”Hei, sinä! Pois tieltä!” Äkäinen huuto keskeytti ajatuksesi. Vilkaisit sivullesi uteliaana. Keski-ikäinen nainen kiiruhti kärsimättömän oloisena ohitsesi. Tuhahdit harmistuneena. Sinua harmitti—ja pelotti. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti?
Hypähdit kuin ampiaisen pistämänä. Käännähdit kannoillasi ja katselit ympärillesi. Työmaa oli kuin muurahaiskeko. Joka puolella vilisi ja sähinöi. Ihmiset kiiruhtivat paikasta toiseen tai tutkivat kärsivällisesti löytämiään esineitä.
Seisoit hetken paikoillasi. Eteesi avautui onkalo, joka oli kuin muinainen hautakammio. Suu-aukko oli ahdas ja pimeä. Mutta sisällä näytti loistavan valoa. Jännityksen kipinä sai sinut vavahtamaan. Astuit onkaloa kohti, ensin hitaasti, sitten nopeammin. Ohitit suuaukon ja olit sisällä, oman tajuntasi käytävissä. Edessäsi oli tomuttunut kivipaasi. Uteliaana polvistuit sen viereen ja pyyhit varovaisesti vuosituhansien pölykerrosta pois. Alta paljastui tekstiä. Hitaasti, melkein vastahakoisesti luit tauluun kaiverrettua tekstiä…
1. Löytö Siriul, kotkan kaupunki
Suuri kotka lensi sinisellä taivaalla. Auringon kimaltelevat säteet heijastuivat linnun kiiluvista siivistä kuin peilistä. Linnun mahtava ja ylväs olemus tuli hyvin esiin sen liidellessä rauhallisen näköisenä kaukana maanpiiristä. Tuolta korkealta kotka tarkasteli terävällä kat-seellaan alas maata kohden.
Kotka saattoi erottaa kimaltelevia, sinisen sävyisiä läikkiä, kuin suuren peilin heijastuksia taivaasta. Nämä läikät olivat järviä. Kauan sitten, ennen kuin ensimmäinenkään kotka oli taivaalla liidellyt, nämä maat olivat olleet meren syleilyssä. Mutta aika oli kulunut, veden pinta laskenut ja saaria oli noussut esiin. Lopulta maata oli merta enemmän ja muistoksi mahtavasta vesialueesta tällä seudulla olivat jäljelle jääneet lukuisat syvät, kirkasvetiset ja hiekkarantaiset järvet.
Järvien laikuttama maasto oli enimmäkseen vihreää lehtimetsää, vilpoisaa ja rauhallista. Mutta eräässä kohdassa maisemakuva teki poikkeuksen. Suuren järven rannalla levisi laaja metsätön alue.
Tämä jokin muu oli kaupunki. Kaupunki se oli, suuri ja vilkas. Sitä ympäröivät paksut ja lähes kuusi metriä korkeat muurit. Tasaisin välein näiden muurien päälle oli pystytetty vartiotorneja, joiden huiput kohosivat yli viidentoista metrin korkeuteen. Vartiotornien huipuille oli asetettu peilejä heijastamaan auringonvaloa ympäriinsä. Nämä oli lisätty osaksi lisäämään kaupunkikuvan mahtavuutta ja toisaalta pelottamaan mahdollisia vihollisia.
Muurien ulkopuolella levisi laaja alue, jolle oli pystytetty sikapaimenten ja metsämiesten asuntoja. Ne olivat yksinkertaisesti nahasta ja puusta pystytettyjä telttoja. Hiukan lännempänä, lähellä kaupunkia ympäröivää metsää, näkyi suuria ja tasaisia, kellanruskeita alueita. Tasaisin välein erottui vihertäviä maapalstoja kuin mustetahroja puhtaalla paperilla. Nämä olivat varastoja ja myllyjä. Näin ollen kellanruskeat alueet rakennusten ympärillä olivat peltoja.
Koska mikään kaupunki ei voi tulla toimeen ilman maanviljelyä, pelkästään riistaa ja kalaa pyytämällä, tämäkin kaupunki oli rakennettu vasta peltojen muokkauksen jälkeen. Kauan sitten, meren jo vetäydyttyä, alueelle oli tullut metsästäjiä. Vähitellen nämä metsissä ja järvien rannoilla oleskelevat ihmiset olivat kerääntyneet yhteen maata viljelemään ja sikoja paimentamaan.
Peltoja oli monenlaisia. Toiset olivat varatut vehnälle, toiset pellot taas tuottivat ohraa, josta perinteen mukaan tehtiin olutta. Eräänlaisen villikaalin viljelyä harrastettiin myös, joskin tämä tapa ei ollut vielä saanut suurta suostumusta.
Peltojen jälkeen alkoi laaja ja päättymätön erämaa. Kukaan ei ollut koskaan astunut ulos tuon erämaan toisella puolella. Lähitienoolle oli rakennettu samanlaisia varastoja ja muita rakennuksia kuin peltojenkin lähistölle. Näistä metsistä ja niiden lähiympäristöstä saatiin kaupungin kehitykselle tarpeelliset puu-, kupari ja rakennuskivivarat. Myös riistaa pyydettiin ahkerasti.
Hypähdit kuin ampiaisen pistämänä. Käännähdit kannoillasi ja katselit ympärillesi. Työmaa oli kuin muurahaiskeko. Joka puolella vilisi ja sähinöi. Ihmiset kiiruhtivat paikasta toiseen tai tutkivat kärsivällisesti löytämiään esineitä.
Seisoit hetken paikoillasi. Eteesi avautui onkalo, joka oli kuin muinainen hautakammio. Suu-aukko oli ahdas ja pimeä. Mutta sisällä näytti loistavan valoa. Jännityksen kipinä sai sinut vavahtamaan. Astuit onkaloa kohti, ensin hitaasti, sitten nopeammin. Ohitit suuaukon ja olit sisällä, oman tajuntasi käytävissä. Edessäsi oli tomuttunut kivipaasi. Uteliaana polvistuit sen viereen ja pyyhit varovaisesti vuosituhansien pölykerrosta pois. Alta paljastui tekstiä. Hitaasti, melkein vastahakoisesti luit tauluun kaiverrettua tekstiä…
1. Löytö Siriul, kotkan kaupunki
Suuri kotka lensi sinisellä taivaalla. Auringon kimaltelevat säteet heijastuivat linnun kiiluvista siivistä kuin peilistä. Linnun mahtava ja ylväs olemus tuli hyvin esiin sen liidellessä rauhallisen näköisenä kaukana maanpiiristä. Tuolta korkealta kotka tarkasteli terävällä kat-seellaan alas maata kohden.
Kotka saattoi erottaa kimaltelevia, sinisen sävyisiä läikkiä, kuin suuren peilin heijastuksia taivaasta. Nämä läikät olivat järviä. Kauan sitten, ennen kuin ensimmäinenkään kotka oli taivaalla liidellyt, nämä maat olivat olleet meren syleilyssä. Mutta aika oli kulunut, veden pinta laskenut ja saaria oli noussut esiin. Lopulta maata oli merta enemmän ja muistoksi mahtavasta vesialueesta tällä seudulla olivat jäljelle jääneet lukuisat syvät, kirkasvetiset ja hiekkarantaiset järvet.
Järvien laikuttama maasto oli enimmäkseen vihreää lehtimetsää, vilpoisaa ja rauhallista. Mutta eräässä kohdassa maisemakuva teki poikkeuksen. Suuren järven rannalla levisi laaja metsätön alue.
Tämä jokin muu oli kaupunki. Kaupunki se oli, suuri ja vilkas. Sitä ympäröivät paksut ja lähes kuusi metriä korkeat muurit. Tasaisin välein näiden muurien päälle oli pystytetty vartiotorneja, joiden huiput kohosivat yli viidentoista metrin korkeuteen. Vartiotornien huipuille oli asetettu peilejä heijastamaan auringonvaloa ympäriinsä. Nämä oli lisätty osaksi lisäämään kaupunkikuvan mahtavuutta ja toisaalta pelottamaan mahdollisia vihollisia.
Muurien ulkopuolella levisi laaja alue, jolle oli pystytetty sikapaimenten ja metsämiesten asuntoja. Ne olivat yksinkertaisesti nahasta ja puusta pystytettyjä telttoja. Hiukan lännempänä, lähellä kaupunkia ympäröivää metsää, näkyi suuria ja tasaisia, kellanruskeita alueita. Tasaisin välein erottui vihertäviä maapalstoja kuin mustetahroja puhtaalla paperilla. Nämä olivat varastoja ja myllyjä. Näin ollen kellanruskeat alueet rakennusten ympärillä olivat peltoja.
Koska mikään kaupunki ei voi tulla toimeen ilman maanviljelyä, pelkästään riistaa ja kalaa pyytämällä, tämäkin kaupunki oli rakennettu vasta peltojen muokkauksen jälkeen. Kauan sitten, meren jo vetäydyttyä, alueelle oli tullut metsästäjiä. Vähitellen nämä metsissä ja järvien rannoilla oleskelevat ihmiset olivat kerääntyneet yhteen maata viljelemään ja sikoja paimentamaan.
Peltoja oli monenlaisia. Toiset olivat varatut vehnälle, toiset pellot taas tuottivat ohraa, josta perinteen mukaan tehtiin olutta. Eräänlaisen villikaalin viljelyä harrastettiin myös, joskin tämä tapa ei ollut vielä saanut suurta suostumusta.
Peltojen jälkeen alkoi laaja ja päättymätön erämaa. Kukaan ei ollut koskaan astunut ulos tuon erämaan toisella puolella. Lähitienoolle oli rakennettu samanlaisia varastoja ja muita rakennuksia kuin peltojenkin lähistölle. Näistä metsistä ja niiden lähiympäristöstä saatiin kaupungin kehitykselle tarpeelliset puu-, kupari ja rakennuskivivarat. Myös riistaa pyydettiin ahkerasti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei mä tarviin teiän mielipidettä... ainaki osittain. Arvioikaa tää teksti, kiitos.
Ylempi teksti on markkinointipuhe, joka ei kuulu tarinasi sävyyn. Poistaisin koko kappaleen. Johdantoa on ollut riittämiin, mene jo asiaan.
Alemmassa tekstissä on liikaa tyhjänpäiväistä kuvailua. Tiivistäisin 2/3 tai pikemminkin 3/4 pois. Nimeäisin kaupungin, antaisin sille parilla kolmella lauseella persoonallisuuden ja siirtyisin tarinaan. Kuvailun on tarkoitus tukea tarinaa eikä päinvastoin. Ota paras romaanisi ja katso kuinka kuvailu on toteutettu. Huomaat pian, että lyhyt kuvaus on parempi kuin pitkä kuvaus, ellei se tuo esille näkökulmahenkilön persoonaa ja ajatusmaailmaa.
Pidä tämä teksti itseäsi varten, jotta osaat kuvata oleellisia yksityiskohtia tarinan edetessä. Muista mistä kirjoitat (suurmiehistä ja suurmieheksi kohoamisesta) ja keskity siihen. Esimerkiksi peltoalueita ei ole syytä kuvata ollenkaan, ellei tarinasi rakennu maatalouden ympärille. Jos päähenkilösi on maanviljelijä, kerro hänen elämästään ja maatilastaan äläkä kulmakunnan elinkeinoelämästä. Aloita vaikka näin: "Kehram iski kuokkansa kiveen."
Teksti: Alun voi heittää roskiin, sillä noin agressiivinen lukijan puhuttelu, jossa tuodaan lukija koko ajan esiin, on varsin epämiellyttävää. Se rikkoo myös täysin yhteyden koko tekstiin.
Eräs kirjoittaja: Voi niitä muitakin aloituksia käyttää kuin juuri tuollaista kliseistä pökälettä. "Kehram iski kuokkansa kiveen." Kuokan kiveen iskeminen on kliseisimpiä aloituksia, mitä vaan voi olla.
Aloituksia on lukemattomia, ja mainitsin vain yhden. Olet oikeassa, just just, "Suo, kuokka ja Jussi" -esimerkkini on kliseinen, ja sitä se on minustakin.
Kuten tiedämme, klisee tarkoittaa kulunutta ideaa tai ilmaisua. On kuitenkin syytä ymmärtää miksi jokin asia on kliseinen. Idea tai ilmausu muuttuu kliseiseksi koska se toimii niin hyvin että jokainen haluaa käyttää sitä.
Esitin siis toimivan esimerkin aloitukselle, joka on vain kulunut ylikäytön vuoksi. Annoin ja annan ceelatalille mahdollisuuden keksiä omaperäisemmän alun. Esimerkilläni halusin havainnollistaa kuinka kaikkea ei tarvitse eikä kannata lähestyä kotkan katsomasta käsin vaan tarinaan voi sukeltaa suoraan. Lukija samaistuu ensisijaisesti henkilöihin ja sitten vasta asioihin.
http://www.youtube.com/watch?v=8xuv9RVss_Y