Pahin pelkoni toteutui, kun 5-kymppinen isäni menehtyi pitkään jatkuneen alkoholismin seurauksena kuukausi sitten. Isä salasi sairautensa "viimeiseen asti", vain muutama kuukausi ennen kuolemaa me läheisimmät ihmiset saimme tietää siitä. Tiesin kyllä, että isä juo mutta kun emme asuneet samassa osoitteessa, niin luulin sen tietysti olevan ihan tavallista kohtuukäyttöä.
Kun sain tietooni, mistä hänen kaikki epämääräiset fyysiset ja psyykkiset oireensa johtuivat, en ollut uskoa kuulemaani todeksi. Tämän tiedon jälkeen elin jonkinlaisessa shokissa viimeiset kuukaudet ja vaikka tiesin, että isä on kuolemansairas ja voi menehtyä milloin vain, en jotenkin osannut uskoa todeksi sitä. Aloin hoitamaan isää ja hänen asioitaan, kulutin suoraan sanottuna itseni puhki tuossa hommassa (alkoi toki jo ennen diagnoosin kuulemista, koska isä oli todella huonossa kunnossa viimeisen elinvuotensa).
Isä oli välillä sairaalahoidossa pitkiäkin aikoja ja parempina aikoina pärjäsi kotona kotihoidon ja minun turvin. Hän kävi monta kertaa lähellä kuolemaa mutta aina kuitenkin selvisi niistä. Pääsi lopulta alkoholista kokonaan eroon, kun joutui sairaalassa olemaan ilman. Jaksoi vielä iloita, miten onnellinen on, kun pääsi alkoholista vihdoin kokonaan eroon ja kertoi aina, miten hänen ei tarvitse enää juoda. Että hän elää nyt elämänsä parasta aikaa. Oli saanut pois sen taakan harteiltaan, kun asiaa ei tarvinut enää salata läheisiltään. Kaikki (=me läheiset) tiesi jo kaiken eikä kukaan tuominnut tai syyllistänyt häntä mistään, yritimme vain auttaa viimeiseen asti.
Sitten yksi sunnuntaiaamu aikasin tuli sairaalasta soitto, että isän tila on mennyt yön aikana huonoon kuntoon. Hoitaja pyysi kiirehtimään paikalle. Kerkesimme viettää viimeisen vartin isän kanssa ja ymmärtääkseni hän myös tajusi vielä, että me tyttäret olimme paikalla, hänen vierellään. Sitten isä vain veti viimeiset henkoset ja lähti pois. Tuli NIIN tyhjä olo ja suuri ihmetys, että miten tässä nyt näin pääsi käymään?!
Nyt kuukausi isän kuoleman jälkeen asiaa alkaa vasta jotenkin tajuamaan ja uskomaan todeksi. Se satuttaa todella paljon. Muistan vain sen ihanan isän, joka meillä oli vielä pari vuotta sitten, ennen kuin alkoholi oli ehtinyt tekemään hirveitä tuhoja isässä. Sitä oikeaa isää kaipaan todella paljon enkä voi lakata miettimästä, että miksi juuri hänelle kävi näin ja miksi hänen piti kuolla niinkin turhan asian kuin alkoholin takia? Itse kun en ole koskaan juonut (enkä takuuvarmasti tule näiden kokemuksien jälkeen ikinä juomaankaan!) niin on niin vaikeaa ymmärtää, että miten näin voi edes käydä.
Suren kovasti sitä, ettei isä voinut, halunnut eikä uskaltanut kertoa meille läheisille ongelmastaan/sairaudestaan vaikka varmasti tiesi, että olisimme kyllä yrittäneet auttaa ja tehdä parhamme hänen eteensä. Ei ehkä myöntänyt asiaa edes itselleen tai halunnut satuttaa meitä? Asia kyllä satutti satakertaisesti siinä vaiheessa, kun saimme vihdoin tietää ja uutiset olivatkin sitä luokkaa, että hän voi kuolla milloin vain.
Olisi täältä päässyt helpommallakin pois. Hirveät tuskat ja monenlaiset oireet isä ehti läpi käymään. Suru ja kaipaus on valtava meillä tänne jääneillä läheisillä. Onko muita saman kokeneita? :(
Kun sain tietooni, mistä hänen kaikki epämääräiset fyysiset ja psyykkiset oireensa johtuivat, en ollut uskoa kuulemaani todeksi. Tämän tiedon jälkeen elin jonkinlaisessa shokissa viimeiset kuukaudet ja vaikka tiesin, että isä on kuolemansairas ja voi menehtyä milloin vain, en jotenkin osannut uskoa todeksi sitä. Aloin hoitamaan isää ja hänen asioitaan, kulutin suoraan sanottuna itseni puhki tuossa hommassa (alkoi toki jo ennen diagnoosin kuulemista, koska isä oli todella huonossa kunnossa viimeisen elinvuotensa).
Isä oli välillä sairaalahoidossa pitkiäkin aikoja ja parempina aikoina pärjäsi kotona kotihoidon ja minun turvin. Hän kävi monta kertaa lähellä kuolemaa mutta aina kuitenkin selvisi niistä. Pääsi lopulta alkoholista kokonaan eroon, kun joutui sairaalassa olemaan ilman. Jaksoi vielä iloita, miten onnellinen on, kun pääsi alkoholista vihdoin kokonaan eroon ja kertoi aina, miten hänen ei tarvitse enää juoda. Että hän elää nyt elämänsä parasta aikaa. Oli saanut pois sen taakan harteiltaan, kun asiaa ei tarvinut enää salata läheisiltään. Kaikki (=me läheiset) tiesi jo kaiken eikä kukaan tuominnut tai syyllistänyt häntä mistään, yritimme vain auttaa viimeiseen asti.
Sitten yksi sunnuntaiaamu aikasin tuli sairaalasta soitto, että isän tila on mennyt yön aikana huonoon kuntoon. Hoitaja pyysi kiirehtimään paikalle. Kerkesimme viettää viimeisen vartin isän kanssa ja ymmärtääkseni hän myös tajusi vielä, että me tyttäret olimme paikalla, hänen vierellään. Sitten isä vain veti viimeiset henkoset ja lähti pois. Tuli NIIN tyhjä olo ja suuri ihmetys, että miten tässä nyt näin pääsi käymään?!
Nyt kuukausi isän kuoleman jälkeen asiaa alkaa vasta jotenkin tajuamaan ja uskomaan todeksi. Se satuttaa todella paljon. Muistan vain sen ihanan isän, joka meillä oli vielä pari vuotta sitten, ennen kuin alkoholi oli ehtinyt tekemään hirveitä tuhoja isässä. Sitä oikeaa isää kaipaan todella paljon enkä voi lakata miettimästä, että miksi juuri hänelle kävi näin ja miksi hänen piti kuolla niinkin turhan asian kuin alkoholin takia? Itse kun en ole koskaan juonut (enkä takuuvarmasti tule näiden kokemuksien jälkeen ikinä juomaankaan!) niin on niin vaikeaa ymmärtää, että miten näin voi edes käydä.
Suren kovasti sitä, ettei isä voinut, halunnut eikä uskaltanut kertoa meille läheisille ongelmastaan/sairaudestaan vaikka varmasti tiesi, että olisimme kyllä yrittäneet auttaa ja tehdä parhamme hänen eteensä. Ei ehkä myöntänyt asiaa edes itselleen tai halunnut satuttaa meitä? Asia kyllä satutti satakertaisesti siinä vaiheessa, kun saimme vihdoin tietää ja uutiset olivatkin sitä luokkaa, että hän voi kuolla milloin vain.
Olisi täältä päässyt helpommallakin pois. Hirveät tuskat ja monenlaiset oireet isä ehti läpi käymään. Suru ja kaipaus on valtava meillä tänne jääneillä läheisillä. Onko muita saman kokeneita? :(
Vastaukset 14
Vanhimmat
Juu on. Kuolema on kuolema, surutyö vie aikansa. Kannattaa nyt unohtaa kuolinsyy, tai ei nyt alkoholismiin suoraan edes kuole, sen aiheuttamiin sairauksiin kyllä. Pitää muistella hyviä asioita ja koittaa katsoa eteenpäin elämää.
Vastaavia ennenaikaisia alkoholin aihettamia kuolemia sattuu Suomessa vajaa 3000 vuodessa.
Otan osaa. Keskity elämääsi katse eteenpäin.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9134373
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8326969
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8414325
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9789400#comment-49098077
Oikea määrä on kylläkin paljon pienenpi.
http://www.stat.fi/til/ksyyt/2008/ksyyt_2008_2009-12-18_tie_001.html
Portaalissa oma palsta kuolemalle ja surulle, luultavimmin aloittajalle hyödyllisempi:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3838
Tiedän tuon surupalstankin mutta siellä taas ei tunnu liikkuvan niitä, jotka ovat menettäneet läheisensä juuri alkoholismin seurauksena. Siksi kirjoitin tänne... Vaikka en itse saisi täältäkään vertaistukea, niin onpahan teksti ainakin yhtenä varoittavana esimerkkinä täällä muille. Jos vaikka olisi jollekin jotain hyötyä...
Miten isäsi kuoli alkoholismin takia?..Anteeksi että kysyn..Mutta itse olen alkoholisti..
Alkoholi yksinkertaisesti tuhosi koko elimistön. Hänelle kehittyi maksakirroosi ja siihen kuuluvat perinteiset oireet mutta lopulta sydän taisi vain pettää (emme halunneet ruumiinavausta, koska tiesimme tuon vaikean perussairauden). Eikä isä ollut edes mikään "kunnon juoppo", siitä kertoo esimerkiksi juuri se, etten oikeastaan koskaan nähnyt tai kuullut isäni olevan humalassa vaikka olimme lähes päivittäin tekemisissä. Hän sai itse tietää diagnoosinsa jo kolme vuotta sitten (luimme sairaalapapereista) eikä kertaakaan ollut missään katkolla tms. Paitsi nyt sitten, kun joutui sairaalahoitoon ja siten joutui väkisin olemaan ilman alkoholia. Harmi vain, että tajusi itse asian liian myöhään :(
Kiitos että jaksoit jakaa tuon meidän kanssa:)..Se oli varmaan vaikeaa..
Kiitos minunkin puolestani! Otan osaa suruunne.
Itse olen 31-vuotias alkoholisti ja yhden lapsen äiti. Alkoholismi etenee niin vaivihkaa, ettei sitä itse huomaa ennen kuin ollaan jo todella pitkällä ongelman kanssa. Sitä on vaikea myöntää itselle, vielä vaikempi on puhua asiasta toisille. Isäsi halusi varmasti suojella tunteitanne ja samalla pyrki pitämään yllä kulissejaan.
Kertomasi kosketti todella. Toivon, etten tee itse samaa itselleni ja lapselleni.
Hyvä jos kirjoituksestani oli edes jollekin hyötyä. Tsemppiä myös sinulle "sairastava", toivottavasti pääsisit pian eroon sairaudestasi.
Alkoholismihan ei ole kenenkään syytä, kukaan ei päätä tuosta vaan alkaa alkoholistiksi ja pilata sillä elämäänsä. Kukaan ei myöskään kaada kenenkään kurkusta juomia alas. Joten syyttely ei ainakaan auta ketään... En koskaan puuttunut isänikään juomisiin (en toki tiennyt todellista tilannettakaan), emmekä missään nimessä halunneet alkaa häntä syyllistämäänkään mitenkään siinä vaiheessa, kun asia tuli meillekin tietoon.
Eniten vain surettaa tämä isän kohtalo ja se, ettei minulle annettu edes mahdollisuutta yrittää auttaa. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että lopettamispäätös pitää tehdä itse eikä siihen voi kukaan muu vaikuttaa mutta minulle olisi ollut tärkeää edes yrittää auttaa... Autoinhan viimeisinä kuukausinakin isän hoitamisessa, kaikesta huolimatta. Olen myös surrut sitä, miten isällä on mahtanut olla paha olla, kun on saanut tietää, että tavallaan "itse" on saanut itsensä tuohon jamaan. Loppuaikoinaan sanoi aina meillekin, että hän on jo pilannut oman elämänsä ja toivoi ettemme me tekisi samaa virhettä.
Tiedän kyllä sen, että isällä oli vaikea elämä, joten tavallaan ymmärränkin häntä täysin. Ei kai vaan löytänyt tai osannut etsiä apua muualta kuin tuosta surullisen kuuluisasta suomalaisesta tavasta...? Itselle on kyllä tullut tästä kaikesta sellainen kammo koko alkoholia kohtaan vaikken ole koskaan sitä juonutkaan. Haluaisin auttaa alkoholismista kärsiviä... Olen joutunut seuraamaan hyvin läheltä sen kaiken hirvittävyyden, mitä alkoholi voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa, ja sitä ei soisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Toivon että jokainen, joka alkoholista haluaa ja yrittää päästä eroon, myös onnistuu siinä ja saa palkinnoksi terveellisemmän elämän ja lisää arvokkaita elinvuosia.
Hei kohtalo toveri. Olen itse myös 31-vuotias ja juuri myöntänyt itselleni olevani alkoholisti. Mul on 3 lasta ja suureksi osaksi heidän vuokseen hakeuduin a-klinikalle hoitoon.
Välillä on iloinen ja innostunut olo "uudesta" elämästä. Ja välillä ahdistaa niin, että tuntuu halkeavan. Mielessä jatkuva pirun ja enkelin taistelu..
Toivottavasti olet sinäkin apua hakenut.
Minusta on hienoa, että olet hakeutunut hoitoon myös lastesi vuoksi. He kuitenkin tarvitsevat sinua vielä pitkään eivätkä missään nimessä haluaisi menettää sinua alkoholin vuoksi. Ja varmasti itsekin haluat nähdä heidän kasvavan ja olla heidän elämässä mahdollisimman pitkään. Välillä mietin, että eikö meidän isä miettinyt meitä ollenkaan? Valitsi mielummin alkoholin kuin meidät... Mutta ei se ole ihan noin yksinkertaista. Kyllä isä varmasti ajatteli meitäkin mutta ei vain pystynyt parempaan. :( Toivottavasti "äitiliini" sinulla ja perheelläsi on parempi onni tässä asiassa.
*Mun äiti on juonut jo yli 25 vuotta. Muutaman kerran on ollut loppu lähellä ja tuskin kauaa enään menee kun kuolee. Sille asialle n voi mitään. En ole kyl läheisissä väleissä äitini kanssa koska äitini hylkäs mut kun olin 9 vuotias. Ja siitä asti äitini on juonut. Olen nyt 36 v itse. Mut loppu tulee sillekkin pian jos ei lakkaa juomasta.
Itse taas olin isäni kanssa hyvissä ja läheisissä väleissä. Silti hän ei koskaan kertonut mitään juomisongelmastaan ja kaikki selvisi minulle kertarysäyksellä sairaalassa, muutama kuukausi ennen kuolemaa. Se oli valtava shokki enkä tiedä pääsenkö koskaan siitä kokonaan yli. En vaan voi käsittää. Luulen, että tilanne ei olisi näin vaikea jos olisi ollut kyseessä joku vieraampi/etäisempi ihminen...
oon tietenkin pahoillani et oot joutunut kärsimään. Ei vanhemmat mielellään kerro ongelmista lapsilleen kun eivät kenenkään halua sekaantuvan. On mun äiti kaikenlaisissa hoidoissa ja AA kerhoissa ollut monet kerrat mut ei se ole auttanut. Nyt se asuu yhessä palvelutalossa mis ei saa lainkaan juoda alkoholia, mut se menee kavereiden luo aina juomaan salaa. Odotan vaan et koska sairaalasta tulee se viimeinen puhelu...