Tunnen oloni taas aivan mielettömän yksinäiseksi, joten ajattelin avautua edes tänne vähän. Olen 22-vuotias naisen alku ja minulla on noin 2 kaveria, joista toista nään ehkä kerran tai pari vuodessa ja toistakin satunnaisesti, ehkä kerran kuussa. Ovat hyvin "pintapuolisia" kavereita, ei tehdä yhdessä kuin käydään terassilla kesällä tai talvella kahvilla. Saan aina kuulla, kuinka ovat muiden kavereidensa kanssa käyneet baareissa, risteilyillä ja vaikka mitä muuta mukavaa, mutta minä jään aina vaille kutsua. Tiedän, että saatan olla hieman tylsä ja erilainen, mutta en ymmärrä, olenko oikeasti niin vastenmielinen, ettei minua voi kelpuuttaa mukaan minnekään koskaan. Tai ehkä realistisemmin ajateltuna se johtuu siitä, että muilla on kaveriporukoita, joissa kaikki tuntee toisensa, eikä ketään ulkopuolisia haluta mukaan. Olen minäkin ollut ennen kaveriporukoissa, mutta minä olen aina ollut se, joka heitetään ensimmäisenä ulos piireistä.
Ainut henkilö, joka pitää minua järjissäni, on poikaystäväni. Olemme seurustelleet 6 vuotta, mutta emme enää edes harrasta seksiä, lähinnä koska minua ei vaan tee mieli. En tiedä miksi en halua häntä sillä tavalla, mieleeni on vain juurtunut ajatus, että seksi on likaista. Enkä halua "liata" poikaystävääni, enkä näyttäytyä hänen edessään alasti, häpeän vartaloani. Pelkään, että tämäkin suhde on pelkkä sairas riippuvuussuhde. Minulla on aina ollut tapana takertua ihmisiin, niihin harvoihin joita elämässäni on ollut. Ja siis totta kai rakastan miestäni, mutta rakastanhan äitiänikin... Äitini on oikeastaan paras kaverini, jonka myöntäminen hävettää suuresti. Terapeuttikin joskus sanoi, että minun täytyisi irrottautua äidistä. Voin kuvitella kuinka sekin ajatteli, että olisi aika katkaista tämä henkinen napanuora. Mutta minkäs teet kun äitini on ainoa henkilö, joka jaksaa tehdä ja harrastaa kanssani. Kuulostaa vaan niin säälittävältä. Teemme nykyisin poikaystävänikin kanssa asioita, joita teimme äidin kanssa silloin kun asuin vielä kotona. Ja nyt joku haluaa sanoa tähän "mutta onhan sillä poikaystävä, mitä se itkee", niin puolustuksekseni sanoisin, että emme esim. ole nähneet kesällä toisiamme juurikaan. Poikaystävällä on sosiaalinen elämä, töitä, harrastuksia, arkisin vain nukumme yhdessä ja viikonloppuisin keretään ehkä katsoa leffa, jos keretään.
Minulla ei ole vielä tähänkään ikään asti hankittu ammattia. Olen käynyt eri kouluissa, mutta aina olen lopettanut kesken, sillä pelkään olla tuntemattomien ihmisten seurassa täysin yksin. Olen harkinnut aloittavani syksyllä uuden koulun, mutta en tiedä uskallanko. Ahdistaa. En halua istua välitunteja yksin, kun muut tuijottaa minua kuin friikkiä, jonka takia haluaisin vain pillahtaa itkuun. Olen aina yrittänyt olla sosiaalinen ja saada kavereita, mutta en voi taistella luonnettani (/sairauttani) vastaan, en vain ole sellainen ihminen. En vaan osaa heittää small talkia. Sitä paitsi mitä minä kertoisin itsestäni muille, kun elämäni on yhtä pelkkää masennusta. Minulla ei ole harrastuksia, en ole kiinnostunut oikein mistään, olen tylsä.
Sydämeen sattuu, kirjaimellisesti. Juuri kun kuvittelin pääseväni lääkityksestä eroon ja terapiakin lopetettiin puoli vuotta sitten, joudun näköjään taas, kolmannen kerran menemään häntä koipien välissä takaisin vastaanotolle. Olen sairastanut masennusta niin kauan kuin muistan, on hyviä ja huonoja kausia, ja tästä näyttää taas alkavan alamäki.
Anteeksi tökeröstä kirjoitustavasta, mutta yritän kirjoittaa erilailla kuin yleensä, en halua paljastua missään tapauksessa. Yksinäisyys on asia, jota en halua myöntää muille.
Ainut henkilö, joka pitää minua järjissäni, on poikaystäväni. Olemme seurustelleet 6 vuotta, mutta emme enää edes harrasta seksiä, lähinnä koska minua ei vaan tee mieli. En tiedä miksi en halua häntä sillä tavalla, mieleeni on vain juurtunut ajatus, että seksi on likaista. Enkä halua "liata" poikaystävääni, enkä näyttäytyä hänen edessään alasti, häpeän vartaloani. Pelkään, että tämäkin suhde on pelkkä sairas riippuvuussuhde. Minulla on aina ollut tapana takertua ihmisiin, niihin harvoihin joita elämässäni on ollut. Ja siis totta kai rakastan miestäni, mutta rakastanhan äitiänikin... Äitini on oikeastaan paras kaverini, jonka myöntäminen hävettää suuresti. Terapeuttikin joskus sanoi, että minun täytyisi irrottautua äidistä. Voin kuvitella kuinka sekin ajatteli, että olisi aika katkaista tämä henkinen napanuora. Mutta minkäs teet kun äitini on ainoa henkilö, joka jaksaa tehdä ja harrastaa kanssani. Kuulostaa vaan niin säälittävältä. Teemme nykyisin poikaystävänikin kanssa asioita, joita teimme äidin kanssa silloin kun asuin vielä kotona. Ja nyt joku haluaa sanoa tähän "mutta onhan sillä poikaystävä, mitä se itkee", niin puolustuksekseni sanoisin, että emme esim. ole nähneet kesällä toisiamme juurikaan. Poikaystävällä on sosiaalinen elämä, töitä, harrastuksia, arkisin vain nukumme yhdessä ja viikonloppuisin keretään ehkä katsoa leffa, jos keretään.
Minulla ei ole vielä tähänkään ikään asti hankittu ammattia. Olen käynyt eri kouluissa, mutta aina olen lopettanut kesken, sillä pelkään olla tuntemattomien ihmisten seurassa täysin yksin. Olen harkinnut aloittavani syksyllä uuden koulun, mutta en tiedä uskallanko. Ahdistaa. En halua istua välitunteja yksin, kun muut tuijottaa minua kuin friikkiä, jonka takia haluaisin vain pillahtaa itkuun. Olen aina yrittänyt olla sosiaalinen ja saada kavereita, mutta en voi taistella luonnettani (/sairauttani) vastaan, en vain ole sellainen ihminen. En vaan osaa heittää small talkia. Sitä paitsi mitä minä kertoisin itsestäni muille, kun elämäni on yhtä pelkkää masennusta. Minulla ei ole harrastuksia, en ole kiinnostunut oikein mistään, olen tylsä.
Sydämeen sattuu, kirjaimellisesti. Juuri kun kuvittelin pääseväni lääkityksestä eroon ja terapiakin lopetettiin puoli vuotta sitten, joudun näköjään taas, kolmannen kerran menemään häntä koipien välissä takaisin vastaanotolle. Olen sairastanut masennusta niin kauan kuin muistan, on hyviä ja huonoja kausia, ja tästä näyttää taas alkavan alamäki.
Anteeksi tökeröstä kirjoitustavasta, mutta yritän kirjoittaa erilailla kuin yleensä, en halua paljastua missään tapauksessa. Yksinäisyys on asia, jota en halua myöntää muille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itellä melkein sama homma mutta ei ole tyttöystävää tai vanhempia ollenkaan. Olen kyllä hakenut moniin kouluihin mutta en vain ole päässy sisään edes ja toi kaveri porukka juttu kuulosti kyllä niin tutulta (sillon kun oli edes kavereita) että olin aina se viimenen oljenkorsi tyyliin jos heillä ei ollut parempaa tekemistä.
M-22
Halaus ja rutistus sulle, tunnistin itsessäni samoja piirteitä, joita mulla oli ennen tai on vieläkin. Mullakin on oikeastaan vain pintapuolisia kavereita, mutta sosiaalinen elämäni on kuitenkin parantunut vuosien saatossa. Olen vähän kateellinen, että olet hyvää pataa äitisi kanssa, ihan viime päivinä olen toivonut, että minulla olisi enemmän yhteisiä mielenkiinnon kohteita äitini kanssa. Mäkin olen tylsä ihminen ja olen myöntänyt sen itselleni reilusti. Lisäksi koetan muistuttaa itselleni, että mun ajatukset ja tunteet ovat yhtä arvokkaita kuin toistenkin. Kun olen osanut olla sinut itseni kanssa, niin olen osanut olla muiden ihmisten seurassa ja ihmisetkin ovat tykänneet olla mun seurassa. Suosittelen ehdottomasti kouluun menemistä, se voi olla uusi alku. En tiedä oliko mun kirjoituksesta mitään apua, mutta oli pakko raapustaa jotain kun olen paininut samanlaisten ongelmien kanssa. :)
olen itse 36 v mies ja olen kans sitä mieltä et ketään ei kiinnosta mun elämä. Pelaan toki salibändyä ja harrastan muutakin mut salibändy kaverit ei ikoskaan soittele tai ole mun kaa muuten tekemisissä kun kentällä.
Mun puhelin ei ole soinut kesällä lainkaan tai on kerran kun dna myyjä soitteli mut ketään tuttu ei ole soittanut koko kesänä.
Mietin kans et olenko tosiaan niin vastenmielinen tai huono kamala mies jonka seurassa kukaan ei halua olla. milestäni olen kyllä tosi mukava, ystävällinen ja mun kanssa tulee toimeen. Mun seurassa ei tarvii hävetä, osaan käyttäytyä ja en puhu pahaa toisista. Siltin tuntuu mahdottomalta et joku haluasi viettää kanssani aikaa tai vaikka lähteä baariin. Tällästä mie mietin keskellä yötä