Kaksi vuotta ennen kuolemaa

Hei kaikille !
Olen nelikymppinen, lapsellinen, eronnut, 2 v sitten bipon takia eläköitynyt akateemikko.

Nyt olen ollut vuoden lähes oireeton, kiitos lääkityksen ja ihanan psykiatrin.
Nyt taistelen osituksesta (vieläkin), lasten huoltajuudesta (uudelleen), toivon paluuta työelämään (en tiedä kestänkö), taistelen rahaongelmien kanssa (jäin asumaan isoa kotiamme), ja nyt olen epävarma hyväksyykö lääkärini itse itselleni uudelleen muokanneen lääkityksen.

Tänään 15 v tyttäreni sai itkupotkuraivarin, ja kutsui maailman huonoimmaksi ja puolueellisimmaksi äidiksi etc, tiedän että kuuluu teini-ikään, mutta satutti silti.
Paljon muutakin huolta lapsiin liittyy, mutta ne on yleensä neuvoteltavissa.

Tänään korttitalo kuitenkin romahti. Päädyin elämään vielä kaksi vuotta, ellei joku muu tauti tai tapaturma vie ennen sitä. Siihen rahani riittävät, silloin lapset ovat tai lähestyvät täysikäisyyttä, ja niin pitkälle jaksan ajatella.

Olen nyt nappaillut tarvittavia lääkkeitä kuin karkkeja että selviäisin tästä kamalasta illasta. En kuitenkaan ole itsetuhoinen, enkä kaipaa osastohoitoon.

Miten kaikki muut tuntuvat selviytyvän elämästään niin hienosti ?
3175
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

Kiitos vastauksestasi !
Ymmärrän että tekstini voi vaikuttaa oudolta, mutta tarkoitin sitä että jos en saa lapsia itselleni, sitten tapan itseni kahden vuoden kuluttua.
saatan muuttaa mielipidettäni; uusi masennus lääke aloitettiin vastikään.
Olen myös menossa päiväosastolle kuukaudeksi viikon kuluttua; ehkä mieleni muuttuu myös siellä.
Tämä itsetuhoisuus on kamalinta bipossa mielestäni; samoin kuin ahdistuneisuus ja agitaatio.

Äänestä

Olin todellakin ymmärtänyt väärin ... ajattelin, että olit luopua toivosta rahavaikeuksien ja muiden vaikeuksien vuoksi, vaikka olisitkin saanut lapsesi. Oma murrosikäiseni on tällä hetkellä myös todella hankala ja usein hyvin loukkaava minua kohtaan. Isänsä on häneltä kadoksissa (sen manian seurauksena), murrosikäinen purkaa varmasti sitä pahaa oloaan nyt myös minuun. Mutta, mutta osa hänen käyttäytymisestään viittaa hypomaniaan ... ja voisi olla maanista ärtyneisyyttä.

Lapsesi tarvitsevat sinua, vaikka et heti huoltajuutta saisikaan. Murrosikäiset muutoinkin haluavat erotilaneissa usein vuoroon äidille ja vuoroon isälle ja aina ei ole missään hyvä ... Minun nyt jo exä kärsi myös voimakkaasta ahdistuksesta ja agitoitui helposti. Nuorimmaisessani on nyt sitä samaa ...

Minä olen nyt ajatellut, että olisi todella tärkeää lasteni kannalta, että exäni saisi itsensä tasapainoon ja voisi näyttää, että vaikeudet ovat voittamista varten. Siitä saisivat lapset hyvän mallin elämää varten ja siltä varalta, että he myöhemmin elämässään joutuvat tavalla tai toisella bipolaarihäiriön kanssa tekemisiin.

Voi kun tietäisi kaikkiin asioihin vastaukset. Mutta ei kai me voida kuukaan enempää tehdä kuin parhaamme niillä voimilla ja sillä viisaudella mitkä meillä kulloinkin on. Toivon, että mielesi muuttuu positiivisemmaksi ja saat sairauden hoidoilla nyt todella hallintaan.

Äänestä

Kiitoksia supportiivisesta vastauksestasi !

Äänestä

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.

Kommentoi aloitusta


Meddy43 kirjoitti:

Hei kaikille !
Olen nelikymppinen, lapsellinen, eronnut, 2 v sitten bipon takia eläköitynyt akateemikko.

Nyt olen ollut vuoden lähes oireeton, kiitos lääkityksen ja ihanan psykiatrin.
Nyt taistelen osituksesta (vieläkin), lasten huoltajuudesta (uudelleen), toivon paluuta työelämään (en tiedä kestänkö), taistelen rahaongelmien kanssa (jäin asumaan isoa kotiamme), ja nyt olen epävarma hyväksyykö lääkärini itse itselleni uudelleen muokanneen lääkityksen.

Tänään 15 v tyttäreni sai itkupotkuraivarin, ja kutsui maailman huonoimmaksi ja puolueellisimmaksi äidiksi etc, tiedän että kuuluu teini-ikään, mutta satutti silti.
Paljon muutakin huolta lapsiin liittyy, mutta ne on yleensä neuvoteltavissa.

Tänään korttitalo kuitenkin romahti. Päädyin elämään vielä kaksi vuotta, ellei joku muu tauti tai tapaturma vie ennen sitä. Siihen rahani riittävät, silloin lapset ovat tai lähestyvät täysikäisyyttä, ja niin pitkälle jaksan ajatella.

Olen nyt nappaillut tarvittavia lääkkeitä kuin karkkeja että selviäisin tästä kamalasta illasta. En kuitenkaan ole itsetuhoinen, enkä kaipaa osastohoitoon.

Miten kaikki muut tuntuvat selviytyvän elämästään niin hienosti ?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu