Minä en tiedä, kuuluuko tämä tällainen tälle osastolle, mutten parempaakaan keksinyt.
Minulla on kaksi lasta, 7- ja 4-vuotiaat. Olen vähän päälle kolmikymppinen, tällä hetkellä työtön. Ollut jo yli puolitoista vuotta, mutta tämä on ollut kuin sapattivapaa minulle, en olisi työkykyinen ollut kuitenkaan.
Viiden vuoden sisään minä olen erinäisten asioiden takia menettänyt kaksi yritystä, avioliiton, liikeidean (eli oikeastaan ammatin), "saanut" tuhottomasti velkaa, luottotiedot menneet..... Tarvinneeko jatkaa? Avioliitosta sen verran, että mies oli narsisti, hyvin vaikea siis jo liiton aikana ja täysi paholainen eron jälkeen, eli voimia vie.
Miten paljon yksi ihminen voi jaksaa, missä kohtaa saa sanoa, että minä en enää jaksa...? Ja mitä sitten tapahtuu...? Minulla on nuoruusvuosilta keskivaikea masennus -taustaa, (vanhemman menetyksen ja myöhemmän insestin takia) mutta nyt kun on omat lapset, en ole enää vajonnut niin syvälle, ei ole yksinkertaisesti ketään, joka lapsista huolehtisi, minulla ei ole varaa masentua.
Joka kerran, kun olen yrittänyt hakea apua, edes keskusteluapua (tai pikemminkin nimenomaan sitä, eihän mikään lääkitys tee minusta vähemmän velkaista tai anna käsiparia lisää, joka todella olisi välillä tarpeen...), minulle on jäänyt tunne, että käyn valittamassa turhasta, on niitä oikeitakin sairaita. Mutta minusta tuntuu, että jos en kohta ala saada jotain jeesiä näiden asioiden käsittelyyn, niin alan olla siellä "oikeasti sairaiden" jonossa......... Vai niinkö se onkin, että pitää olla riittävän huonossa kunnossa, että pääsee minkään avun piiriin?
Olen käsitellyt asioita kirjoittamalla ja taideterapian keinoin ja muutenkin miettimällä itsekseni, mutta tuntuu, että se ei riitä, kun ei nämä käytännön asiat vaan tunnu selviävän ikinä, jatkuva kaaostila vaan jatkuu ja jatkuu ja minä en jaksaisi enää, haluaisin saada jotain pysyvyyttä elämääni, että jaksaisin olla parempi äiti ja käydä töissä, että joskus ehkä saisin mahdollisesti velat makseltua ja pääsisin "normaali-ihmisten" kastiin...
Minulla on kaksi lasta, 7- ja 4-vuotiaat. Olen vähän päälle kolmikymppinen, tällä hetkellä työtön. Ollut jo yli puolitoista vuotta, mutta tämä on ollut kuin sapattivapaa minulle, en olisi työkykyinen ollut kuitenkaan.
Viiden vuoden sisään minä olen erinäisten asioiden takia menettänyt kaksi yritystä, avioliiton, liikeidean (eli oikeastaan ammatin), "saanut" tuhottomasti velkaa, luottotiedot menneet..... Tarvinneeko jatkaa? Avioliitosta sen verran, että mies oli narsisti, hyvin vaikea siis jo liiton aikana ja täysi paholainen eron jälkeen, eli voimia vie.
Miten paljon yksi ihminen voi jaksaa, missä kohtaa saa sanoa, että minä en enää jaksa...? Ja mitä sitten tapahtuu...? Minulla on nuoruusvuosilta keskivaikea masennus -taustaa, (vanhemman menetyksen ja myöhemmän insestin takia) mutta nyt kun on omat lapset, en ole enää vajonnut niin syvälle, ei ole yksinkertaisesti ketään, joka lapsista huolehtisi, minulla ei ole varaa masentua.
Joka kerran, kun olen yrittänyt hakea apua, edes keskusteluapua (tai pikemminkin nimenomaan sitä, eihän mikään lääkitys tee minusta vähemmän velkaista tai anna käsiparia lisää, joka todella olisi välillä tarpeen...), minulle on jäänyt tunne, että käyn valittamassa turhasta, on niitä oikeitakin sairaita. Mutta minusta tuntuu, että jos en kohta ala saada jotain jeesiä näiden asioiden käsittelyyn, niin alan olla siellä "oikeasti sairaiden" jonossa......... Vai niinkö se onkin, että pitää olla riittävän huonossa kunnossa, että pääsee minkään avun piiriin?
Olen käsitellyt asioita kirjoittamalla ja taideterapian keinoin ja muutenkin miettimällä itsekseni, mutta tuntuu, että se ei riitä, kun ei nämä käytännön asiat vaan tunnu selviävän ikinä, jatkuva kaaostila vaan jatkuu ja jatkuu ja minä en jaksaisi enää, haluaisin saada jotain pysyvyyttä elämääni, että jaksaisin olla parempi äiti ja käydä töissä, että joskus ehkä saisin mahdollisesti velat makseltua ja pääsisin "normaali-ihmisten" kastiin...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yksinhuoltajuuden pistin vireille, narsisti ei ole vielä reagoinut mitenkään, jota suuresti ihmettelen. Mutta ehkä tieto ei ole vielä häntä saavuttanut, joten varma en voi olla. Jos yhtään vanhat merkit paikkansa pitävät, hän nostaa kauhean metelin siitä, kuinka HÄNELLÄ on oikeus päättää lastensa asioista jnejnejne, vaikkei tätä kirjoittaessani ole lapsiaan tavannut (ei ole hänelle sopinut) kertaakaan viime marraskuun jälkeen.
Velkaa on kymmeniä tuhansia euroja, en tarkkaan edes tiedä. Narsisti sotki yrityksen asiat, josta sitten minulle jäi makseltavaa. Myös kaikki muut laskut, jotka minun nimissäni olivat (sähkö, netti, puhelin, lasten lääkäri- ym. kulut) jäivät maksettavaksi minulle. Laskut sain kuulemma työntää minne halusin. Kaikki rahat hävisivät tililtäni alta aikayksikön liiton aikana, vaikka kuinka yritin sanoa, ettet ota kaikkea. Tuhansia euroja perintörahojakin, joista verot jäi maksamatta, kun ei ollut enää rahaa, kun narsu vei kaiken. Mitään minun on asianajajan mukaan turha yrittää saada takaisin, en voi osoittaa, etten olisi vapaaehtoisesti antanut ottaa. Narsulla vaihtui kännykät ja läppärit kolme kertaa vuodessa, ja auto vähintään kerran, minä pyysin kymppiä-kahta, että saisin kaupasta maitoa lapsille, uusia vaatteita sain, kun narsu päätti, ettei kehtaa kulkea minun kanssani kaupungilla. Jos itse pyysin vaaterahaa, ei tippunut. Narsun piti ehdottomasti saada huolehtia raha-asioista, tämä kai siksi, etten tietäisi, mihin ja kuinka paljon sitä kuluu.
Melkein nauratti, jos ei olisi itkettänyt, eron jälkeen, kun narsu oli tulossa osille isäni kuolinpesään, meinasi, että minun olisi pitänyt maksaa osinkoja hänelle, talosta, jossa äitini asuu, kun oli ensin ryöstänyt minut puhtaaksi.... Töitä olin siis firmassa tehnyt koko ajan, myös lasten kanssa, varsinaista äitiyslomaa minulla ei ollut ollenkaan. Palkkaa vaan ei tilille kilahtanut ollenkaan. Narsu istui työpäivän(kin) aikana kavereiden kanssa kahvilla, tai lounasti ulkona "neuvotteluissa", illat istui mesettämässä ja chattaamassa. Minä siis tein taloon rahaa päivät, illat hoidin lapsia ja huushollia.
Lapset hoidan nyt täysin yksin, pieni kolmen ihmisen turvaverkkoni tulee apuun, kun pääsee, mutta kaikki tekevät epäsäännöllistä työtä, eivät siis aina tarvitessa pääse. Kaksi koiraakin kuuluu perheeseen, eron jälkeen jäivät minulle, kun narsu hylkäsi, ensin toisen ja sitten toisenkin. Kyllä minä koiraihminen olen, pidän kovasti niistä, mutta kun en vaan aina repeydy kaikkeen, mitä pitäisi ehtiä, jotta jokainen olisi kunnolla huollettu.... mutta vaikeaa on luopua perheenjäsenistä, varsinkin, kun narsu laiminlöi sitä toista koiraa, ja ikää alkaa kaverilla olla, en tahtoisi enää, että joutuisi muuttamaan kotia, kun meillekin aikuisena vasta tuli. Niinpä sitten olen itse aina se viimeinen, joka saa huoltoa, kaikenlaisen kauneudenhoidon, yms. "turhan" olen jättänyt jo aikaa sitten, kun ei vaan aika riitä, kun pakko on joskus nukkuakin....
Työtä ei siis ole, kun meni eka firma narsun käsistä ja toisen (eron jälkeisen) narsu mustamaalasi asiakkaille (lähetteli epäasiallisia s.posteja asiakkaille, jotka olivat vanhoja jo ekan firmani ajoilta, poliisille vein, mutta syyttäjä jätti syyttämättä) niin, että eipä tarvinnut sitten enää yrittää sitä lajia, väsyin selittämään joka toiselle yhteydenottajalle, miten asiat olivat. Ammattitutkintoa en ole opiskellut, vaan opettelin harrastuksen kautta itse yrityksessä tarvitsemani taidot, joten työn saanti muualta on aika vaikeaa, varsinkin, kun haluaisin päivätyön, että näkisin joskus sitten lapsiakin ja olisin heille läsnä.
Tuntuu, että elämästä häviää kaikki, koko ajan kaikki kallistuu ja pakolliset menot kasvavat ja tulot vain eivät lisäänny. Pelko tulevaisuudesta jäytää mieltä. Tosin, kai sekin on otettava positiivisena, pari vuotta sitten en jaksanut ajatella huomista pitemmälle, juuri sen verran vain, että lapsille pesin puhtaita vaatteita tarhaan ja kauppareissut sain laskettua, että oli pyhäpäiviksikin ruokaa.
En minä usko, että mikään lääke tähän auttaa, enkä minä tiedä, voikaan minua kukaan auttaa ja jos en itse jaksa kaikkea, niin mitä sitten tapahtuu...?
Ja kun ajattelen, että jos narsu olisi ollut ns. normaalimies, meillä olisi nyt hyvin menestyvä ja maineikas yritys, mahdollisesti oma asunto, minä olisin voinut jatkaa rakasta harrastustani, minulla olisi säilyneet ystävyyssuhteet (narsu ei kestänyt, että olin yhtään pois kotoa tai töistä, koko ajan piti valvoa ja sabotoi sitten nekin harvat, jotka yrittivät minuun pitää yhteyttä), minulla olisi kauniita vaatteita (eikä ikivanhoja kierrätettyjä ja paikattuja), ehkä joskus jaksaisin laittaa vähän meikkiä (ja olisi varaa ostaa) ja kynsilakkaa...... Eli kaikki meni.
Ainoa hyvin positiivinen asia, joka jäi, on lapset.
Köyhyys kyllä syrjäyttää ihmistä tehokkaasti, ei minulla ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, joiden suurin huoli on se, minkävärisen ulko-oven valitsisi uuteen taloon........ Kahviloissa ei tarvi käydä, kun ei ole varaa. Eikä kuntosalilla, teatterissa, elokuvissa tms... Ja eniten tietysti surettaa, mistä kaikesta lapset jäävät paitsi sen takia, kun minulla ei ole varaa. En ole sen kannalla, että lasten pitäisi kaikki mahdollinen saada, mutta edes joskus uusia vaatteita, kunnolliset kengät, olisi johonkin yhteen harrastukseen varaa, polkupyöriin, luistimiin, suksiin jnejne..... en kannata tv:n katselua tai pelikonsoleita, mutta itse en lapsena olisi tullut ilman polkupyörää oikein edes toimeen, sillä mentiin koulumatkat ja kavereiden luo koulun jälkeen ja tehtiin kaveriporukalla retkiä....
Tämä nyt oli vähän hajanainen kirjoitus, en jaksa kauhean järkevästi nyt ajatella. Mutta jos jollakulla on jotain ideoita, miten sitä menettämisen surua ja vihaa ja katkeruutta saisi vähemmälle, niin ottaisin tiedot mielihyvin vastaan.. Ottaa niin päähän, kun joudun lapsillekin koko ajan automaattina hokemaan "en osta, en osta, et saa, et saa...." kun toiveet ovat kuitenkin polkupyörä-suksilinjalla.....
Ohho.. Missäpäin Suomea asut?
Olen harkinnut vapaaehtoistyötä, mutta en suuressa organisaatiossa tavaroita pakaten kuitenkaan..
Osaan tiskata, imuroida, ulkoiluttaa ja leikittää lapsia, ehkä koiriakin ja tiedän jotakin polkupyöristä, vaatteista lapsille ja järjestöistä, joista voi hakea apua.
Olen myös sitä mieltä, että kotiapu pitäisi saada takaisin ns. ennaltaehkäisevänä asiana. Lisäksi kuuntelen sujuvasti :)