutuneelle kepulaiselle vaikka sellaista järjestelyä, että tupakansavuisiin ravintoloihin menisivät vain ne, jotka eivät kärsi savusta ja ottavat tietoisesti riskin savun mahdollisista terveyshaitoista. Ja ne taas, jotka eivät halua haistella tupakansavua, menisivät sitä varten perustettuihin täysin savuttomiin ravintoloihin. Eikö vapaassa yhteiskunnassa olisi loogista toimia juuri näin? Ongelma onkin siinä, että kepulaiset eivät koskaan ole sietäneet vapaata yhteiskuntaa, he vaativat itsensä kaltaisen, pakkoneuroottisen yhteiskunnan. Ja kun he haluavat elää näin, kaikkien muidenkin on viisainta elää samalla tavoin, tai muutoin seuraa ankarat sanktiot.
Kepulainen ihanneyhteiskunta edellyttää, että kaikki kateutta tai muuta paheksuntaa herättävä vapaa käytös kitketään pois ja kaikista tulee kilttejä tusinapersoonia. KEPU-ihmiset ovat kuin Anttilan alennusmyynnistä ostetut ruskeat, yhdenkoon sukkahousut, käytännölliset ja tarkoitukseensa sopivat, mutta tylsät ja seksittömät. Kepulaisuus on yhtä mielenkiintoista, jännittävää ja innovatiivista kuin viisikymppisen verovirkailijan sukupuolielämä.
Kepulaisuus edustaa tämän hetkisessä ideologia-genressä syvintä taantumusta. Aito kepulainen pyrkii koko elämänsä takaperin turvaan kuin rapu. Ideologisen kolonsa uumenista Kepuli-rapu tarkkailee ympärillä avautuvaa pelottavaa maailmaa ja huitoo sakseillaan etäämmäksi kaikkea mikä vähänkin liikkuu. Samalla Kepuli-rapu huutelee viereisten kolojen raputovereille, kuinka noille ohi uiville on laadittava sellaiset säännöt, että moinen meno loppuu.
Kepulaiset eivät ole viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tuottaneet maailmaan mitään muuta kuin valtavan kokoelman ahdistavia ja elämää latistavia sääntöjä ja kuutiokilometreittäin komiteamietintöjä. Vai pystyykö joku nimeään vaikkapa vain yhden kepulaisten perustaman, työpaikkoja luoneen yrityksen? Aivan. Ei sellaista ole. Entäpä jonkin konkreettisen keksinnön tai tuotteen, joka helpottaisi tai ilostuttaisi ihmisten elämää? Eipä ole sellaistakaan, ellei tuotteeksi sitten lasketa uutta diaarijärjestelmää, jonka ylläpito työllistää aiemman kolmen kepulaisen sijasta kuusi.
KEPU on yhteiskunnan koirankakkapussi. Se kerää sisälleen kaikki ne pökäleet, jotka muuten maatuisivat itsekseen olemattomiin. KEPUssa nämä pökäleet kuitenkin osataan hyötykäyttää niin tehokkaasti, että koko ympäristö tuoksuu viimein kepu-aatteelle. Paskanhajulla on siitä inhottava ominaisuus, että kun sitä riittävän kauan haistelee, siihen tottuu. Hajuun tottunut ei sitten osaa enää raikasta ilmaa vaatiakaan, vaan pökäleilmasto tuntuu aivan normaalilta. Meille Suomessa on käynyt juuri noin.
Jussi Kuosmanen
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei tunnu uskottavalta.
ja tarina on kuin SDPn historiasta.
savuttomia ravintoloita vaatii muistaakseni sdp:n sosiaaliministeri Sinikka Mönkäre eikä kepun vastaava ministewri Liisa Hyssälä.