Olen eksynyt väärälle tielle, joka johti suoraan yksinäisyyteen. Kerron nyt, mitä viime vuosien aikana tapahtui:
Kun aloitin 9. luokan yläasteella, minulla oli tiivis kaveriporukka, johon kuului 7 ihmistä minä mukaan lukien. Ihmiset alkoivat tippua pois porukasta yksi kerrallaan. Ensiksi eräs porukan jäsenistä löysi kokonaan uudet ihmiset, joiden kanssa viettää aikaa. Hän jätti meidät keskenään ja lähti omille teilleen uusien kavereidensa luokse. Sitten minä sairastuin vaikeaan masennukseen, ja olin ½ vuotta pois koulusta. Sinä aikana en nähnyt kavereitani juuri ollenkaan. Sillä aikaa, kun olin kotona, yksi läheisimmistä ystävistäni lähti porukasta toisten ihmisten mukaan. Nyt jäljellä oli enää vain minä ja 4 muuta. Kun palasin kouluun, mikään ei ollut enää ennallaan. En meinannut tuntea ystäviäni... Ja seuraavan 3 kuukauden kuluessa kaveripiiristä lähti vielä 2 muuta. Sitten kahden jäljellä olevan kaverini välille tuli seksisuhde, jota seurasi kamalat riidat ja jopa väkivalta. Katkaisin välini toiseen heistä, ja jäljelle jäi vain yksi ystäväni. Aloitin syksyllä uudessa koulussa, ja ystävä meni eri kouluun kuin minä. Hän löysi sieltä uusia kavereita ja jätti minut pärjäilemään yksinäni. Hänellä ei ollut enää aikaa minulle. Häntä ei kiinnostanut.
Nyt olen ollut tasan vuoden yksin. Sisarukset ja sukulaiset asuu ulkomailla tai kaukana kotikaupungistani. Näen heitä pari kertaa vuodessa. Olen todella stressaantunut, koska minua kiusataan koulussa, eikä minulla ole siellä yhtäkään ystävää; ei edes ketään hyvän päivän tuttua! Vanhemmat ovat 99% ajasta matkoilla tai mökillä, ja olen yksin kotona. En käy missään, en puhu kenellekään, enkä saa edes helvetti aikaa psykologilta tai nuorisoneuvolasta, koska minua ei oteta siellä tosissaan. Kun vanhemmat tulevat välillä kotiin käymään, menetän hermot totaalisesti, sillä olen tottunut täydelliseen hiljaisuuteen. En edes katso tv:tä kotona. Kun isä laittaa telkan päälle tai äiti menee keittiöön tiskaamaan, saan raivokohtauksen ja menen vuoteeseen itkemään, sillä en siedä minkäänlaista ääntä tai muiden ihmisten läsnäoloa. Olen täysin vieraantunut yhteiskunnasta. En edes pärjää koulussa, eikä minulla ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia.
Voisiko joku vastata minulle? Olisi kiva jutella jonkun kanssa tästä aiheesta, kun yleensä kukaan ei suostu kuuntelemaan minua ja olen jo menettänyt toivon elämäni suhteen. Olen vasta 17, ja eläminen tuntuu todella tuskalliselta.
Kun aloitin 9. luokan yläasteella, minulla oli tiivis kaveriporukka, johon kuului 7 ihmistä minä mukaan lukien. Ihmiset alkoivat tippua pois porukasta yksi kerrallaan. Ensiksi eräs porukan jäsenistä löysi kokonaan uudet ihmiset, joiden kanssa viettää aikaa. Hän jätti meidät keskenään ja lähti omille teilleen uusien kavereidensa luokse. Sitten minä sairastuin vaikeaan masennukseen, ja olin ½ vuotta pois koulusta. Sinä aikana en nähnyt kavereitani juuri ollenkaan. Sillä aikaa, kun olin kotona, yksi läheisimmistä ystävistäni lähti porukasta toisten ihmisten mukaan. Nyt jäljellä oli enää vain minä ja 4 muuta. Kun palasin kouluun, mikään ei ollut enää ennallaan. En meinannut tuntea ystäviäni... Ja seuraavan 3 kuukauden kuluessa kaveripiiristä lähti vielä 2 muuta. Sitten kahden jäljellä olevan kaverini välille tuli seksisuhde, jota seurasi kamalat riidat ja jopa väkivalta. Katkaisin välini toiseen heistä, ja jäljelle jäi vain yksi ystäväni. Aloitin syksyllä uudessa koulussa, ja ystävä meni eri kouluun kuin minä. Hän löysi sieltä uusia kavereita ja jätti minut pärjäilemään yksinäni. Hänellä ei ollut enää aikaa minulle. Häntä ei kiinnostanut.
Nyt olen ollut tasan vuoden yksin. Sisarukset ja sukulaiset asuu ulkomailla tai kaukana kotikaupungistani. Näen heitä pari kertaa vuodessa. Olen todella stressaantunut, koska minua kiusataan koulussa, eikä minulla ole siellä yhtäkään ystävää; ei edes ketään hyvän päivän tuttua! Vanhemmat ovat 99% ajasta matkoilla tai mökillä, ja olen yksin kotona. En käy missään, en puhu kenellekään, enkä saa edes helvetti aikaa psykologilta tai nuorisoneuvolasta, koska minua ei oteta siellä tosissaan. Kun vanhemmat tulevat välillä kotiin käymään, menetän hermot totaalisesti, sillä olen tottunut täydelliseen hiljaisuuteen. En edes katso tv:tä kotona. Kun isä laittaa telkan päälle tai äiti menee keittiöön tiskaamaan, saan raivokohtauksen ja menen vuoteeseen itkemään, sillä en siedä minkäänlaista ääntä tai muiden ihmisten läsnäoloa. Olen täysin vieraantunut yhteiskunnasta. En edes pärjää koulussa, eikä minulla ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia.
Voisiko joku vastata minulle? Olisi kiva jutella jonkun kanssa tästä aiheesta, kun yleensä kukaan ei suostu kuuntelemaan minua ja olen jo menettänyt toivon elämäni suhteen. Olen vasta 17, ja eläminen tuntuu todella tuskalliselta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Omat kokemukset kyllä aikalailla myötäilevät tuota tarinaa tosin vika oli itsessäni aikanaan että kaverit kaikkosivat. Tärkein neuvo tässä tilanteessa taitaa olla että et tarttuisi päihteisiin senjälkeen ei tule uutta mahdollisuutta. Omat tulevaisuuden suunnitelmatkin ovat hämärän peitossa vielä joten tuskin osaisin neuvoa sinua eteenpäin. Tiedän miten ihmistä kohdellaan spykiatrian puolella
itse en sieltä pahemmin apua saanut heillä ei riitä tarpeeksi antaa aikoja kun kalenterit ovat täynnä ja itsestäni alkoi jo tuntua että olen vain yksi nimi kalenterissa joka on pakko tavata kerran kuussa.
Miksi/miten muuten sairastuit masennukseen?
Masennus on perimässä. Krooninen masennus laukesi kuitenkin vasta 9. luokan syksyllä.
Tuo on surullista luettavaa, mutta yritän auttaa. Kavereilla ja ystävillä on tapana joko tietoisesti tai tietämättään vieraantua tilanteesta joka on heille tuntematon.Oma perhe on taas liian läheinen jotta osaisi puhua heille ja jotta he osaisivat kuunella. Itse kävin aikanaan saman läpi ei ollut kotia vaikka kotona asuin. Oma poikani kävi saman läpi mutta hänellä oli koti koska tiesin mikä he.....i masennus on. Kokeileppas ja mene sairaalan päivystykseen ja kerro juurta jaksain lääkärille ihan kaikki. Luulen että saat lähetteen siltä istumalta. Olet 17 ikäinen elämä edessä vaikeudet takana ajattele näin. Elämä tuo uusia ystäviä Katsos kun me emme ole maailma vaan maailma on meidän.
Onko uusi koulu lukio vai amis?
Tsemppiä. Tuossa iässä saa huomata, että jokainen nuori joutuu kulkemaan omaa tietään. Teitä yhdistänyt tekijä on ollut koulu - ja ikä. Teidän ystävyytenne ei ole ollut mitään syvälllsempää, vain kaveruutta.
Te nuoret olette kasvamassa aikuisiksi, milloin viimeistään huomaa, miten hauraita ystävyydet ovatkaan. Etsi itsellesi uusia ja oikeita ystäviä. Ehkä sellaisia muita nuoria, jotka tarvitsevat apua - mielenterveydellisistä syistä. Masentuneena on vaikeaa pitää kiinni ystävistä. Toisten huolia ei jakseta kuunnella, kun huolia on muillakin. Liity mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan tai harrastusseuraan, mistä saat itsellesi uusia ystäviä.
Moikka, tiedän miltä sun yksinäisyys tuntuu oon joutunut ittekkin sietämään sitä jo monta vuotta, yläasteella miua koulu kiusattiin mutt lukiossa ny asiat on paremmin mutt en siltikään omista vielä yhtään todellista ystävää. Itelläni on traumaattisia muistoja kouluajoilta ja masennusta ollu myös. Mä oikeesti toivoin sulle muru parempaa tulevaisuutta ja voimaa tohon sun kroonisen masennuksen voittamiseen. Hei jos mitenkään oot kiinnostunu nii voidaan jutella. Eihän sitä ikinä tiiä jos tultais kavereiks...oon 18 ja nainen=)
Heipä hei.
Itte täytän 17 syyskuussa, aloitin viime syksynä 2010 lukion. Lähdin sinne aivan yksin ja itsellekin tuli virallisesti masennus 3kk jälkeen lukion alusta, jolloin jäin koulusta kokonaan pois.
Mulla oli siinä lukiossa jo uusi kaveriporukka ympärillä, en tiiä tarkasti mikä mut ajoi siihen masennukseen. Ehkä se oli se muutoksen stressi, ja pelko et jään ulkopuoliseksi. Näin kovasti vaivaa, etten jäisi ulkopuoliseksi. Stressaannuttavaa pitää oma ääni kuuluvana kun porukassa on jo pari kovaäänistä dominoivaa persoonaa ja itse en ole sellainen. Enkä kestä hiljaisen roolia, siksi pakko yrittää koko ajan todistaa itseäni.
Ylä-asteen vanhat kaverit jäi tosiaan ylä-asteelle, en näe heitä enää juuri ollenkaan. Ja todella, olen ollut viime marraskuusta lähtien yksin, käynyt jopa tutkimusjaksolla osastolla, joka pitkittyi yli 3 kuukauteen.
Itse lähetin lukiossa lukion psykologille pyynnön ajasta ja sellaisen sain. Sitä käyden sitten päädyin vaihtoehtoon masennuksen syvetessä että jättäisin lukion nyt sikseen. En tiiä oliko se oikea vaihtoehto, tiedän vaan että olin äärimmäisen uupunut, stressaantunut ja mietin vain metron alle hyppäämistä. Metroa kun kuljin kouluun ja takaisin.
Neuvona kyllä se että psykologi ei varmasti väheksy sun asioitas. Jos vaan saisit ajan sovittua, näkisit. Psykologit on niitä kivoja tyyppejä, psykiatrit sit niitä vähemmän kivoja. Kokemusta on. Mut niiden työhän on aika erilaista.
Muuten en osaa suo neuvoa kuin että kannattaa varata koulupsykologilta tai kuraattorilta aika. Se on ensimmäinen askel. Ensin puhuminen tuntuu tosi vaikeelta ja vaikeista asioista on haastavaa puhua tuntemattomalle, mut siihenkin tottuu ja suurinta osaa se myös auttaa. Ainakin hetkellisesti.
itse valmistuin lukiosta 4vuodessa ja oli kyllä hankala taival kaikinpuolin :/
en sinä aikana saanut juurikaan kavereita ja muutenkin kaikki välitunnit aina yksin...
toisaalta se kokemus on kasvattanut ja olen oppinut arvostamaan sosiaalisuutta ja aktiivisuutta eritavalla kun huomas miten tylsää olla yksin..
ja toivottavasti jatko opinnoissa hakeudun aktiivisemmin seuraan