miksi elämänhalu vain katoaa?

mitäpä jos hankkisit ystävän jonka kanssa jutteleisit jokapäivä,itsekin ujonsorttinen..puhelias silti puhelimessa.terv.mies -39v

Ei muuta kun terapiaan vai joko käyt? Jos maailmaa katsoo itse omasta kapeasta näkökulmasta niin ongelmat tuntuu juuri tuolta. Ota vastuuta omasta elämästä ja hae apua. Jos et ole käynyt psykiatrilla hakemassa lääkitystä tai jutteluapua terapeutilta niin äkkiä hakemaan apua.

En tiedä miksi sun elämänhalu katoaa mutta tiedän miksi mun elämänhalu on jo kadonnut. Olen ja viisikyppinen, en ole ikinä valmistunut miksikään lahjoja ois ollu vaan ei pitkäjännitteisyyttä ja alkoholi oli usein kuvioissa ja sotki kaiken, enään en juo enkä polta ei kyllä oo mitään sosiaalista elämääkään kaikki ystävät on kadonnut raitistumisen myötä. Olen fyysisesti monisairas ja ihan vitun lihava läski, naama on kuin jostain hirviöleffasta kauheet silmäpussit ja buldoggileuka. Olen myös ihan helvetin köyhä ei oo varaa ostaa ikinä vaatteita, kuljen tosi kulahtaneissa ryysyissä, ei oo kun yhet rintsikat jotka on hiestä värjäytyny. Lisäksi kärsin virtsanpidätysongelmista ja joudun käyttään tenasiteitä. Seksi ei oo kiinnostanu enään vuosiin, koska oon niin läski ja ruma paska, että oksetan itteeni. Mut mun vaan on pakko olla tässä paskassa kehossa en pääse karkuun, kun oon niin luuseri että en uskalla itteeni tappaakaan. Jep, täs näitä syitä noin alkajaisiksi siihen miksi mä oon menettäny elämänhaluni. Koita nyt miettii miksi sä oot sen menettäny.

tylsä. Ehkä typerät maisterin paperit ei ole sinun juttu eikä tartte olla. Minuakaan ..... vähempää voisi kiinnostaa paahtaa koulussa tylsien juttujen parissa, kamalalla kilpailulla tai inhottavalla työ-/opiskeluporukalla.

Hei, kerronpa omasta elämästäni.

Mulla on melko toimiva parisuhde ja meillä on kiva koira, jonka kanssa tykkään leikkiä ja lenkkeillä.Siltikin koen epätoivoa joka välillä pimentää arvostelukyvyn.

Itse suoritin maisterintutkinnon 2001 ja jäin sen jälkeen työttömäksi, kun ei koulutusta vastaavia töitä ollut tarjolla, mihinkään en kelvannut ja yhdestä firmasta sanottiin että et sä meillä viihtyisi. Koulutuksen aikana yliopiston henkilökunta jaksoi vielä hehkuttaa että kaikille tällä alalla löytyy töitä tai jatkopaikkoja.

Tohtorintutkintoa varten yritin jatkopaikkoja saada viiden vuoden ajan, mutta hakijoita oli enemmän kuin paikkoja, ja nyt on turha lukea enää lisää, kun tohtoreitakin on työttömänä pilvin pimein. Akateeminen meriitti ei edes kiinnosta enää, vituttaa että lähdin tuollaista paskaa tavoittelemaan.

Minulla maailmantalouden kriisi ja sen myötä oma visioton tulevaisuus ahdistavat. En minä todellakaan halua olla työtön lopun ikääni. En myöskään halua tehdä ihan mitä tahansa työtä. Fyysisesti kuormittava työ ei käy mulle, enkä pysty puhelintyötä tekemään. Pari kuukautta yritin ajanvaraushommia ja olin hyvä siinä, mutta jotenkin kävi nyppimään se touhu.

Alunperin menin opiskelemaan siinä toivossa että saisin kunnon työn ja kunnon palkkatason. Todellisuus on aivan toinen, alle 2000e/kk paskaduuneja joutuu tekemään kun ei muuta ole tarjolla.

Kai tässä on kyse siitä että tietää mistä sen oman paikan maailmassa pitää löytyä, mutta se oikea ovi ei vaan aukene. Jotenkin tuntuu että kun on tiettyä hommaa varten tehty niin ei vaan tunnu oikealta kovin moni muu homma.

Oon 41 v. nainen, jolla ulkoisesti asiat mallillaan. Sisällä kaikki päin helvettiä. Elämänhalu kadoksissa. Tää toistuu, toistuu ja toistuu. On kokeiltu terapiat ja lääkkeet. Oon ihan hukassa. En jaksa.

Syyt on syvemmällä. Pääasiassa lapsuudessa.

Kunnon psykoterapialla voi päästä kiinni, vaati sopivan sortitsta terapiaa ja hyvän henkilökemian terapeutin kanssa. Terapeutin oikea pätevyys on myös tärkeää, muodollinen pätevyys ei riitä.

Toivottavasti myös ymmärrätte mikä ero on ns. keskusteluavulla ja psykoterapialla.

Ja oletteko ihan oikeasti sitä mieltä, että asiat ovat oikeasti hyvin? Sitä voi olla tosi vaikeaa havaita esimerkiksi henkistä väkivaltaa ihmissuhteissa, jos on jo lapsesta saakka "tottunut" siihen....Torjunta on aika voimakasta ikävissä asioissa.

Olen itse ollut henkisen väkivallan kohteena sekä lapsuudenkodissa että parisuhteessa ja minulla kesti 40 vuotta tajuta se.

olen mies, 20v. enkä tunne elämääni millään tavalla "iloiseksi" asiaksi.. olen ollut masentunut jo 13v. saakka ja kaikki terapiat, psykiatrit, lääkehoidot ja AA-kerhot jo käyty läpi. oon aina pitäny koko elämää täysin turhana koska loppujen lopuksi mitään ei jää jäljelle, ei mitään. siihen on moniakin syitä miksi elämä mielestäni on turhaa..itse tiedän elämän tarkoituksen joita on vain kaksi... elämän jatkuminen ja nautinto. koska jos esim seuraa mitä eläimet tekee elämällänsä.. ei ne tee muuta kuin syö, juo ja lisääntyy että elämä jatkuisi.. ihminen on taas sen verta kehittynyt että osaa nauttia elämästä.. mitä jos ei nauti elämästänsä vaikka kuinka on yrittänyt? ei mitään, kitkutellaan elämässä niin kauan kunnes luonto korjaa ja lapset jatkaa saman toistoa uudestaan.. mielestäni olisi ollut paljon helpompi elämä jos olisi oikeasti syntynyt niin tyhmänä että osaa nauttia elämän suomista iloista.. miksi elämä on turhaa? koska jos elämä ei olisi turhaa, se jatkuisi ikuisesti meidän osalta ja me kaikki voitaisiin nauttia elämästä jatkuvasti.. mutta niin ei ole, joten mielestäni me ollaan kaikki tuomittuja.. jos ihminen jollain ihmeen kaupalla pystyisi selviämään ns. maailman loppuun asti, niin sekin on turhaa koska loppujen lopuksi joko maapallo antaa periksi tai meidän aurinkokuntamme aurinko... kenestäkään ei siis jää mitään jäljelle.. jos jollain sattumalla meidän jäännöksistä osa leviäisi kivimöhkäleen mukana toiselle planeetalle ja aloittaisi elämän siellä niin toimii.. turhaa se silti osaltani olisi.. tottakai kuitenkin yritän nauttia elämästäni niin kauan kuin vain elämä elinaikaa antaa, mutta loppujen lopuksi kaikki tuhoutuu.. siksi olen niin masentunut ollutkin jo 7v... pahempi juttu on se etten osaa nauttia elämästäni ellen käytä päihteitä ja unohda nkyhetkeä.. huomenna taas kun selviää, tajuaa ettei elämällä ole kuitenkaa mitään tarjottavaa ja taas masentaa... olisko jotain päihdettä tai lääkettä joka sais unohtamaan tän kaiken.... olisikin.. söisin heti enkä tajuaisi jatkossakaan sitä että elämä loppuu aikanaan..

Ainut mihin me saadaan itse vaikuttaa on se,että onko lasisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Sun valintas..Omani on tyhjä.
Täytä tyhjä tyhjennä täysi..Elämä on välillä kovaa.

jos pystyisin uskomaan jumalaan ja raamatun luomaan epäloogisuuteen niin en luultavasti olisi näin loppu elämääni, mutta koska en pysty uskomaan yliluonnollisuuteen, kuten jumalaan niin vaikuttaa silti aika turhalta.. sitä meinasinki tyhmällä syntymisellä että uskoisi johonkin mikä
1. ei ole todistettavissa
2. olisi vaikuttanut elämääni tietämättäni
3. tekisi pahaa lapsille, jotka on vain syntynyt maihin, joissa kuolee nälkään, vaikka jumalaan uskoisikin.

jopa "paholainen" olisi parempi tyyppi kuin "God" sen takia et se vain raamatun mukaan "koettelee" ihmisiä.. "God" tappaa.. siinä sulle loogisuutta raamatun puolelta

Ei ole Jumalan vika: juuri syntiinlankeemusken vuoksi tämä maanpäällinen elämä tuli meille tässä kärsimyksen ja kuoleman muodossa.
Kyllä Jumala on hän antaa voimaa elää tämä pimeyden laaksokin läpi. Rukoile Jumalaa ja Jeesusta, vaikka näin: jos olet todella olemassa niin tässä olis avuntarvitsija.

Muistan teitä montussa olevia jos ette nyt itse jaksakkaan uskoa.

"jo neljäs masiskausi alkamassa, ja tiedän varsin hyvin mitä on tulossa, en jaksaisi kärsiä tätä enää läpi"

Jos et kestä sitä samaa, sinun on tehtävä iso muutos elämässäsi, päästävä irti kaikesta johon olet ehtinyt tottua Suomessa.. Muuta puoleksi vuodeksi vaikka Sisiliaan, täysin erilaisen kulttuurin sekaan.

Vain kulttuurishokki ja tutusta irroittautuminen pelastaa tuolta kuviolta.

Jos vedät aineita (aka "mielialalääkkeitä") siinä on sinulle syy. Jos et, on vaikeampi sanoa, kun en sinua tunne.

Ootteko hengissä tähän ketjuun kirjoittaneet? Taistelen nyt itse elämänhaluni kanssa. Nelikymppinen. Koko elämä vietiin. Ei jaksais taistelua. Nähty koko yksinäisyyden kirjo. Vanhukset vasta yksinäisiä onkin. Jaksaako sinne asti? Katselen ihmisiä asemilla ja junissa. Kaikilla kova tohina mennä. On rakkauksia. Mulla ei kun hyvin lyhyitä. Haluaisin elämän kyllä mutta erilaisen. Ja ei ei niitä ystäviä noin vain hankita.

Mä oon viiskymppinen ukko,pari kuukautta sitten sain aivoinfarktin.lidäksi mulla todettin als. Eli varma kuolema. Olen niin masentunut tiedosta ettäe elän viimeiset vuotemi koneiden varassa tai tapan itseni kun siihen vielä pystyn. Sulla menee muhun verrattuna loistavasti. Tsemppiä.

mene psykiatrille. Hän kirjoittaa sinulle mielialaa nostavaa lääkettä. se nostavuus ei koe heti tunnetasolla. Se on syvempää. Minä olen minta kymmentä vuotta syönyt Pertritylia, mutta se on lopetettu. Lääkäri kokosi samat aineosat minulle.
Sitten, vielä tärkeämpi: Anna elämäsi Jeesukselle. Voi olla, että sinä et sitten enää tarvi edes lääkkeitä.

Jos kertoisin vastauksen ilmiantaisit minut rikollisille.

pitäisi aloittaa opiskelut yliopistolla syksyllä, en vaan tiedä mistä saan voimia siihen, itsemurha päivittäin mielessä, tuntuu ettei ole vaihtoehtoja. ahdistaa jatkuvasti uupunut olo, ahdistaa aloittaa opiskelutkin, kun tietää että pahaolo tulee näkymään naamasta ja olemuksesta. ja sitten taas minua kartetaan, kuten minua on koko elämäni ajan kartettu, haluaisin antaa elämälle vielä kyhyen mahdollisuuden, mutta en tiedä jaksanko

Nyyh! Vittu nykynuoret olette lellittyjä liian helppoon eloon tottuneita. Ja somella olette pilanneet elämäänne. Somet kiinni ja ulos ulkoilemaan, pois epärealismi ja täydellisyydentavoittelu. Siitä se lähtee!

Totta tuossa on se täydellisyyden tavoittelu, mikä ei sinänsä ole kyllä lainkaan hyvä asia.
Jotkut myös saattavat pitää itseään rumina, vaikka eivät oikeasti olekaan.
Se liittyy itsetuntoon, sekä siihen täydellisyyden tavoitteluun.
Täydellisyyttä ja täydellistä ei ole olemassakaan. Jos olisi, niin kyllähän joku olisi sen jo saavuttanut, ei tarvitsisi enää tavoitella.
Kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään edes tarvitse olla.

Vaikea neuvoa sinua kun itse olen jo 68 vuotias ja mietin miksei ole elämänhalua. Mielestäni vielä tässäkin iässä pitäisi olla toivoa. Jospa et pyrkisi liian korkealle. Lähde luontoon ja vaikka patikoimaan. Kaikkea hyvää sinulle!

Jossai kohtaa kävin psygiatriselli sairaanhoitajalla, noin 20€/käynti.. työttömänä,petettetynä ja jätettynä. Kaikki mitä sain, "on sulla nii kova kohtalo, ettei kellekkää toivo"
Eli ihan turhaa paskanjauhantaa .. Ei kaiklla ole hyvä karma...

Se elämänhaku kun katoaa, niin se ei kysy aikaa eikä paikkaa. Itselle se tapahtui pikku hiljaa kunnes tuli se itkuparku päivä Siitä nyt koetan nousta minä 50v perheenisä, jolla puitteet kunnossa ja status kohtalainen.

Minulla kaikki menny aina pieleen.