http://www.hoitajat.net/foorumi/index.php?board=23.0
Laitoin tänne jo aiemmin tuon ko. linkin missä hoitajat kirjoittelevat "fiksuja" juttuja, ja eikös se täältä sensuroitu. Mutta kyllä meillä potilailla on oikeus tietää mitä meistä TODELLA ajatellaan, joten minä laitan tämän linkin tänne vaikka 100 kertaa, että älkää sensuroijat vaivautuko suotta poistelemaan!!!
Laitoin tänne jo aiemmin tuon ko. linkin missä hoitajat kirjoittelevat "fiksuja" juttuja, ja eikös se täältä sensuroitu. Mutta kyllä meillä potilailla on oikeus tietää mitä meistä TODELLA ajatellaan, joten minä laitan tämän linkin tänne vaikka 100 kertaa, että älkää sensuroijat vaivautuko suotta poistelemaan!!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Asiaa! Kiitoksia linkistä!
Itse en mahda olla miettimättä, että jos sairaanhoitajat suhtautuvat niin kylmäsydämisesti potilaisiin että ovat näille itsemurhayrityksen jälkeen lykkäämässä juna-aikataulua käteen... niin miksi helvetissä ovat alansa valinneet? Ei kai kukaan PAKOTA ryhtymään hoitajaksi?
Ihmeellistä vihaa riittää usein ihmisiltä noin yleensäkin itsemurhailijoita kohtaan. Myönnettävä on että itsekin suhtauduin aikoinaan vähän veemäisesti heihin, kun olin sairaalassa toimistopuolella töissä. Jotenkin oudoksutti käsitellä niitä papereita missä luki kuinka joku oli yrittänyt itsemurhaa jotain 50 kertaa...
Mutta mielen sairauttahan se on, eikä sille mitään mahda. Ei pitäisi vihata tai olla kylmä ja kova.
Ja aina ovat hoitajat huutamassa kuinka heillä on niin raskas työ. Olen nähnyt kuinka heikäläiset notkuvat kahvihuoneessa tai muuten vaan ovat tumput suorana juoruamassa. Samaan aikaan itse sain painaa töitä hiki hatussa. Vähän otti päähän se marttyyriasenne mikä heillä on.
Ymmärrän hyvin että hoitoalalla leipääntyy mutta se on todella vain se kolikon toinen puoli ... hoitsut ovat kyllästyneitä, potilailla on usein kysymys elämästä ja kuolemasta.
Olen itse ollut lataamon suljetulla morfiinin vieroitusoireissa lääketokkurassa tehdyn itsemurhayrityksen jälkeen ja siellä sain seurata kauhistuneena miten eräs hoitaja aikansa kuluksi ärsytti erästä skitsofreenikkoa.
Potilas harhaili pitkin osastoa itkien tuskaisena hoitajan seuratessa aivan hänen selkänsä takana hokien "Jos olisit edes kerran elämässäsi saanut pillua, et olisi nyt täällä."
Täytyy sanoa, että järkytyin aika lailla edellisen viestin sisällöstä. Toisaalta, eihän minullekaan hoitajien huono käytös ole mitään uutta. Sainhan itsekin kokea sitä viime kesänä, kun olin suljetulla osastolla.
Jos on kerran niin paha resurssipula, niin miksi ei sitten mielenterveysongelmaisten anneta tukea toisiaan esim. sairaalassa? Sehän olisi sitä vertaistukea mitä kärsivät ihmiset juuri tarvitsisivat. Kerronpa esimerkin omasta kokemuksestani. Itkin usein iltaisin, koska oli koti-ikävä ja kaipasin kaikkia tärkeitä ihmisiä ympärilleni. Sairaalassa tunsin itseni todella yksinäiseksi. Siellä hoitajat olivat myös hirveän ilkeitä asiakkailleen. No, eräänä iltana taas itkin. (Itkuun saattoivat vaikuttaa myös voimakkaat lääkkeet, joita minulle annettiin vaikka ne eivät olisi kuuluneet minulle (truxal efexor). Kärsin masennuksesta, jolloin mielestäni on kummallista, että masentuneelle annetaan myös psykoosilääkettä). Olin yksin huoneesani, mutta pian huonetoverini tuli. Hän alkoi puhumaan ja lohdutti halaamalla. Itku meni pian ohi kun sain tukea. Sen jälkeen menimme röökille, jolloin vielä puhuimme, mutta kaikki oli taas paremmin. Kun menin takaisin huoneeseemme, eräs hoitaja tuli ovelle ja pyysi minua kansliaan. Toisen hoitajan kanssa he puhuttelivat minua ja olivat vihaisia siitä, että olin ottanut tukea toiselta "potilaalta". Huonetoverini oli kuitenkin ihan oma-aloitteisesti tullut halaamaan ja puhumaan. Mutta, kaikki olikin yht`äkkiä minun syytäni. Itse he eivät tulleet ikinä lohduttamaan minua, vaikka eniten sitä olisin tarvinnut. Olin syvästi masentunut ja ajatellut jopa itsemurhaa. Sellainen on hyvin vaikeaa ja siihen tarvitsisi välillä inhimillisempää kontaktia. No, asiasta ei mitään kummempaa, mutta kysyin heiltä, että eikö hoitaja voi lohduttaa tms. Toinen vastasi suoraan että ei. Minua jäi sitten ihmetyttämään, että jos ei hoitajat saa halata, niin miksi eivät sitten toiset kohtalotoverit? Ihmetyttää myös se, että jos heillä ei ole aikaa asiakkailleen, niin miten heillä voi olla aikaa kytätä heitä? En vieläkään tajua, että miten heille selvisi tapahtuma, koska olin huonetoverini kanssa huoneessamme kahdestaan ja ovi oli kiinni. No, tämä asia jäi vielä vaivaamaan ja olin siitä vihainen vielä aamulla, koska en voinut ymmärtää tuollaista käytöstä. Seuraavana aamuna olin kiukkuinen ja aloin jo huutamaan siitä, kun minua otti niin päähän. Jos hoitajat eivät voi olla läsnä, niin miksi potilaat eivät saisi edes puhua keskenään, koska sekin jo tuntuu olevan kiellettyä? Aloin huutaa, koska en voinut sillä mitään, kun ajatus koko lapsuuden kestävästä saatanallisesta perheväkivallasta ja hoitajien pään aukominen kärsivälle ihmiselle on mielestäni aika kohtuutonta. No, siitähän sitten seurasi, että eräs hoitaja tuli minulle vihaisesti sanomaan, :"jos et heti lopeta niin joudut eristykseen. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta sun jutut." HUH HUH, aika paksua hoitoalalla olevalta ihmiseltä hoidossa olevalle ihmiselle. Ei auttnut kuin pitää turpa kiinni, vaikka vihaiseksihan siitä tulin entisestäni. Mielestäni kyseessä oli selvä uhkailu, jota en koskaan unohda. Myös eristykseen laittaminen tuntuu enemmän rangaistukselta kuin hoidolta. Kerranhan ne raahas mut eristykseen väkivalloin- tuli mustelmia. Teki mieli nostaa syyte ja olisin nostanutkin, jos vain olisi olemassa paremmat mahdollisuudet tuomitsemisesta. Vaikka kuinka riehuisin, siitä ei saisi tulla tuollaisia seurauksia. Se on heidän päänsärkynsä miten menetellä ongelmatilanteissa. Ei vain saisi koskaan rikkoa ihmisoikeuksia. Sitä paitsi, kyseessä ei ollut edes mikään riehuminen, vaan se kun lähdin pois kansliasta kun en halunnut kuulla mieshoitajan huutavan kurkku suorana. Joten, tällaisia ne hoitoalan ihmiset ovat.
Vielä itsemurhista. Yritin vajaa kaksi vuotta sitten itsemurhaa. Minullakaan ei ollut kovin hyvä kokemus lääkäristä, joka yritti paikkailla haavaa päässäni. Kun liikahdin äkkinäisesti (sokkireaktio) hän vain tiuskaisi, että pysy paikoillasi. Seuraavana päivänä pääsin pois keskusteltuani psykiatrin kanssa. Tosin, vakuuttelin hänelle, että se ei toistu, mutta se johtui siitä kun en halunnut huonomaineeseen sairaalaan. Nyt viime kesänä kun olin sairaalassa (eri sairaala) huomasin, että ei niistä oikein apua ollut, ainakaan minulle. Olin niin hirveässä lääketokkurassa, että vaikka päivärytmini oli ihanteellinen (mulla ongelmia päivä-/unirytmin kanssa)se ei kuitenkaan sellaisena pysynyt truxalin takia. Niinpä en jaksanut mennä mielenterveyskuntoutujien päiväkeskukseen, jolloin vaivalla hankittu päivärytmi meni taas ihan sekaisin. Vieläkin täytyy ponnistella heräämisten kanssa ja vieläkin harmittaa kuinka yhden paskan lääkkeen takia kaikki meni uudelleen sekaisin. Onneksi asiat ovat paranemaan päin, mutta eivät ollenkaan lääkärien tai hoitajien ansiosta, vaan itseni ja läheisteni ansiosta sekä psykoterapeuttini. Hän, vaikka on itse hoitoalalla kritisoi myös sairaalassa kokemaani vääryyttä ja sitä kun itsemurhayrityksen jälkeen päästetään pois. Hän todella on ihmetellyt ja melkein huudahtaen todennut siihen kun "lempeä" hoitaja uhkaa eristyksellä "olit siellä hoidossa" järkyttynyt katse. Että näin hienosti täällä hoidetaan ihmistä, jolla on paha olo. Tässäkin oli vain murto-osa kokemuksistani tietämistäni tapauksista,kun en viitsi kaikkea kirjoittaa. Pitäisi varmaan kirjoittaa kirja. Hohhoijaa, siinäpä olisi urakkaa kerrakseen!!!
hoitoala ei liene siitä kevyimmästä päästä psyykkisesti ... ehkä siinä on pakko ottaa etäisyyttä ja kohdella potilaita jonkinasteisena karjana suojellakseen itseään mutta nuo kokemuksesi kertovat jo kyllä siitä että kohtaamillasi hoitsuilla on saattanut tapahtua ammatinvalinnassa ei-niinkään-pieni moka.
Tuolla omalla reissullani josta kerroin, kohtasin yhden umpihullun psykiatrin, joka koki minut lähinnä riesana ja antoi minun myös tietää sen, sekä yhden mieshoitajan joka kuunteli ja jutteli kuin olisin ollut ihminen.
Luettuani juttusi tuli jotenkin hyvin hiljainen olo ja mietiskelen sitä olkapäätä joka tuollaisina vaikeina aikoina tuntuu joskus olevan niin kovin tarpeen ja samaan aikaan niin kovin hukassa.
Jaksamisia.
Tulen todella vihaiseksi puolestasi. Tässä maassa on liikaa sellaista ajattelua että "heikkojen ja surkeiden" pitää tajuta olla niin saatanan kiitollisia kaikesta mitä saavat. Kyllä on vielä paljon töitä että ihmisten kohtelu alkaa todella olla inhimillistä, eikä sellaista kuin vaikkapa elokuvassa "Yksi lensi yli käenpesän".
Eli näillä järjestelmillä ja ammattikuntien tietotaidoilla sitä muutosta parempaan saa odottaa. Muutoksia ja isoja sellaisia kaivataan ja pikaisesti. Tyhjänhän saa pyytämättäkin!
Joo, kyllä voisi pikkasen asiallisempaa ja inhimillisempää käyttäytymistä edes psykiatrian piirissä olla. Edellä olevat vaatimukset kuuluvat mielestäni jo tavallisille ihmisille, miksi ei siis mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisyyn keskittyville lääkäreille ja hoitajille?
Sanoisin vielä resurssipulasta sen verran, että ei minusta ainakaan sillä osastolla jossa olin, vaikuttanut mitään hirveän suurta resurssipulaa olevan. Päinvastoin, hoitajilla oli paljonkin aikaa, jota he pyrkivät mukavasti kuluttamaan. Aamulla tunti kahvilla, lounaalla tunti ja kahvitaukoja mukavasti pitkin päivää. Kerran minua ei päästetty ovesta ulos kanttiiniin, kun hoitajat olivat kahvilla. He olivat jo olleet siellä jonkun aikaa. Viiden minuutin päästä menin sitten uudelleen kurkistamaan, jolloin sitten yksi hoitaja päästi minut, mutta taukohuoneen ovesta, kun ei vaivautunut päästämään itse pääovesta. Heillä ei myöskään vaikuttanut kovin raskasta olevan. Heillä tuntui olevan töissä todella hauskaa, kun he päivittäin lounaalla tai kahvilla istuessa nauraa räkättivät hirveän kovaaäänisesti. Joten, en minä eivätkä muutkaan asiakkaat saaneet varmaan koskaan sellaista vaikutelmaa, että heillä olisi ollut kauhean raskasta. Ja, jos onkin, niin eikö hoitohenkilöidenkin pitäisi pitää vähän enemmän huolta itsestään?
Jos on raskas duuni, silloin on hoidettava myös itseä. Jos ei niin tee, on todellakin vaara, että "menee hermot". Eli, jos ei jaksa, on otettava etäisyyttä työasioihin pitämällä vaikka lomaa. Mutta, ongelma tuntuu olevan myös siinä, että hoitoalalla työskentelevät ihmiset eivät myönnä voivansa huonosti, vaikka se olisi päivänselvää. Mielestäni he ovat aika ylpeitä ja kovia ihmisiä, jotka eivät IKINÄ myönnä tekevänsä väärin. Päinvastoin, he löytävät mitä ihmeellisempiä syitä ja selityksiä käyttäytymiseensä ja "hoitotoimenpiteisiinsa". Minä vain koin hoidossa ollessani, että minua rangaistaan, kun olen sairas. Se on aika erikoista, koska olen jo aika kovan rangaistuksen saanut asuessani lapsuudenkodissani. Eikö olisi kohtuullista, että hoitajatkin voisivat edes vähän asiallisempia olla kärsiville ihmisille, joiden kovat kokemukset ovat heidät sairastuttaneet?
Sanoisin tähän vielä havaitsemani merkillisen ilmiön. Minä olen ainakin huomannut, että lääkärit ja hoitajat käyttäytyvät minua ja muitakin asiakkaitaan kohtaan yllättävän samalla tavalla ,kuin vanhempamme aikoinaan. Se on todellakin erikoista, koska "hoito" alkaa muistuttamaan sitä samaa paskaa mitä on joutunut ihan tarpeeksi kokemaan. Ihmettelen siis, että mitä hoidollista voi olla siinä??? Miten sellaiset metodit voivat auttaa, jotka muistuttavat lapsuuden aikaisia julmuuksia tms.? Miten sellainen, joka on aiheuttanut sairastumisen, voi hoitaa tai parantaa? Tämä on erittäin mielenkiintoista, mutta totta ainakin omalla kohdallani.
Olen kirjoittanut todella pitkän jutun psykiatriko hoitaa -sivulle, jossa on lisää kokemiani asioita psykiatrisen hoidon piiristä. Käykää katsomassa ja kiitos teille ymmärryksestä ja empatiasta.
Pohdiskelija, sen lisäksi, että teit minuun vaikutuksen viisaudellasi tuolla Skitsofrenia-viestin alla, kirjoitat muutenkin varsin viisaasti ja perustellen. Ja olen syvästi pahoillani kaikesta kokemastasi, todella.
Suosittelen, että tutustut viesteihin, joita olen Avoimen dialogin menetelmästä kirjoittanut sinne tänne täällä foorumilla. Ja erityisesti kirjoihin, joita noissa viesteissä suosittelen. Uskoisin, että nämä kirjat ehkä herättäisivät sinussa toivoa siitä, että parempaa on tulossa. Sillä kuten noissa viesteissä kerron, siellä täällä Suomea ollaan siirtymässä enemmän ko. kirjoissa kuvatun kaltaisiin menetelmiin.
Seuraavissa viesteissäni olen antanut vähän pintaraapaisua Avoimesta dialogista ja verkostokeskeisestä työstä:
"Voi, taivahan taatto..." -> "..." ja "Verkostotyö."
Sekä erityisesti:
"mielenterveys" -> "Avoin dialogi"
Kyseessä on todellakin tosi pintaraapaisu, kannattaa lukea nuo kirjat, joita suosittelen... Ne on tarkoitettu alan työntekijöiden käyttöön sekä koulutukseen ja ovat siksi paikoitellen vähän teoreettisia, mutta uskoisin, että ne kiinnostaisivat sinua.
Siis se kovuus ja kylmyys. Olen itse kokenut sen sairaalassa työskennellessäni. Sitä hyvin kuvasi mm. se että kun soitin ylihoitajalle (pomo) ja pyysin lupaa mennä kipeänä kotiin, sain suoraa huutoa luurista korvaani asian johdosta.
Samanlaista touhua se tietysti voi olla vähän joka alalla. Kumppaninikin tehtaassaan on havainnut että työterveyspuoli suhtautuu vähän niin ja näin. Sairastella EI saisi! Mutta jotenkin sitä olettaa että sairaalan väki suhtautuu ymmärtävästi kipuun ja kärsimykseen.
Ketään ei meidänkään osastolla haukuttu niin paljon kuin yhtä lähettiparkaa, joka oli jatkuvasti sairaslomalla, ja josta tiedettiin että on ollut mielisairaalassakin aikanaan. Ei minkään sortin empatiaa tai ymmärrystä.
Kun itse aikoinani menin mankumaan mielisairaalaan että pääsisin kriisiosastolle sisään erään asian vuoksi, vastassani oli minulla 2 hoitajaa jotka jäkättivät ettei kannattaisi tulla sinne kun "sitten tulee merkintä paperiin". Aivan kuin minulle muodostuisi rikosrekisteri siitä että haluan ja tarvitsen apua! En siellä puljussa sitten kyllä ollutkaan kuin yhden yön, enkä ehtinyt nähdä millaisia ne hoitajat tarkemmin ottaen ovat. Tuo kaksikko oli naisia, ja hoitaja jonka kanssa hieman ehdin olin olla tekemisissä oli mies; hän oli ihan ok tyyppi. Herääkin kysymys että onko se (keski-ikäisissä) naisissa se vika, että jotenkin se homma mättää...