Olen menettänyt häpeään monta ihmissuhdetta. Vuosia sitten läheinen sairastui skitsofreniaan. Tuli kirjaimellisestihulluksi (toivon, ettei tämä ilmaisu loukkaa, mutta se kokemus oli tämä) aivan yhtäkkiä. (syitä oli tietysti paljon, ja sairastuminen pitkän prosessin tulos, mutta ei ymmärtänyt). Jouduin käyttämään vuosia aikaa siihen henkiseen työhön, mitä se teetti. Olihan se elämäni suurin järkytys ja shokki, menin lamaan vuosiksi. Luopuminen ja se surutyö siitä, että joku ihminen henkisesti kuoli, ei ole koskaan enää se sama, eikä tule olemaan. Menetin sen ihmisen mikä oli.(moni kuntoutuu, mutta ei enää tässä tapauksessa). Lisäksi se hirveä paine ja häpeän käsittely, että miten ympästö reagoi ja se, että koska tilanne meni muutaman kerran siihen pisteeseen, että tarvittiin pahimpiin tilanteisiin poliiseja, elämä oli aivan kaaosta. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa vuosikausia. Samalla jouduin tukemaan muita läheisiä, olla aina se joka pitää muut pystyssä joka shokissa, mitä eteen tuli. Jatkuvat sairaalareissut, ambulanssin hälytykset, ainainen pelko, että mitä tapahtuu seuraavaksi.
Omat tarpeet jäi aivan sivuun. Ei niitä ollut tai voinut olla. Koko asiaa ei osattu eikä voitu käsitellä pitkiin aikoihin. Mitään asiallista tietoa ei tullut mistään viralliselta taholta. Koko tunne-elämä pyöri sen ympärillä ,miten mistäkin tilanteesta vain selvitään eteenpäin. Asiaan liittyi noita häpeällisiä juttuja, etten voinut jakaa tunteita kenenkään kanssa. Shokki ja trauma jäi aivan puolitiehen itsellä. Asioista ei voiinut puhua, häpeän ja surun kokemus oli niin paha, lisäksi en kyennyt puhumaan mitään.
Vuosia meni ja kului siihen, että piti pitää muut pystyssä, siksi ettei toiset läheiset romahda siihen tilanteen raskauteen. Itse unohduin jonnekin väliin.
Pilasin ihmissuhteeni. Pitkään olin varma, että en voi koskaan olla rakastettu mitenkään, torppasin kaiken, olin aivan halvaantunut. Ajattelin ettei suurempaa häpeää voi ihmisellä olla, vetäisin sen surun ja tuskan aivan suoraan häpeän kokemukseksi. Ajattelin, etten voi olla koskaan suhteessa, ettei kellekään voi koskaan edes sanoa tästä asiasta.Otin sen suoraan niin, että minut leimataan, olen huono. En voinut vuosiin puhua asiasta, koska se oli niin pitkään aivan tulehtunut tilanne, joka päivä ei tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi ja kaikki energia meni vain pärjäämiseen. Masennuin,kärsin unettomuudesta, en näyttänyt sitä kellekään. En voinut enää suurempaa taakkaa tehdä läheisille. Ei ne olis jaksaneet. Ystäville ei voinut puhua, ne eli omaa lintukotoaan, eikä todella ois voinut auttaa, mutten tajunnut, että oma olo olis helpottunut, Keneenkään en uskaltanut luottaa. Tuollaisen shokin jälkeen elämään meni luottamus, pitkään oli pelkoja, että ihan milloin vain voi aina tapathua jotain hirveätä. Koska niin oli käynyt, elin aivan jään reunalla koko ajan kaiken kanssa. Opiskelu ja työt kärsi. Kaikki oli mahdotonta.
Ja omat ihmissuhteet. Pilasin monta hyvää tuohon häpeän kokemukseen. En ole koskaan voinut selittää asioita. Jähmetyin omien tunteideni kanssa, ettei minulla ollut eikä voinut olla itselle mitään tarpeita. En voinut kokea enkä ilmaista tunteita. En kyennyt ottamaan mitään vastaan. Torjuin kaiken, koska oma tunne-elämä oli ihan täynnä häpeää, surua, menetystä ja pelkoa. Näennäisesti toimin jotenkin. Sisältä olin aivan halvaantunut ja kriisissä. Niitä arpia kannan pitkään ja tulen aina joutumaan elämään tämän tilanteen kanssa. Joskus pahimpina aikoina ajattelin, että jos olisi sattunut vaikka kuolema, sitä olisi voinut surra ja siitä puhua. Se olisi ollut sosiaalisesti hyväksyttävää. Tuo ei ollut mitenkään, tai nuo muut tilanteet siinä lisäksi.
Pikkuhiljaa tästä eteenpäin selviän päivä kerrallaan. Mutta niin monta vuotta meni pilalle. En tiedä onko mulle tän jälkeen koskaan tulossa mitään oikeaa, pystynkö itseni kanssa suhteeseen koskaan ja myöskään parisuhteeseen. Kestääkö mun tunteita kukaan ja pystynkö mä olemaan koskaan tarvitseva tai ottamaan tukea vastaan. En vuosiin voinut toisten vuoksi näyttää mitään heikkoutta enkä tarvitsevuutta. Ajattelin että koko tilanne sinetöi mut ikuisesti häpeään ja yksinoloon. Vaikeinta on ollut jälkkeenpäin surra niitä ihmisiä, mitä silloin menetti kaiken sen muun tuskan kanssa.
En tiedä selviänkö koskaan tunne-elämästä tästä jotenkin normaaleille urille.
Mistään en saanut asiallista tietoa. Kärsin vain yksin koko asiasta. Nyt vuosien päästä olen vähän selvinnyt. Mutta tässä vaiheessa ihmissuhteiden kanssa joutuu alottaan alusta, myös itsensä. Kaikki meni uusiksi. Miten tästä selviää?
Omat tarpeet jäi aivan sivuun. Ei niitä ollut tai voinut olla. Koko asiaa ei osattu eikä voitu käsitellä pitkiin aikoihin. Mitään asiallista tietoa ei tullut mistään viralliselta taholta. Koko tunne-elämä pyöri sen ympärillä ,miten mistäkin tilanteesta vain selvitään eteenpäin. Asiaan liittyi noita häpeällisiä juttuja, etten voinut jakaa tunteita kenenkään kanssa. Shokki ja trauma jäi aivan puolitiehen itsellä. Asioista ei voiinut puhua, häpeän ja surun kokemus oli niin paha, lisäksi en kyennyt puhumaan mitään.
Vuosia meni ja kului siihen, että piti pitää muut pystyssä, siksi ettei toiset läheiset romahda siihen tilanteen raskauteen. Itse unohduin jonnekin väliin.
Pilasin ihmissuhteeni. Pitkään olin varma, että en voi koskaan olla rakastettu mitenkään, torppasin kaiken, olin aivan halvaantunut. Ajattelin ettei suurempaa häpeää voi ihmisellä olla, vetäisin sen surun ja tuskan aivan suoraan häpeän kokemukseksi. Ajattelin, etten voi olla koskaan suhteessa, ettei kellekään voi koskaan edes sanoa tästä asiasta.Otin sen suoraan niin, että minut leimataan, olen huono. En voinut vuosiin puhua asiasta, koska se oli niin pitkään aivan tulehtunut tilanne, joka päivä ei tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi ja kaikki energia meni vain pärjäämiseen. Masennuin,kärsin unettomuudesta, en näyttänyt sitä kellekään. En voinut enää suurempaa taakkaa tehdä läheisille. Ei ne olis jaksaneet. Ystäville ei voinut puhua, ne eli omaa lintukotoaan, eikä todella ois voinut auttaa, mutten tajunnut, että oma olo olis helpottunut, Keneenkään en uskaltanut luottaa. Tuollaisen shokin jälkeen elämään meni luottamus, pitkään oli pelkoja, että ihan milloin vain voi aina tapathua jotain hirveätä. Koska niin oli käynyt, elin aivan jään reunalla koko ajan kaiken kanssa. Opiskelu ja työt kärsi. Kaikki oli mahdotonta.
Ja omat ihmissuhteet. Pilasin monta hyvää tuohon häpeän kokemukseen. En ole koskaan voinut selittää asioita. Jähmetyin omien tunteideni kanssa, ettei minulla ollut eikä voinut olla itselle mitään tarpeita. En voinut kokea enkä ilmaista tunteita. En kyennyt ottamaan mitään vastaan. Torjuin kaiken, koska oma tunne-elämä oli ihan täynnä häpeää, surua, menetystä ja pelkoa. Näennäisesti toimin jotenkin. Sisältä olin aivan halvaantunut ja kriisissä. Niitä arpia kannan pitkään ja tulen aina joutumaan elämään tämän tilanteen kanssa. Joskus pahimpina aikoina ajattelin, että jos olisi sattunut vaikka kuolema, sitä olisi voinut surra ja siitä puhua. Se olisi ollut sosiaalisesti hyväksyttävää. Tuo ei ollut mitenkään, tai nuo muut tilanteet siinä lisäksi.
Pikkuhiljaa tästä eteenpäin selviän päivä kerrallaan. Mutta niin monta vuotta meni pilalle. En tiedä onko mulle tän jälkeen koskaan tulossa mitään oikeaa, pystynkö itseni kanssa suhteeseen koskaan ja myöskään parisuhteeseen. Kestääkö mun tunteita kukaan ja pystynkö mä olemaan koskaan tarvitseva tai ottamaan tukea vastaan. En vuosiin voinut toisten vuoksi näyttää mitään heikkoutta enkä tarvitsevuutta. Ajattelin että koko tilanne sinetöi mut ikuisesti häpeään ja yksinoloon. Vaikeinta on ollut jälkkeenpäin surra niitä ihmisiä, mitä silloin menetti kaiken sen muun tuskan kanssa.
En tiedä selviänkö koskaan tunne-elämästä tästä jotenkin normaaleille urille.
Mistään en saanut asiallista tietoa. Kärsin vain yksin koko asiasta. Nyt vuosien päästä olen vähän selvinnyt. Mutta tässä vaiheessa ihmissuhteiden kanssa joutuu alottaan alusta, myös itsensä. Kaikki meni uusiksi. Miten tästä selviää?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Minulla on samanlaisia kokemuksia.
miten olet päässyt eteenpäin tai käsitellyt asiaa? Itse vähitellen tiedon kanssa ja puhumisen, mutta on se ottanut pitkään aikaa. Oma tunne-elämä on aikalailla vaiheessa. Ja tuo toisten tukenaoleminen, on joutunut olemaan siinä tilanteessa, ettei osaa olla eikä pysty olla avuton, vaikka tuntuisi miltä. Koitan opetella. Nyt olen päässyt hiukan eteenpäin, koska osaan surra jo asiaa, oli se ennenkin suru, mutta täysin tukahdutettu. Puhumista myös. Pystytkö nykyään ihmissuhteisiin ja mistä löysit omanarvontuntosi ja selviämiskeinosi? Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että on se olemassa, mutta pitkä tie tämä varmasti on. Ja varmaan koskaan ei aivan täysin pääse siitä ajatuksesta, että miten muut suhtautuu tai reagoi jos tietäisi. Jollain tavoin tämä vahvistaa, mutta olen tajunnut, että myös vahvuuteen voi sairastua. Ei mikään ole raskaampaa, tosin monesti ei ole ollut vaihtoehtoja. Mitä ajatuksia sinulla on tilanteesta ollut, vai onko se vieläkin jotenkin akuutisti päällä? Itse olen vähitellen sopeutunut ja hiukan pystyn jo käsittelemään asiaa.
Minä olen hyväksynyt asian ja sen, mikä on oma vastuuni asiassa. Minä tein sen minkä silloin pystyin. Minulla ei ollut ammattitaitoa auttaa, mutta tein sen mitä pystyin. Nuorempana ehkä häpesin asiaa, mutta en enää aikuisena. Olen nähnyt, miten suuri ja miten kohtuuton on sairastuneen häpeä. Tilanne on raskas myös omaisille ja hekin tarvitsevat tukea.
Olen myös nähnyt sen, miten rakkaus ja tasapainoinen elämä eheyttää. Käydessäni tuon ihmisen luona iloitsen joka kerta nähdessäni hänet kohtuullisen hyvinvoivana ja tasapainoisena perheensä keskellä. Hän on aina ollut älykäs ja lujatahtoinen ihminen. Nyt hän on lisäksi löytänyt paikkansa maailmassa ja rinnalleen aikuisen, luotettavan ihmisen. Tiedän, että se kokemus yhdistää meitä jollain tavalla, jota muuten ei olisi tullut.
Myös minä pystyn nykyään ihmisuhteisiin, eri tasoisiin sellaisiin. Arvostan sitä, mihin silloin kykenin ja annan itselleni anteeksi sen, mikä olisi pitänyt tehdä paremmin. Omanarvon tunteen löysin siitä, että arvostan muita, luotan heidän kykyynsä selvitä ja näen heidät itsestäni erillisinä ihmisinä. Minä tiedän päivä päivältä paremmin, missä kulkee raja. Mistä minä alan ja mistä alkavat muut.
Minä koin tuon helpomman kautta. Seurustelin tai olin kihloissa. Aikaa on kulunut ja vielä pelkään jos tuleva kumppani onkin myös ...
Niin. Minä tosin puhuin ja kerroin tilanteestani tuolloin. Mutta olin nuori parikymppinen. Nyt toisten parinkymmenen jälkeen.. Elämä on kyllä hyvää, mutta pelko kohdata tuo tilanne uudelleen, on kyllä voimassa.
Mitä sanoisin. Elämä on kuitenkin hyvää. Sairaudelle ei voi mitään, mikä se sitten onkin. Puolisosi sairastui, et sinä. Vaikka se vie sinuakin osan mukanaan. Sinulla on mahdollisuus jatkaa elämääsi, hän on sidottu. Sinulla on vapaus. Et saa kantaa siitä omantunnontuskaa. Sinulla on vapaus elää.
Jokainen päivä tuo uusia ihmisiä. Jokainen päivä kasvattaa sinua itsesi kanssa. Elämä on kannattavaa kokea. Vaikka arkailen minäkin.
Voimia sinulle!
Kiitos. Tämä tilanne liittyi lapsuudenperheeseen, ei luojan kiitos onneksi parisuhteeseen. Mutta se tunneilmasto siitä kokemuksesta saisi muuttua niin, että pääsee tuosta pahan tapahtumisen pelosta, ja löytää taas omanarvontunteen sekä siitä, että pystyy olemaan tasaveroinen suhteessa, ja että pystyy suremaan nekin oman elämän tilanteet mitkä tapahtui, jotka jäi tuon mylläkän alla kokonaan käsittelemättä. Kyllä toisen sairastuminen vakavasti on tavallaan sen ihmisen menetys. Ei kuoleman kautta menetys, mutta monen muun asian vuoksi. Tuota vapautta en kokenut pitkään aikaan. Olin niin sidoksissa tunteideni kautta tilanteeseen, että koko olemushan siinä kärsi todella pitkään ja ne jäljet tulevat jollain tavoin olemaan aina.
Lisäksi sen luottamuksen rakentaminen, että voin olla ehkä joskus ihminen, jota joku voi rakastaa kaikesta tästä kokemuksesta huolimatta, on työlästä ja hidasta.
Haluaisin sanoa sinulle, ettet ole syyllinen läheisesi sairastumiseen. Se alttius on varmaankin ollut olemassa ja vaikkakin olisi ollut joitakin tapahtumia, sanoja, tekoja, joiden voisit luulla vaikuttaneen sairastumiseen, niin tärkeää olisi nyt mielestäni se, ettet syyttäisi itseäsi. Olet satavarmasti tehnyt tuolloin aikanaan kaiken sen mihin olet silloin kyennyt ja varmasti "liikakin" ts. et ole kyennyt /halunnut huolehtia omasta jaksamisestasi, olet kenties ajatellut, ettei sinulla ole oikeutta siihen.
Puhuminen ammatti-ihmisen kanssa toisi varmasti sinulle lohtua ja apua ja usko minua kun sanon, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat todellakin rakastaa sinua kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
ei siihen syyllistä tietenkään olekaan. Syyllisyydentunne on ainut ehkä, mitä ei ole tullut vastaan, ihme kyllä. :) Siinä mielessä olen tehnyt liikaa, ettei mikään määrä apua tai tukea riitä. Sen ole oppinut vasta kantapään kokemuksella pitkän ajan päästä, mutta kuitenkin. Ongelmat on sellaisia, että kun ammattilaisetkin on niiden kanssa ongelmissa, joku joskus sanoi, ettei tavallinen ihminen voi eikä tule kyetä selviämäänkään. Mutta se muiden läheisten tukeminen on ollut loputonta stressiä siitä, että he eivät romahda tai väsy tai saa burnoutia. Ja tavallaan sain sen itse sitten. On niin, että kun lähellä on tarpeeksi suuri katastrofi itseään ei tajua, eikä omaa tilannetta. Ei tule mieleenkään oma jaksaminen, kun toisen elämästä on kyse. Sitä jaksaa ja venyy liikaa paineessa. Oma jaksaminen oli nolla, teeskentelyä silti, että mikäs tässä. Kukaan ei tiennyt kokonaisuutta. Nykyään ymmärrän, että olisin tarvinnut kriisiapua paljon. Silloin luulin, että pitää itse olla täysin sekaisin, että sitä tulisi. Elin niin pitkään siinä ajatuksessa, että olen leimautunut ja leimattu, ja huono ihminen tuon vuoksi, huonosta perheestä, kaikin puolin huonossa karmassa, että tuo välittämisen vastaanotin meni kiinni. Ehkä se joskus aukeaa. Haen apua, kunhan saan tilanteen sellaiseksi, että pystyn sen hankkimaan.
halusin vain kertoa että minulla samoja kokemuksia. Toinen vanhemmista sairastui jo varhain. En osaa käsitellä asiaa noin hienosti kuin sinä, mutta tiedän, mitä on ollut häpeä koko lapsuuden ajan ja joskus vieläkin se iskee.
Vaikeudet luottaa ja elää parisuhteessa on aina olleet mukana.
Ja johtaneet minut tähän tilanteeseen jossa olen nyt. Vaikeassa liitossa jossa lapsia ja ero mielessä joka päivä. Olen vain liian läheisriippuvainen, enkä tahdo
millään päästä tästä eteenpäin ja erottaa minua hänestä tai häntä minusta kun
rajat on jotenkin hämärtyneet ja identiteettikin jotenkin hukassa.
Äidin sairastuminen on lapselle rankkaa missä iässä vaan varsinkin psyykkinen sairaus. Se sama äiti-ihminen, joka ennen on pitänyt huolta ja huolehtinut perheestään muuttuukin yhtäkkiä itse avuttomaksi hoivattavaksi lapsistaan riippuvaiseksi. Häpeä, jota sinä tunnet ei ole äitisi sairaudesta johtuvaa vaan sinun omaa sisäistä arvottomuuden, huonouden ja kelpaamattomuuden tunnetta, joka on sinulla täytynyt olla jo lapsesta saakka muotoutunut. Elämässäsi - lapsuudessasi on täytynyt tapahtua asioita, jotka ovat vieneet sinun itsetuntosi ja heikolla hetkellä, kuten tälläisissä kriisitilanteissa et ole osannut arvioida tilannetta realistisesti tilanteen kautta vaan olet peilannut sitä itsesi kautta ja vetänyt oman persoonasi mukaan äitisi persoonan jatkeeksi.
Eheänä ihmisenä et ole kyennyt käsittelemään tapahtunutta siitä häpeä ja tuska. Olet ehkä käynytkin ammattiauttajalla puhumassa ja avaamassa tilanettasi, en tiedä mutta siitä olisi varmasti ollut apua vaikeimman yli pääsemiseksi. Sinulla tuntuu olevan paljon lukkoja, joita olisi hyvä käydä purkamassa ja päästä niihin käsiksi. Olet jättänyt käsittelemättä, pitänyt liikaa sisälläsi asioita, jotka sinun olisi pitänyt jakaa muiden sisaruksiesi, ystäviesi tai terapeutin kanssa.
En ota kantaa siihen oliko hän äiti vai joku muu. Varmasti yhtä kipeä ja raskas kokemus ihan riippumatta siitä, kuka perheestä sairastuu. Vuosien päästä tästä ollaan puhuttu enemmän, sitten kun ollaan pystytty. Jokainen on jossain vaiheessa kantanut sitä kaikkia tunteiden taakkaa, myös häpeää ja tämä on yhtäläinen kokemus vähän jokaisella, joka tän on elänyt. Ihmisten suhtautuminen, puheet ja käytös tilanteeseen on asia, joka täytyy vaan sietää ja kestää. Mutta itseäni en ole voinut paljastaa kellekään, tää tuska olis tullut siinä samalla niin pintaan. Se esti multa vuosia kaiken läheisyyden kokemuksen.
Kriisi noin kriisiteorian mukaan kestää yleensä päivistä viikkoihin maksimissaan. Mitä lie tapahtunut, itse elin sitä pahinta kriiisiä toista vuotta, tilanne ei helpottanut aikoihin, ei tuollaisessa tilanteessa kun on toisesta huolissaan edes tajua itseään. Että itselläkin on hätä ja iso. Tässä tapauksessa tää sairastunut ihminen ei itse kokenut häpeää eikä surua, mutta tuskaa kyllä, tilanne oli niin vaikea. Ihmisen täytyy olla jossain kunnossa jopa kokeakseen edes noita tunteita. Tämä ei ole häneltä imettyä kokemusta, eikä siinä mielessä kenenkään persoonan jatkamista. Kun vertasin tilannetta kuolemaan tarkoitin, että se luopumistyö on vastaava, mutta ei kestä julkista suremista eikä läpikäyntiä. Asia on vaiettu häpeä.
Olen kyllä ollut ylikiltti ja vieläkin. Pahinta mitä olen elämässäni tehnyt on se, että maistoin tupakkaa 17-vuotiaana, kertoo siitä, että ei ole ollut mahdollisuutta olla koskaan typerä, ei minun hyvyydestäni vaan siitä, että suoojelin muita aina lisäongelmilta. En ole voinut ottaa koskaan riskiä, että olisin tehnyt mitään, mistä olisi taakkaa kelllekään, elämä on ollut sen verta vaikeaa. Mutta mitään yksittäistä traumaa ei lapsuudessa ole ollut, paitsi tietysti tilanne lapsuudenkotona on ollut aina tietyllä tavoin värittynyt ja vaikea. Olen joutunut jakamaan lapsena liikaa vastuuta, olemaan tukena vanhemmille, jopa heidän välisessään suhteessa joutunut liian nuorena koville. Itsetunnon kanssa on ollut vaikeaa aina, mutta olen kuvitellut sen liittyvän nuoruuteen. Tuo tapahtuma vaan sitten laukaisi täysin sen, että en voinut kuvitellakaan, etteikö minua leimattaisi samantien, jos koskaan mitään asiasta tuon julki. Ja usein näin käykin, toisaalta se on viisasta. Mutta raskas kokemus kokea, ettei itse voi tulla hyväksytyksi tuollaisen taakan kanssa.
Vaikeimmassa tilanteessa ja pahimmassa kriisissä ei edes tajua, miten vaikeaa on ollut. Sen ymmärtää vasta jälkeenpäin, kun hiukan helpottaa. Samalla ymmärsin myös sen kauheuden, mitä asia on tehnyt omille ihmissuhteille ja omalle itsetunnolle. Jälki on terapeutin työmaata kyllä. Vertaistukea kaipaisin myös. Ja edes jotain keskusteluapua tai kommentteja.
Raskasta se on nähdä, kun läheinen murenee ja muuttuu tuntemattomaksi.
Tiedän tunteen, kun toista silmiin katsoo ja siellä ei ole ketään, tai aivan joku muu, kuin ennen oli.
Se on hirveä tunne, kuin olisi menettänyt läheisen 'eläväksikuolleeksi'. Luopumistyön siinä joutuu tekemään, jos paha onni käy.
Auttaa ei voi, kuin rajallisesti ja itsestään pitää pitää huoli, muuten ei ole auttajaksi, vaan murtuu itsekin.
Ei se ole mikään häpeä sairastua, eikä hävettävä asia. Mun mielestä se on ihmisiltä paljolti tietämättömyyttä ja ahdaskatseisuutta -luulotautia ja lapsellista ennakkoluuloisuutta, jotka näin ajattelee.
Ei siinä ole kyse mistään älyllisestä vajavaisuudesta, eikä tyhmyydestä, vaan sairaudesta.
Tauti, kuin tauti, ei sitä kukaan itselleen valitse. Sairauden puhkeamiseen voi vähän vaikuttaa, jos tietää kuuluvansa riskiryhmään, mut ei sitä estää voi kukaan, kun niikseen tulee.
Läheisille, omaisille on myös keskusteluryhmiä, joissa saa apua.
Hirveästi en miettisi 'muiden' puheita ja mitään häpeämisiä
Mua itseäni huvitti(hirveä sanoa) tietämättömyys ja se, ettei asiasta uskalleta suoraan puhua tuttujenkaan kesken.
Joku tuolla sanoi, että missä 'minä' alkaa ja missä se loppuu.. ne rajat pitää itselleen tuon asian suhteen löytää ja antaa muun olla.
Elämä ei ole oikeudenmukaista, eikä reilua.
Kaikkea parasta toivon sinulle ja läheisellesi.
Raskasta.. sitäkin. Sellaista sanaa ei ole, joka kuvaa tilanteen mahdottomuutta ja tukaluutta. Tuon luopumistyön kun toinen muuttuu elävästäkuolleeksi tunnen liian hyvin. Ja tuokin on niin tuttua, ettei siellä silmien takan ole ketään tai joku outo.
En syyllistä ihmisiä, jos pitävät asiaa pahana. Koska sitä luulotautia, ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta on ollut itselläkin. Tosin kokemuksen kautta sanon, että oikea elämä voi olla monin kerroin hirveämpää joskus, kuin mitä olisin osannut kuvitella. Siinä mielessä ihmiset pitäkööt luulonsa.
Ja tuo, että sua huvittaa se, ettei voitu puhua. Shokkivaiheessa ihminen ei kykene puhumaan. Sitä lukkiutuu niin täysin siihen kriisiin, ei ole halusta kiinni, siihen ei vaan kykene, sitä ei kestä itsekään. Tuttujen kanssa ei puhuttu asiasta, kaikki shokki ja masennus estää sen hyvin ja se, että kun shokissa sitä tilannetta ei pysty jäsentelemään edes sanoiksi. Vaikea sanoa, missä kohti minässä olisi pitänyt olla helpompaa. Myös mulla on ollut tilanteita, joissa ne minuuden rajat on tullut vastaan. En kyennyt pahimmillaan kohtaamaan tilannetta. Suojelin osittain itseäni, mutta silti ei joltain kokemuksilta pysty suojella, jos ne on tullakseen.
Shokkivaiheessa en pystynyt puhumaan minäkään ja muistaakseni sanoin sen suoraan työpaikallanikin ja selitin, mitä on tapahtunut. Ymmärsivät hyvin ja suhtautuivat hienosti.
Olihan siinä kaikki syyllisyydenntunnot , ettei ollut tajunnut ja huomannut. mitä toiselle tapahtui.
Hirveä yritys auttaa ja etsiä se ihminen takaisin, joka hän oli aiemmin ollut. Turhaa.Masentavaa.
Se, että huvitti joidenkin suhtautuminen, se tuli reilusti myöhemmin, varmaan ainakin vuosi.
Surullista, hirveää, raivostuttavaa ,rasittavaa , turhauttavaa ja uuvuttavaa ja ihan kaikkea tuosta väliltä, eikä tilanne siitä muutu.
Ei se ole ihme, jos lukkiutuu.
Mieli käy läpi näitä sitä mukaa, kun siihen voimia on. Samaa aikaa,kun pitää yrittää hoitaa omakin elämä normaalilla tavalla.
Hemmetin kova paikka myös sairastuneen läheisille.
riippuuhan tuo häpeän kokemus varmaan ympäristöstäkin jossa elelet...toisissa siihen saatetaan tarttua leimasimella kun toisessa paikassa sua tuettais eikä se tekis susta yhtään huonompaa/heikompaa mielessäsi kuten nyt ilmeisesti tekee.kaikilla meillä on erilaiset elinolosuhteet ja taustat.Siltikin ihmettelen miksi päällimmäisin tunteesi on juuri häpeä?Taidat olla kovin nuori.Noh, jokatapauksessa, sellaisille asioille kuten sairaudet ei voi mitään joten voisit sen ympäristössäsi ilmaista ja olla ylpeä läheisestäsi vaikka onkin sairas.
Ympäristötekijät tässä vaikutti paljonkin. Ja aiemmat häpeälliset kokemukset. Tää oli vain lisänä niihin, mutta kokonaisuutena sellainen tilanne, että häpeä on se, mikä sieltä nousee, mutta siinä kaikkien tunteiden kirjossa yhtenä. Ja se, että kokee itsekin olevan jonkun pahan karman alla huono ihminen itsekin, kun perheessä joutuu tuollaiseen. Jotenkin se liittyi siihen, että koki olevansa niin sairaasta ja huonosta ympäristöstä, niin huonon karman alla elämisestä ja huonon karman leimaamine tunteineen että sitä ei kellekään toivoisi. Alkaa pitämään itseäänkin sellaisena ihmisenä, mitä muut voivat halveksua ja missä ei ole rakastettavaa. Tai konkreettisesti on vain toisten silmissä leimattu ja yksinkertaisesti vain tosi "spurguja". Näin se ajatuskuvio jotenkin menee, en tarkkaan edes tiedä miksi.
Mutta tuo häpeä on ehkä eniten ollut se, mikä on vaikuttanut sitten omaan elämään, omiin ihmissuhteisiin, omanarvontuntoon, ja siihen, ettei voi oikein kokea olevansa ok ihminen, kuten kuka tahansa muutkin. Ja koko kokemus pilasi niin paljon elämästäni ja ihmissuhteista ja itsekokemuksesta ja itsetunnosta etten tiedä miten sitä korjata.
Olen sen verran paljon elämässä kaikenlaista kokenut, että tiedän miten ihminen reagoi kriiseihin. Ensireaktio on shokki ja koko asian torjuminen, koska oikeastaan haluaisi unohtaa koko tapahtuman. Sitten alkaa vähitellen negatiiviset tunteet purkautua, ja alkaa tilanteen kivulias käsittely. Siinä vaiheessa tilannetta yrittää selittää itselleen monella eri tavalla ja hakea tapahtumalla syitä ja tarkoitusta. Jos koko prosessin käy loppuun, niin lopulta pystyy kohtaamaan tapahtumat sellaisenaan. Ihmisellä on taipumus selitellä itselleen asioita niin, ettei tarvitsisi kohdata niitä todellisia syitä. Joskus voi olla jopa niin, että niitä todellisia syitä ei koskaan kykene täysin kohtaamaan.
Tällaisessa tilanteessa kannattaa olla varovainen, ettei turvaudu tällaiseen helppoon selitykseen. Jonkun toisen syyllistäminen asioista on helpompaa kuin joutua kohtaamaan omat erehdykset tai todelliset syyt. Toisen syyllistäminen tarjoaa helpon kanavan purkaa jollain tasolla omaa pahanolon tunnetta, mutta ei pakota kohtaamaan todellisia tapahtumia eikä lopulta auta eteenpäin.
Omia tunteita, reaktioita tai ylipäätään tapahtumia on ihan turha millään tavalla hävetä. Niihin on ihan täysi oikeus ja on todella hyvä, jos pystyy asiasta puhumaan. Se tarkoittaa että asiaa on pystynyt käsittelemään pitkälle ja hyväksymään tapahtuman. Tärkeää olisi puhua asioista ihmisten kanssa, että pystyy paremmin peilaamaan omia ajatuksiaan muista. Ajan kuluessa asioita voi myös helpommin haudata taka-alalle, eivätkä ne enää palaa jatkuvasti mieleen. Kaiken tuon lievässä mittakaavassa kokeneena toivoisi, että voisi tehdä enemmän. Mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta. Joskus auttamisen halu voi mennä överiksi ja vain pahentaa asioita. Ihminen tietää kuitenkin lopulta itse parhaiten, mikä asiaan parhaiten auttaa.
Niin, olet oikeassa tuossakin. Ei millään tavalla ole ympäristön vika omat reaktiot. Ne on henkilökohtaisia. Ympäristö on se kenttä missä toimitaan, ja mikä vaan monesti laukaisee jonkun reaktion tai mihin omat reaktiot kohdistuu. Hyvä kysymys on se, miksi reagoi niinkuin reagoi, mutta ehkä siihenkään ei ole selkeää vastausta.
Järjellä sen ymmärtää, että ei tarvitsisi hävetä, mutta se arkuus ja itsetunnon tila mikä jostain tilanteista on jäänyt on tavallaan häpeää vaikka sitä nyt ei varsinaisesti nolona joka tilanteessa punastelisikaan. Se on tietyllä tapaa alitajuinen käyttäytymistoiminto, näkyy luottamuksessa ja läheisyydessä tai niiden puuttumisessa. Asioissa, mistä puhuu, mistä ei. Mitä varoo, mitä ei. Kaikkea tämäntyyppistä.
Asiat hautautuvat taka-alalle ajoittain. Elämästä tämä tilanne ei kuitenkaan katoa ja siksi siihen joutuu kehittämään uuden suhtautumistavan.
Sosiaaliset paineet on vaikea kohdata yksin. Muiden kanssa se on helpompaa. En usko että tilanteesta lähteminen on mahdotonta, kun vain tekee sen päätöksen. Sosiaaliset tilanteet helpottavat huomattavasti ja oma elämä suuntautuu sinne minne pitääkin eli reaaliteetteihin.
Tuo sun kertoma on niin rajua tekstiä, et kannattaisi purkaa sitä ammattikeskustelijan eli asiaa tuntevan terapeutin kanssa.
Jotenkin tuntuu, että olet ollut nuori tai muuten tosi yksin ton asian kanssa.
Olet kuitenkin selvinnyt tuosta järjissäsi ja kirjoitat ajatuksistasi selkeästi ja niistä kuvastuu fiksu ihminen, ei mikään spurgu.
Todella tiedät elämästä jotakin,älä vähättele itseäs.
Mörköjä on kaapissa ja paskavettä jokaisen rannassa, kun kaivellaan tarpeeksi.
Asutko samalla paikkakunnalla vielä ja oletko koskaan harkinnut muuttoa jonnekkin muualle noista ympyröistä. Ympyröiden vaihto saattaisi auttaa näkemään itsensä toisella tavalla.Paremmalla ja oikealla :)
Onhan ne vaikeita kokemuksia kyllä. Rajua? Ehkä sehän se on varmaan pahin ongelma ollutkin, ettei ole pystynyt puhua koskaan ja oletan, ettei kukaan edes ystävistä tiennyt ja ehkä parempi niin, en tiedä. Kukaan ei sattunut kysymään, että mitä oikeasti kuuluu, vaikka onhan sen täytynyt näkyä musta vaikka ja miten. Tai sitten ei.
Olen ajatellut kyllä jutella tästä kun tulee sopiva tilaisuus jollekin ihan ammattilaiselle. Pitkään on mennyt että on alkanut edes tiedostaa noita ajatuskuvioita ja sitä miten se heijastui omaan oloon ja elämään, niitä on tietysti ollut, ja elänyt niiden mukaan, mutta ei ole ulkoapäin edes tajunnut asioita. Niissä on ollut niin sisällä. En nyt aivan nuori edes ole, mutta tuntuu, ettei vanhempikaan ikä olisi estänyt tuota kokemusta. Mutta yksin tuon asian kanssa olen paininut liikaa kyllä vuosia, ensin enemmän raskaasti. Ei siihen pysty valmistautumaan mitenkään, ja olen kuitenkin sitä mieltä, ettei tarvitsisi muidenkaan. Tiedän ehkä jotakin elämästä, mutta se on sellaista, etten tosiaan olisi pahoillaan, vaikken tietäisi. En asunut samalla paikkakunnalla, omissa ympyröissä, elin omaa elämää, mutta jollain lailla sitä joutui lähempää tai kauempaa elämään siinä koko ajan. Ja kriisiä voi eristää itsestään ,silti siitä on tietoinen, oli se seinän takana tai matkojen päässä. Jospa tämän asian jotenkin oppisi sisäistämään elämään niin, ettei se häiritsisi, ajan ja läpikäynnin kautta.
www.tunnelukkosi.fi , ehkä sieltä jotain selviää...tee testi!