Olen aina tiennyt olevani jollain lailla tunnevammainen, johtuneeko sitten lapsuudesta tai mistä tahansa. Kuitenkin parisuhdetta on ollut vaikea aloittaa, koska menettämisen pelko on niin suuri. Toiseen on tosi vaikea uskaltaa kiintyä, kun pelkää että jos toista ei sitten kohta enää elämässä olekaan. Lisäksi olen todella ujo vastakkaisen sukupuolen seurassa.
Olen kuitenkin jo kauan tuntenut erään miehen. Joku kumma magneetti meitä vetää puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka hänellä on myös ihan vastaavia "ongelmia" suhteenmuodostuksessa. Mietin, voiko kaksi tällaista näinkin keskeneräistä ihmistä koskaan edes tulla keskenään yhdeksi kokonaiseksi? Omalla tavallani rakastan häntä, siis niin kuin minä ajatuksissani rakkauden määrittelen. Se ei ole mitään tulenpalavaa kiihkoa, vaan enemmänkin lempeää hellyyttä hänen läsnäollessaan ja sydämessä asti tuntuvaa ikävää kun hän on poissa.
Olen kuitenkin jo kauan tuntenut erään miehen. Joku kumma magneetti meitä vetää puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka hänellä on myös ihan vastaavia "ongelmia" suhteenmuodostuksessa. Mietin, voiko kaksi tällaista näinkin keskeneräistä ihmistä koskaan edes tulla keskenään yhdeksi kokonaiseksi? Omalla tavallani rakastan häntä, siis niin kuin minä ajatuksissani rakkauden määrittelen. Se ei ole mitään tulenpalavaa kiihkoa, vaan enemmänkin lempeää hellyyttä hänen läsnäollessaan ja sydämessä asti tuntuvaa ikävää kun hän on poissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuollainen tilanne on siitä helppo, että tiedät miehen todennäköisesti arpovan samojen ongelmien parissa. Kaikki kuollaan joskus ja on se parempi kuitenkin menettää jotain kuin olla menettämättä mitään (jolloin menettää paljon enemmän). Elämä palkitsee joskus, verottaa joskus mutta kokonaisuutena muodostaa elämän. Jos aina vain ajattelee "mitä jos" niin kyllä sitä lopussa katuu.
Lukot aukeaa kyllä ajan kanssa otollisessa ympäristössä, ei se tarvitse kuin ymmärtävän ja välittävän kumppanin.