Luin tässä hiljattain yleltä artikkelia syrjäytymisestä.
''Kotiin syrjäytyneet ovat usein nuoria miehiä, 18–22-vuotiaita. Monesti taustalla on koulukiusaamista tai masennusta, johon ei ole saatu apua ajoissa. Nuori jää kotiin ja ulkoistaa elämänsä tietokoneelle.''
Tuon kohdan luettuani havahduin koska se oli kuin omasta elämästäni. Olen nuori mies, 18-22 ikähaarukalla, olin pitkään koulukiusattu ja siitä johtuen myös välillä masentunut, enkä ole käynyt asiaa kenenkään kanssa kunnolla läpi. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut muuta elämää kuin kotona koneella istuminen, ja niinkuin artikkeli sanoo äärimmäisen osuvasti, olen ulkoistanut elämäni tietokoneelle.
Tosiaan, olin suurimman osan ala-aste -ajastani koulukiusattu, josta jäi syvät arvet. Kiusaaminen oli pelkästään henkistä. Ajan mittaan minusta tuli hyvin sisäänpäinsuuntautunut, epäilevä ja tarkkaileva, vaikka erityisen tällainen en ollut ennen ollut. Näistä luonteenpiirteistä tavallaan muodostui suojakuoreni kiusaamisen kohteeksi joutumista vastaan, koska pelkäsin sitä. Huonompi juttu siinä vain oli se, että se myös esti läheisten (eli juuri niiden tärkeiden) ihmissuhteiden saamisen.
Tästä kiusaamisesta olen vain maininnut kerran vanhemmilleni, jotka halusivat ilmiselvästi tietää lisää, mutta en yksinkertaisesti halua puhua heidän kanssaan tällaisista asioista. En oikeastaan tiedä mistä tämä johtuu. Eräälle psykiatrille kerroin jopa vähän enemmän kiusaamisestani, mutta kertominen siitä oli silti vaikeaa enkä tuntenut sen jälkeen käyneeni asiaa kunnolla läpi. Haluaisin löytää jonkun jolle puhua.
Minulla on ollut jo pitkään sellainen tilanne, että ainoat henkilöt joille voin olla oma itseni ovat perheenjäseneni. Kaikkien muiden kanssa en osaa olla rennosti vaan yritän väistämättä muuttaa itseäni tilanteeseen sopivammaksi, koska en usko että kelpaan aitona itsenäni. Tiedostan kyllä että noin ei pitäisi ajatella, mutta tilanteessa en vain voi muuta. En ole pohjimmiltani erityisen ujo, mutta nykyään minulla on hyvin paljon ennakkoluuloja ihmisiä kohtaan ennen kuin edes juttelen heille. Tämä saa tutustumisen uusiin ihmisiin tutustumisen vaikeaksi. Olen nykyään myös hyvin haavoittuvainen. Otan monet leikillä sanotut asiat todesta, ja haavoitun syvästi pienestäkin negatiivisesta palautteesta minulle, jos asia jota se koskee merkitsee minulle jotain. Tämä on erityisen raastavaa koska se tekee tunne-elämästäni yhtä vuoristorataa. Minun on äärimmäisen vaikeaa olla ala-aste -ikäisten poikien kanssa, koska heissä näen edelleen kiusaajani menneisyydestäni.
Ei siis ole ihmekään, että olen nyt enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ihmisiin oikea tutustuminen, oman itsensä näyttäminen, on vielä vaikeampaa, ja tuntuu välillä miltei mahdottomalta. Välillä on jaksoja, jolloin menen väkisin ihmisten mukaan menoihin, mutta muun esittäminen/ hiljaisena oleminen on niin rankkaa että jonkin ajan päästä löydän itseni taas tietokoneen ääreltä. Tietokone toimii osittain minulle niinkuin alkoholi muille: yritän unohtaa todellisuuden menemällä rakentamaani virtuaalimaailmaan, koska se on helppoa, sinne meno turruttaa ja voin olla täysin oma itseni siellä. Tietokone on minulle kuin maan vetovoima: vaikka kuinka suurella voimalla hyppään ylöspäin, palaan lopulta aina alas, vaikka oikea elämä ja ilo odottaisi tämän vetovoiman kantaman ulkopuolella.
Joten, käytännössä kierteeni on ollut seuraava: aluksi kaikki hyvin -> kiusaaminen -> romahtanut itsetunto -> elämän ulkoistaminen tietokoneelle -> nykytilanne
Joten, kaipaankin neuvoja. Nyt luulen tietäväni miksi tähän tilanteeseen on tultu, nyt pitäisi tietää, miten tästä tilanteesta pääsisi pois. Pitäisikö minun vain luopua koneestani kokonaan? Vai pitäisikö minun saada puhua jollekin kiusaamisestani ja tilanteestani, ja alkaa sitä kautta poistamaan arpiani? Jotenkin parantaa itsetuntoani? Jotain muuta? En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Kiitos jos jaksoit lukea koko tekstin, ja kiitos jo etukäteen jokaisesta kommentistanne.
''Kotiin syrjäytyneet ovat usein nuoria miehiä, 18–22-vuotiaita. Monesti taustalla on koulukiusaamista tai masennusta, johon ei ole saatu apua ajoissa. Nuori jää kotiin ja ulkoistaa elämänsä tietokoneelle.''
Tuon kohdan luettuani havahduin koska se oli kuin omasta elämästäni. Olen nuori mies, 18-22 ikähaarukalla, olin pitkään koulukiusattu ja siitä johtuen myös välillä masentunut, enkä ole käynyt asiaa kenenkään kanssa kunnolla läpi. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut muuta elämää kuin kotona koneella istuminen, ja niinkuin artikkeli sanoo äärimmäisen osuvasti, olen ulkoistanut elämäni tietokoneelle.
Tosiaan, olin suurimman osan ala-aste -ajastani koulukiusattu, josta jäi syvät arvet. Kiusaaminen oli pelkästään henkistä. Ajan mittaan minusta tuli hyvin sisäänpäinsuuntautunut, epäilevä ja tarkkaileva, vaikka erityisen tällainen en ollut ennen ollut. Näistä luonteenpiirteistä tavallaan muodostui suojakuoreni kiusaamisen kohteeksi joutumista vastaan, koska pelkäsin sitä. Huonompi juttu siinä vain oli se, että se myös esti läheisten (eli juuri niiden tärkeiden) ihmissuhteiden saamisen.
Tästä kiusaamisesta olen vain maininnut kerran vanhemmilleni, jotka halusivat ilmiselvästi tietää lisää, mutta en yksinkertaisesti halua puhua heidän kanssaan tällaisista asioista. En oikeastaan tiedä mistä tämä johtuu. Eräälle psykiatrille kerroin jopa vähän enemmän kiusaamisestani, mutta kertominen siitä oli silti vaikeaa enkä tuntenut sen jälkeen käyneeni asiaa kunnolla läpi. Haluaisin löytää jonkun jolle puhua.
Minulla on ollut jo pitkään sellainen tilanne, että ainoat henkilöt joille voin olla oma itseni ovat perheenjäseneni. Kaikkien muiden kanssa en osaa olla rennosti vaan yritän väistämättä muuttaa itseäni tilanteeseen sopivammaksi, koska en usko että kelpaan aitona itsenäni. Tiedostan kyllä että noin ei pitäisi ajatella, mutta tilanteessa en vain voi muuta. En ole pohjimmiltani erityisen ujo, mutta nykyään minulla on hyvin paljon ennakkoluuloja ihmisiä kohtaan ennen kuin edes juttelen heille. Tämä saa tutustumisen uusiin ihmisiin tutustumisen vaikeaksi. Olen nykyään myös hyvin haavoittuvainen. Otan monet leikillä sanotut asiat todesta, ja haavoitun syvästi pienestäkin negatiivisesta palautteesta minulle, jos asia jota se koskee merkitsee minulle jotain. Tämä on erityisen raastavaa koska se tekee tunne-elämästäni yhtä vuoristorataa. Minun on äärimmäisen vaikeaa olla ala-aste -ikäisten poikien kanssa, koska heissä näen edelleen kiusaajani menneisyydestäni.
Ei siis ole ihmekään, että olen nyt enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ihmisiin oikea tutustuminen, oman itsensä näyttäminen, on vielä vaikeampaa, ja tuntuu välillä miltei mahdottomalta. Välillä on jaksoja, jolloin menen väkisin ihmisten mukaan menoihin, mutta muun esittäminen/ hiljaisena oleminen on niin rankkaa että jonkin ajan päästä löydän itseni taas tietokoneen ääreltä. Tietokone toimii osittain minulle niinkuin alkoholi muille: yritän unohtaa todellisuuden menemällä rakentamaani virtuaalimaailmaan, koska se on helppoa, sinne meno turruttaa ja voin olla täysin oma itseni siellä. Tietokone on minulle kuin maan vetovoima: vaikka kuinka suurella voimalla hyppään ylöspäin, palaan lopulta aina alas, vaikka oikea elämä ja ilo odottaisi tämän vetovoiman kantaman ulkopuolella.
Joten, käytännössä kierteeni on ollut seuraava: aluksi kaikki hyvin -> kiusaaminen -> romahtanut itsetunto -> elämän ulkoistaminen tietokoneelle -> nykytilanne
Joten, kaipaankin neuvoja. Nyt luulen tietäväni miksi tähän tilanteeseen on tultu, nyt pitäisi tietää, miten tästä tilanteesta pääsisi pois. Pitäisikö minun vain luopua koneestani kokonaan? Vai pitäisikö minun saada puhua jollekin kiusaamisestani ja tilanteestani, ja alkaa sitä kautta poistamaan arpiani? Jotenkin parantaa itsetuntoani? Jotain muuta? En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Kiitos jos jaksoit lukea koko tekstin, ja kiitos jo etukäteen jokaisesta kommentistanne.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Tuli vielä mieleen, olisiko mitenkään mahdollista tällaisen henkisesti sekavassa tilassa olevan henkilön seurustella? Eräs tyttö on selvästi kiinnostunut minusta ja minä hänestä, mutta epäilen minun huolineni olevan liian iso taakka kellekään. Olisiko siis mitään järkeä yrittää tämän tytön kanssa?
Ja pyydän, kommentoikaa! ^^
Itselläni takana jotain vähän samankaltaista josta päässyt yli, siksi haluan vastata.
Oon kyllä nainen, eikä tietokone koskaan ollut oma juttuni, mutta kirjat oli...
Mulla ainakin auttoi että lähdin ulkomaille, ja etsin muutenkin tahallani uusia ihmisiä. Jos olet aina samoissa piireissä, muiden pinttynyt suhtautuminen estää sinua pääsemästä muurisi yli. Ainakin itse huomaan tämän edelleen: jos tapaan ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin, he käsittelevät minua edelleen yhtä *****maisesti kuin silloin aiemmin.
Jos oisin kans sinä niin ehdottomasti alkaisin seurustella :) Ilman omaa kultaani, en tiedä missä oisin..!
Minusta sinun ei kannata yrittää sitä tyttöä vaan säästää tämä tyttö jollekin muulle, nuorista naisista on pula.
Kuvailit minun elämäni täysin, 21v. Mutta en näkisi tietokonetta ongelmaksi. Se on pelkkä ajanvietepaikka ja pakopaikka kun ei ole muuta tarjolla. Mitä mahtaisit tehdä ilman henkistä pakopaikkaa? Tod.näk. rasittuisit vielä enemmän.
Onko sinulla vaikka Skypeä? Olisi mukava jutella jonkun kanssa joka on kokenut täysin saman, kiusaamiset, samat henkiset fiilikset ja koneellaolon. Ehkä me voitas pelata jotain nettipeliä yhessä?
Ei oo skypee mut voitais jollain muulla tavalla jutella. No, mesehän aina ois kyl jos ei muuta.. Ei oo mikkii niin tosta nettipelaamisesta ei tulis oikeen mitään, mut jotain kautta voitais chattailla kyl
Okke,
[email protected]
Oon ny mesessä, jos ehdit
Hyväksyin.
Älä ihmettele jos minua ei tänään paljoa näy, lähden klo. 15 kalastamaan(Vain 2 kaveria elämässä, pakko pitää näistä jotenkin kiinni) ja voi mennä huomiseen. Ainakin pe-iltana ja viikonloppuna olen sitten online.
Kannattaa oikeasti puhua jonkun kanssa asiasta, mielellään joku vähän vanhempi naisihminen, jota et tunne ja joka on sopivan etäinen, ettei ole mitään teoreettistakaan pelkoa, että keskustelustanne saa joku tietää. Olen itse jutellut vastaavan henkilön kanssa netin välityksellä ja olen oppinut itsestäni paljon pystyessäni avautumaan jollekkin.
En ollut koulukiusattu, mutta auttamattoman ujo jonka takia minusta kehittyä yläaste-lukioajaksi perusnössö. Vasta armeija vapautti hieman ja nyt olen turvallisen keskustelukumppanin ansiosta vapautunut paljon lisää. Matkaa on vielä, mutta suunta on oikea. Suosittelen!
Ja suhteesta.. jos koet että nainen on oikeasti kiinnostunut, vie ihmeessä asiaa eteenpäin, mutta kerro hänelle, että kanssasi tarvitsee hieman kärsivällisyyttä, koska luottosi ihmisiin on hieman horjunut. Ymmärtävä ja läheinen keskustelukumppani auttaa varmasti ehetymisessä.
Ihan aluksi täytyy sanoa, että aloittaja kirjoittaa hyvin ja osaa hyvin analysoida itseään ja elämäänsä. Hatunnoston arvonen alotus!
Nuo aloittajan kertomat tuntemukset esim pelko siitä, ettei kelpaa omana itsenään, tulee usein esiin, kun koulukiusaamista kokeneet kertoo tunnelmistaan. Samoin tuo, että siellä koulun yhteisössä on muuttunut tarkkailevaksi ja epäileväksi, ikäänkuin kaiken ulkopuolelle. Itsellänikin on ihan samansuuntaset fiilikset.
Vois kuvitella, että koulussa on se ensimmäinen (tai ensimmäisiä päiväkodin kanssa) kodin ulkopuolinen yhteisö, johon ei tullutkaan "kelpuutetuksi", se jättää niin syvän kokemuksen, että siitä on vaikea päästä eroon. Vaikka ns järjellä tajuais myöhemmässä elämässä, että aikuisena on eri tilanteessa ja samalla viivalla muiden kanssa, "ottaakin" aina sen ulkopuolisen tarkkailijan roolin. Pohjimmiltaan tuollainen epäilevä ja tarkkaileva käyttäytyminen siinä kiusaavassa kouluyhteisössä, "laumassa", on ollut järkevää ja ns. terve reaktio kiusaamiseen. Varmaan joku evoluutiota ja biologiaa tunteva osais selittää tuon hienosti :).
Vaikka tietyn käyttäytymisen omaksuminen on ollut "selviämisen" kannalta joskus tarpeellista, ei sitä välttämättä tarvita enää jatkossa. Ainakin toivoisin, ettei kenenkään lapsena koulukiusatun tarvitsisi enää aikuisena kokea mitään vastaavaa kuin kiusaaminen, vaan kohtaisi hyväksyviä ihmisiä. Sitten onkin se vaikein osa, että miten päästä siitä "opitusta käyttäytymistä" eroon...
Eri terapiasuuntauksilla lienee monenmoisia lähestymistapoja. Yksi on esim. kognitiivinen psykoterapia, jossa pyritään muuttamaan ajattelua, joka on muovautunut niissä kokemuksissa kuten vaikka koulukiusaamisessa. Kiusaajat ovat ikäänkuin syöttäneet väärää informaatio kiusatun päähän ja tuo väärä informaatio pitää korvata oikealla informaatiolla. Tärkeintä on kai motivaatio lähteä muuttamaan sitä (virheellistä) negatiivista käsitystä itsestään. Kuvittelisin ap:n kirjoituksen perusteella, että hänellä sitä on.
Olin itsekin koulukiusattu, jopa niin, että jätin koulun kesken. Oli vaan pakko päästä pois! Olen kuitenkin sitten myöhemmin opiskellut ammatin. Aika ajoin ne vanhat ajatusvääristymät valtaa mielen ja oleminen on aika kamppailua. Ihmisten, joihin olen tutustunut vasta päästyäni pois lapsuuden kotipaikkakunnalta, on vaikea ymmärtää sitä avutonta, epävarmaa yms puolta minussa. Heille olen kuitenkin enemmän se ns normaali minä, joka olen silloin kun en ole niiden nujertavien huonommuden tunteiden vietävissä (jotka tulevat sieltä kiusaamiskokemuksista).
Ap kirjoitti, että haluasi jonkun, jolle puhua ja onkin psykiatrille puhunut joskus. Kannattaa etsiä hyvä terapeutti! Niitä on monenlaisia, kaikkien kanssa ei juttu toimi, mutta sopivan löytäminen ei pitäis olla mahdotonta. Psykoterapiassa käyminen ei mielestäni nykyään ole kummaksuttavaa tai leimaavaa. 10-20 kerran lyhytterapioistakin voi saada jo paljon apua asioitten käsittelyyn.
Tsemppiä!
(laitan esimerkin kogntiivista psykoterapiaa mainostavista nettisivuista, jos jotakuta vaikka kiinnostaa)
http://www.introspekt.fi/psykoterapia/kognitiivinen-psykoterapia/
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Mut sellanen vielä, että sinäkö ''eheydyit'' nimenomaan tällä kognitiivisella psykoterapialla? Vai oliko se vain semmonen joka tuntui sinulta sopivan minun tilanteeseeni?
"Mut sellanen vielä, että sinäkö ''eheydyit'' nimenomaan tällä kognitiivisella psykoterapialla?"
Kävin itse kognitiivisessa psykoterapiassa ja vaan lyhyen pätkän. (Oisin varmasti hyötyny pidemmästäki, mut maksoin ite sen, niin en raskinu investoida enempää sillon.) En tiedä voinko sanoa, että olen "eheynyt", mutta sain ainakin keinoja noiden ajatusvääristymiseen käsittelyyn ja sitten sitä kautta toimintakykyä takas. Itsetunto ei varmaan itselläni koskaan tule olemaan mikään raudan luja, mutta tälläkin elänee ihan tyydyttävää elämää.
"Vai oliko se vain semmonen joka tuntui sinulta sopivan minun tilanteeseeni?"
Sain sun tekstistä sellasen kuvan, että sulla on aika selkeä kuva itsestäs ja tilanteesta, kykenet analysoimaan sen "miten tähän on tultu", niin todennäköisesti pystyt työskentelee tolla tekniikalla kuinka tilannetta voi lähtee muuttamaan.
Uskon, että muuttamalla sitä käsitystä itsestä alkaa toimimaan toisella tavalla ja saa itsetunnollekki kohennusta kun huomaa, että pystyy muuttumaan. Ei siis olekkaan sellainen joksi on haukuttu ja minkälaiseksi on alkanut itsensä mieltää sen seurauksena.
Se vielä, että ite en ollu selkeesti masentunu, kun menin terapiaan vaan itsetunnon heikkous oli se syy.(Olin tilanteessa, että olin tavannu mielenkiintosen tyypin, mutta en voinu uskoo, et joku vois haluta olla mun kans. En ollu ikinä seurustellu, vaikka olin jo yli18v.) Oon myös ollu masentunu, mutta en tiedä oisinko jaksanu masiksessa sitä terapiaa, se kun oli ihan työtä. Kognitiivisessa psykoterapiassa saadaan kotitehtäviä eli motivaatio ja jaksaminen on aika tärkeetä, että siitä on sit apua.
Kysyit, että kannattaako yrittää tytön kanssa, joka itsestäsi on kiinnostava ja hän on myös kiinnostunut susta. Tottakai kannattaa! Rohkeesti vaan!
Teitä on paljon, kumpa muutkin (esim. veljeni) löytäisivät motivaatiota löytää itselleen vertaistukea. Et maininnut yhtään ootko itse kiinnostunut siitä naikkosesta. Jos oot, niin tottakai kannattaa antaa asioiden mennä eteenpäin, mutta itsensä paikkailua varten ilman muuta kiinnostusta kuin "ainakin joku tykkää musta" ei kannata, ihan molempien kannalta. Mut jos tykkäät tytöstä ja hän on mielestäs kiinnostava niin tottakai kannattaa ottaa tilaisuudesta vaari. Kyn vähän pääsette juttelemaan noista sun arvista, niin hän luultavasti ymmärtää, vaikkei terapeutiksesi haluakaan ryhtyä.
ystävän ja vakavampaa seurustelua yksinäisen puoleisesta miehestä. Siinä kulkee kuitenkin raja, että jos elää pelkästään elokuville, inhoan nettipornoa ja roolileikkipelejä :/
Jos löytyisi hiukankin erikoisempi tyyppi, joka viihtyy erakkona muttei pode syvää huonoa itsetuntoa, vaan omaa harrastuksia, niin minulle voi kirjoittaa.
Pisteet aloittajalle halusta ottaa vastuuta ongelmistaan sen sijaan että syyttelisi niistä muita ihmisiä tai olosuhteita.
Mä olen vatvonut omia joiltain osin vastaavia ongelmiani kirjoittelemalla - ja vähitellen vatvominen alkaa kyllästyttää. Sitä en tiedä, vaikuttaako henkilöhistorian vaikeiden asioiden kertaaminen jotenkin omaan olemiseen tai toimintatapoihin. Terapian (tai keskusteluavun) lisäksi olis tietenkin hyvä, että jos ei elämässä tosiaan ole (oliko näin?) mitään muuta kuin kotona olemista, koittais kehitellä siihen jotain sisältöä - opiskelua, työtä, tai harrastuksia.
"Terapian (tai keskusteluavun) lisäksi olis tietenkin hyvä, että jos ei elämässä tosiaan ole (oliko näin?) mitään muuta kuin kotona olemista, koittais kehitellä siihen jotain sisältöä - opiskelua, työtä, tai harrastuksia."
Joo, kannattaa asettaa itelleen tavoitteita asteittain. Eli jos, on koneella esim 14h/vrk, ottaa ekaks tavotteeks vähentää siitä puol tuntia. Sen puol tuntia tekee jotain muuta ja mielellään sellasta mitä haluais tehä, jos ei ois koneella. Jos on esim vaikee lähtee ulos, ottaa tavotteeks mennä ulos puoleks tunniks ja vasta sen jälkeen ku on tehny päivittäisen puolen tunnin ulkoistuksen, saa mennä koneelle.
Sit ku toi tavoite alkaa olla saavutettu ja sujuu helposti, asettaa uuden tavotteen esim on koneelta pois 1h/vrk ja lisää ulosmenoon vaikka kävelyä,lenkkeilyä, koripallon heittelyä, jalkapallon potkimista, uimista tms mistä tosiaan tykkää, eikä mitään inhoomaansa aktiviteettia.
Tosta sit jatkaa asteittain tavotteen nostoon (ja vuoden päästä kiipeeki mt everestille :D). Tärkeintä on, että se eka tavote ei oo liian vaativa...
Mitäs luulette, jos on käynyt noin ja aikaa kuluu kauan lähemmäs tai yli jopa yli kolmikymppiseksi, en viitsi tarkaa ikää sanoa, vieläkö on mahdollista päästä yhteiskunnan menoon mukaan ja miten? Oma itseluottamus on parantunut, enkä koe oloani mitenkään masentuneeksi ja painoakin olen pudottanut melkein 30 kg.Tulen ihan hyvin ihmisten kanssa toimeen vaikka olenkin hiljainen ja lyhyesti mitä on ihmisten kanssa keskustellut, niin eivät näe minussa ulospäin mitään vikaa. Ainut, mitä puuttuu on, että ei jotenkin uskalla tai osaa elää omaa elämää. Taidot puuttuu ja minulla on jäänyt kokematta kaikki se mitä tässä iässä pitäisi olla koettu.
Ootko miettiny mitä haluaisit tehä? Millasta elämää haluaisit elää?
Eihän sillä oo merkitystä, mitä oot tähän mennessä tehny (jos et oo siis pahasti mokaillu eli tehny suunnilleen kansanmurhaa...) tai jättäny tekemättä. Ei varmaan mitään realistista syytä miksi, et pääsis menoon mukaan...
Haluan painaa vihreää nappulaa
itse yritin tässä pari vuotta naisen kanssa elää tämän oman masennukseni ja paniikkihäiriöni kanssa olin koulukiusattu ja muuta vastaavaa noh näinhän siinä kävi että ero tuli. nyt juon ja kykenen edes ulos menemään päissään ainoastaan. terapiassa käyn ja toivottavasti jonkun näköiset lääkkeet jossain välissä saan kuhan rohkenen niitä pyytää. lapsesta asti olen terapiassa ravannut enkä vieläkään ole päässyt tarpeeksi pitkälle että voisin esim töissä käydä. mutta ei sitä ittiänsä tappaakaan haluais vaikka välillä mieli tekis ku on sitä "toivoa" että parempaa on ehkä luvassa joskus sitä odotellessa... en itsekkään tiedä enää mitä tehdä. mutta tsemppiä... en kyllä olisi itse omaa tilaani kellekkään toivonut itsellä kun on muutakin taustalla kuin pelkkää koulukiusaamista... mut hei ehkä tämä tästä. toivottavasti... -_-
Pyydä toki jotain masennuslääkettä. Niitä on semmosia, jotka vaikuttaa samalla ahistukseen. Ite söin eka venlafaksiinia ja nyt syön sertraliinia, joka sopii mulle paremmin. Olo on nyt ollu hyvä tai ns normaali ja oon miettinyt, josko lopettas lääkkeet ja söis taas sitten jos masennus palaa...
Itsemurha varmaankin poistas tehokkaasti pahan olon, mutta siinä on vaan sellanen pikkanen sivuvaikutus, että koko elämä loppuu ja menettää ne maholliset tulevat hyvät ajatki, ehkä jopa elämänsä parhaat pätkät. Oon ite sairaimmillani ollu itsari-aatoksissa, mut onneks selvinny hengissä ihan vaan vaikka sen vuoksi, että nyt on ihan jees taas olla.
Tsemppiä!
Nyt ehdottomasti käyt kiinni siihen muikkiin ja äkkiä ennen kuin joku muu korjaa potin! Et voi hävitä mitään ja voit saada uuden ihmiseen elämääsi. Se ei ole tärkeetä, miten siinä jutussa tulee käymään loppujenlopuks. Itsessään se koko tapailemisen rumba on kokemisen arvonen....
Yksi vaihtoehto, jos mahdollista, olisi ottaa reppu mukan ja lähteä vaikka vuodeksi ulkomaille. Monissa maissa elää suhteellisen halvalla ilman että tekee töitäkään.
Johonkin paikkaan missä et pääse koneelle, joudut puhumaan vieraiden kanssa ja sopeutumaan maan oloihin. Jos jäät tähän aikaan ja paikkaan niin prosessi uudistautua on toki mahdollinen monin tässäkin viestiketjussa mainituin tavoin, mutta kestää oman aikansa. Itse suosittelisin totaalista muutosta, jolloin ihan varmasti kasvat ihmisenä ja tulet vahvana takaisin. :)
Elät samassa tilanteessa kuin niin moni muukin, toiset ovat syvemmällä kuin toiset. Faktaa on että monen ihmisen ainut elämä tapahtuu online ja muutamien vuosien kuluttua ollaan samassa tilanteessa minkään oikeastaan muututttua.
Itsensä poisrepäiseminen tästä kierteestä vaatii luonteenlujuutta mitä useimmilla ei ole.
Lähde siis, jos voit, ja palaa takaisin. Elämä on kaikkialla, ei täällä.
Toivotan sinulle voimia muutokseen, ja kirjoituksestasi päätellen olet riittävän älykäs sen tekemään.
Luin koko tekstisi, mutta nykyään on niin monia kiusattu ja tänä päivänä kiusaaminen on pahempaa kuin ennen, netinvälityksellä kiusaaminen on tehokasta, eli ei edes tunneta tiettyä ihmistä jota toisten kirjoittelun perusteella sitten haukutaan siellä jne. Kiusaamistakin on monenlaista, fyysistä kiusaamista kokeneilla on pahinta, odottavat koko ajan nyrkkiä jostain suunnalta. Mutta vaikka asia on vakava, niin silti kiusattuna olemisesta on tehty liian iso numero (joo, olen tosissani), se antaa oikeuden märehtiä itsesäälissä, antaa oikeuden linnottautua neljän seinän sisälle, vaikka juuri tuo itsesäälissä rypeminen on kaikkein pahinta. Jokainen on jonkun asteista kiusaamista joskus kokenut, osalla kestänyt vuosia, ja pärjäävät elämässä silti. Ovat lukeneet ammatin ja käyvät töissä. Minä olin opettajan ja opettajan "lellikeiden" kiusaama, en ole puhunut kenenkään kanssa, eikä ole tarvetta. Monet pilaavat tuolla jatkuvalla puhumisella ja analysoinnilla omat ihmissuhteensa. Oikeesti ketä kiinnostaa miksi esim. minä olen ujo ? Ei ketään, koska 90%:lla menee jonkin aikaa tutustua muihin ihmisiin, ei se "uusi työkaveri" heti ole puhelemassa niitä näitä, vaan menee aikaa ennen kuin itsestään paljastaa ja saa selville mitkä ovat "sallittuja" puheenaiheita jne.
Itse tuntoa voi ilman "psykologiakin" parantaa, opettele jotain uusia asioita, sellaisia mitä et ikinä uskoisi osaavasi. Itsellä oli joitain vuosia sitten itsetunto nollassa, pätkätyö loppui ja en (kiitos viimeisimmän laman) mihinkään päässyt töihin, kolme vuotta kotona kun tärppäsi. Silloin päätin, että alan tekemään käsitöitä, nyt olen tehnyt sukulaisille lahjaksi huiveja (virkannut eri tekniikoilla ja kutonut), seuraavaksi haaveilen pitsinnypläyksestä (sitä voi muuten miehetkin harrastaa). Eli katseleppa esim. kansalaisopiston kurssitarjontaa onko siellä jotain. Mutta älä mitään sellaista ns. liikuntaa missä voi tarvita paria, itse olin ja aina jäin ilman paria (se ei suinkaan nostanut itsetuntoa, vaan jotain, itkun kanssa sitten illalla nukkumaan, itku tuli siitä että minä jäin ilman ja osa oli kolmistaan "parina).
ps. käy pienellä kävelylenkillä alkuillasta, sellaiseen aikaan koita käydä että siellä on muitakin, hymyile vastaantulijoille ja kun alkaa ruska aika, voit vaikka ääneen mainita kuinka kaunista on. Itse olen huomannut kun hymyilee vastaantulijoille saa edes hymyn takaisin.
hienoa kuulla, että sinä olet pärjännyt kaikesta huolimatta hyvin. se on vaan sillälailla, että me jokainen täällä ollaan omia yksilöitä, eikä kaikki asiat ole niin mustavalkoisia. tosiasiahan on se, että jos ihminen kokee pahaa oloa jostain asiasta, niin silloin se olo on totta. olkoonkin olon aiheuttaja sitten se, että tyttöystävä on jättänyt, tai koska koulussa menee huonosti. kukaan muu ei voi määrittää toiselle, mistä asiasta on oikeus kokea pahaa oloa. toiset porskuttaa eteenpäin kaikesta paskasta huolimati hienosti, ja toisen selkä napsahtaa pienemmästä kuormasta(kuka sen kuorman suuruuden nyt ikinä määritteleekään..). sinä näet elämäsi ja maailman omalla tavallasi, ja joku toinen omalla tavallaan. se on aikas helppo vaan sanoa toiselle, että tee niin tai tee näin, jos kahdella ihmisellä, jotka keskustelevat esimerkiksi keskenään, ei riitä ymmärrys toisen kokemuksille tai tilanteelle. ajatukset eivät kohtaa väkisin.
Joka tapauksessa on turhaa mennä terapeutille tai yhtään mihinkään jos EI ITSE OLE VALMIS TEKEMÄÄN MITÄÄN ! Se oli tuossa kirjoituksessani se pointti. Jos jää kotiin niin sitä jää kotiin, ulkoilu ei tee kenellekkään pahaa, päinvastoin kävelylenkit jne. ehkäisee masennusta. Vai onko elämä enää minkään arvoista jos kotona märehtii vain omaa kurjuuttaan ? Minä olen yksinäinen, mutta silti käyn lenkillä ja siivoan jne. Mutta minä en ole masentunut koskaan, minä en jaksa pitkään märehtiä jne.
Suomeksi : Itsesäälissä rypeminen ei tee kuin katkeraksi.
Yhtälailla henkistä kiusaamista kokenut pelkää mistä tahansa milloin tahansa mäjähtävän naamalle samaa paskaa kuin ennenkin (jos ihmisten kanssa on tekemisissä). Täytyy ottaa huomioon että kaikilla ei ole positiivisista sosiaalisista kokemuksista rakentunutta pohjaa (tai se on liian heikko suhteessa negatiivisiin kokemuksiin) johon ikäänkuin suhteuttaa negatiivisia kokemuksia.
Osittain olen samaa mieltä siitä etten ole täysin varma kehittääkö ongelmiensa vatvominen jotenkin vai jumittaako se vain juuri tuohon itsesäälissä rypemiseen. Ehkä sekä että. Uskomme aika vakaasti terapiaan ja "asioiden käsittelyyn", ehkä siksi ettei meillä ole parempaakaan tekemistä - ja toisaalta uskon elämäntapamme aiheuttavan ihan aitoa tarvettakin terapioihin...
Terapeutille pitää puhua, terapeutti ei ole se joka puhuu, eli entä jos ei saa suutaan auki ? Siellä sitten istutaan terapeutin kanssa tunti ja kumpikin hiljaa, onko siitä apua ? Terapeutit eivät ratkaise ongelmia eikä anna ratkaisuja miten mistäkin selvitään, vaan ne pitää kuitenkin itse keksiä. Ja nyt on viime vuosien aikana jenkeistä tännekin levinnyt muoti-ilmiö että pitää käydä terapeutilla. Mutta jos tulee paha ahdistus, pelkotiloja tai itsetuhoisia ajatuksia (esim. tulee tunne ettei jaksa), niin silloin mennään sukkana päivystykseen, sieltä ohjataan eteenpäin psykiatrian klinikalle, josta saa oikeasti apua, siellä on oikeasti tälläisiin ongelmiin koulutetut ihmiset.
Terapeutti = psykologi jolla ei ole lääketieteen kanssa ole paljoa yhteistä. Tästä syystä jotenkin itse vierastan terapeutteja, kun heillä ei ole taas tätä kliinistä puolta. On esim. sairauksia jotka aiheuttavat kaikenlaista masennusta tms. ihan fyysisiäkin sairauksia.
Moi, täällä nuorekas mieshenkilö 20v. Mielestäni on todella mahtavaa, että ihmiset pystyy kertomaan omista kokemuksista. Luin paljon sellaista mihin itsekin voin samaistua. Ylä-asteella alkoi oma ala-mäkeni, kun sain vääränlaisia "ystäviä" ja jouduinkin loppujen lopuksi kiusatuksi. Kiusaaminen oli kova isku ja sai minut epäilemään kaikkea itsessäni. Kierre jatkui lukioon, jossa olin hiljainen ja minulla oli vain muutama "välituntikaveri". Kouluun, kotiin ja koneelle. Tällä kaavalla vietin koko ylä-aste ja lukio ajan. Et siis ole ainoa, jolle tietokone on ollut pakoreitti.
Lukion jälkeen aloin todella pohtia minuuttani... koin henkisen murtumisen, putosin suoraan sanottuna kuoppaan. Vaati suunnattomasti voimia, että kykenin kertomaan äidilleni asiasta, vaikka en saanutkaan kunnolla kerrottua, mitä ajattelin. Raivostuttaa yhä, ettei elämässäni ole ihmistä jolle voisin puhua tunteistani, edes oma perhe ei tunnu tarpeeksi läheiseltä.
Nyt olen vihdoin saanut heikon käteni kuopan reunalle. Keskityn paljon itseeni: olen alkanut harrastaa liikuntaa, syödä terveellisesti ja olen avoin aloittamaan lisää harrastuksia. Suoritan tällä hetkellä asevelvollisuutta ja valitsin vuoden hommat puhtaasti siitä syystä, että minä tarvitsen aikaa itselleni. Armeija on oikeastaan avannut minut kuorestani, vaikka edelleen pohdin minuuttani päivittäin - kuitenkin yritän miettiä, miten voin rakentaa ja kehittää itseäni sisältä päin, sen sijaan että rykisin itsesäälissä. Tietysti tämä on hemmetin vaikeaa, mutta koitan antaa kaikkeni. Muuten homma alkaa taas patoutumaan, enkä halua todellakaan kokea samaa paskaa uudestaan kolmikymppisenä.
En kuitenkaan vaihtaisi sekuntiakaan elämästäni takaisin. Mielestäni on hienoa, että asetan itselleni tavoitteita, saavutan niitä, ja kasvan ihmisenä jatkuvasti. Kaikki se, mitä minä ja ehkä sinäkin olet kokenut, kasvattaa meitä loppupeleissä vahvemmaksi. On vain pakko heittää lisää pökköä pesään ja jatkaa yrittämistä. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos nyt luovuttaisin.
Tsemppiä sulle ja jokaselle jolla on sama elämäntilanne, muistakaa et olette itse oman elämänne keskipiste - mitä siitä mitä muut ajattelevat. :)
huhuh aika samaa kokemusta täälläkin, myös m20
"Kaikki se, mitä minä ja ehkä sinäkin olet kokenut, kasvattaa meitä loppupeleissä vahvemmaksi."
Samaa mieltä!
Se, että on kokenu niitä koviakin aikoja, saa myös arvostaa sitä "hyvää" mitä sen jälkeen elämässään saa. Kun jonku asian eteen joutuu ponnistelee, tuntuu sen saavuttaminen vielä paremmalta. Toisaalta on oppinu myös sen, että vastoinkäymisiä voi kohdata kuka vaan...
Mulle on jopa suoraan sanottu, ettei munlaiselta ois voinu odottaa, että saan aikaan sen mitä olen aikaansaanut, koska olin sellanen nössö (olen vieläkin!). Pidin tota jopa hieman epäkohteliaana kommenttina, mutta oikeestaanhan se on mitä parhainta krediittiä siitä, etten antanu periksi ;).
Minuakin on kiusattu lapsena ja tuntuu ettei kukaan halua minua minnekkään, ikäänkuin olisin aina kaikkien mielestä inhottava. Siksipä tuonhaussakin vain tunnun odottavan että joku kutsuu minut johonkin sen sijaan että itse tunkisin jonnekkin. Ja sitä kutsua ei tietenkään koskaan tule.
Olen kuitenkin huomannut että sen omimman asian tekeminen rentouttaa ja vapauttaa esimerkiksi tyttöystävän saanti kahleista.
Nyt minulla on taas vaihe ettei mikään tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksa.. Saa taas nähdä että saako jostain innostusta johonkin asiaan.
Minulla ei itsellä kokemuksia tosta, mutta mä tiedän 3 ko. tapausta. Yks vähän vanhempi ja 2 noin 20v. nuorta miestä. Vanhempi kävi juttelemassa psykiatrin kanssa, joka vaan tarjosi lääkkeitä. mitä tämä ihminen ei halunnut, koska ei ongelmat sillä poistu jos vaan turruttaa itsensä niillä.
Mutta ne nuoremmat, jotka on lähempänä sua. Ne tuli meille kesätöihin(isänsä firmaan), siis jos tuli. Kun jos ei huvittanu aamulla, niin sai myös jäädä kotio. Ne ei osannu sanoa huomenta, saati sitten edes moi. Istuivat tietokoneella kuulemma kaiket vapaa-ajat, ja toissäkin muutaman min seisomisen jälk. piti etsiä jo joku istumapaikka. Jostain syystä vanhempi otti itseään niskasta kiinni, ja alkoi puhumaan, tekeen töitä ja löysi jopa tyttöystävän. Mitä toki ihmeteltiin kun ei ikinä käynyt missään.
Sanottiin sille sitten työporukalla, että toi sun "päivitetty" sosiaalinen versio on paljon parempi kuin vanha. Ja musta tuntu et kai sen itsetunto koheni, ja se alkoi tapaamaan uusia ihmisiä vapaa-ajallaan. Nykyään meillä on jopa välillä hauskaa, kun kaveri on piristynyt kummasti. Se nykyään kyselee meiltä vanhemmilta, et miten kannattaisi toimia uusissa tilanteissa tyttöystävän kanssa.
Et uskoisin näin, kun uskallat ottaa ihmisiin kontaktia kasvotusten, niin asiat alkaa vaan meneen eteenpäin. Ei me sulle naureta, siis ainakaan me vähän vanhemmat. Ja kyllä täällä näkyi olevan saman ikäisiäkin jotka ymmärtää sua. Rohkeesti kontaktia siihen likkaan, jos onnaa, niin sen kanssa voi jakaa ilot ja surut.
Huomaan kirjoituksestasi paljon tuttuja asioita. Itsekin koin koulukiusaamisen veitsien kosketuksen ja kehitin itselleni ns. "julkiset kasvot", jotka valitettavasti tekivät ystävyyssuhteiden luomisen mitä hhastavimmaksi. Nykyään muurit ovat niin korkeita että on erittäin vaikeaa näyttää todellista minää kenellekään niiden läpi.
Itseterapiaa harrastin kirjoittamalla essee-muotoisia analyysejä ja mielipiteitä, joita olen viime aikoine alkanut julkaisemaan myös verkossa. Lisäksi kirjoitin ajatuksistani myös nyytin yksinäisyys palstalle
http://www.nyyti.fi/palvelut/nettiryhmat/keskustelut-2011-2012/
Joka toimii vertaistukijärjestelmänä. Niin ja aivan jos haluaa juttuseuraa toisesta yksinäisestä niin sähköpostini (TKAGriever$gmail.com) on avoin kaikille jotka haluavat yrittää muurinmurtoa :)