Kuoleman helminauha

Neuvostoliitto esitti Suomelle vuonna 1944 rauhantarjouksen, joka olisi taannut meille vuoden 1940 rauhan teon rajat.

Suomen poliittinen johto ei ottanut tarjousta vastaan, koska he luottivat Saksan apuun ja erityisesti Karjalan kannakselle rakennettuun valtavaan puolustusjärjestelmään.

Isoisäni ja hänen asetoverinsa tiesivät kesällä 1944, että Leningradin saarto oli murrettu ja Saksan armeija perääntyi.

Nyt he joutuisivat kohtaamaan puna-armeijan hyökkäyksen yksin ja he pelkäsivät kostoa.

Siuomen armeija oli vuosia miehittänyt viholliselle kuuluvia alueita ja sotilaat tiesivät mitä valloitetuilla alueilla oli tapahtunut: tuhottuja kaupunkeja...keskitysleirejä...tuhansittain surmattuja neuvostoliittolaisia siviilejä, jotka oli haudattu nimettöminä.

Rykmentti jossa isoisäni palveli (10 D JR 1) otti rintamavastuun Valkeasaaressa kesäkuussa 1944.

Heille kerrottiin, että takimmaisia puolustusasemia on rakennettu kolme vuotta eikä vihollinen kykene murtautumaan niiden läpi.

Erityisen vaikutuksen tekivät panssarintorjuntaan varten rakennetut kiviesteet, joita nimitettiin kuoleman helminauhoiksi, teräsbetonibunkkerit ja hyvin naamioidut taisteluhaudat.

Kun odotettu hyökkäys sitten alkoi kesti vuosia rakennettu puolustusjärjestelmä kolme tuntia, sen jälkeen puna-armeijan panssarit ajoivat hiekaan hautautuneiden puolustajien yli ja lähtivät etenemään valtatietä pitkin.

Isoisäni mukaan kesäkuun 10.päivän tykistöisku oli pahin mitä sodan aikana koettiin ja siitä hengissä selvinneisiin iski pakokauhu.

Järjestelmälliseen vastarintaan ei enää kyetty, alkoi sekasortoinen perääntyminen.

Seuraavat päivät olivat yhtä kaaosta ja kujanjuoksua.

Tuntui siltä, että mikään ei pystyisi estämään puna-armeijan etenemistä, vaikka seuraava puolustuslinja mille he saapuivat oli paremmin varustettu kuin edellinen.

Stukat, ihmeaseet ja epätoivoiset vastahyökkäykset eivät riittäneet pysäyttämään punaista hyökyaaltoa.

Mannerheim-linjan läpimurto ja sitä seurannut Viipurin nopea menetys oli shokki Suomen kansalle.

Kymmenen päivää myöhemmin Suomen armeija oli murskattu ja sen rippeet ajettu pois Karjalan kannakselta.

Myöhemmin tapahtumaa alettiin kutsua Kannaksen läpijuoksuksi ja sitä se totisesti oli ollutkin.


"Sodan jälkeen oikeistolaiset sotahistorijoitsijat sepittivät taistelun "torjuntavoitoksi" ja "esimerkiksi loistavasta sotatoimesta", mutta todellisuus ei ole sama asia kuin valheelliset sankaritarut"

MarttyyriMallari-TTt