Jo monia vuosia olen kärsinyt toistuvista masennuskausista ja paniikkihäiriöistä. Olen käynyt psykiatrisella poliklinikalla viime keväästä saakka ja saanut lääkityksen. Aloin parantua ja elämä tuntui taas elämisen arvoiselta, kaikki oli hyvin ja pidin itsestäni huolta. Paniikkikohtaukset katosivat lähes kokonaan. Pääsin unelmieni työpaikkaan kunnes muutaman kuukauden kuluttua alkoivat kohtaukset pahentua, mutta pärjäsin niiden kanssa rauhoittavien voimalla. Muutama viikko sitten sain kohtauksen työpaikalla ja itkin lähes koko päivän.Pomo passitti parin viikon sairaslomalle vaikka en olisi halunnut niin kauaa olla pois sillä kokemuksesta tiesin että töihin on vaikeampi palata mitä kauemmin on pois. Loman jälkeen olin ensimmäisen päivän töissä ja päivän mittaan olo huonontui, ahdisti ja paniikkikohtaus iski todella voimakkaasti. Kotiin päästyäni en tehnyt muuta kuin itkin hysteerisesti.otin monta rauhoittavaa koska olin niin epätoivoinen ja lähdin päivystykseen lääkärin puheille. minulla on ennenkin ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta en ole itselleni pystynyt mitään tekemään koska en halua tuottaa läheisilleni enempää huolta.olen soittanut terveyskeskukseen, josta pyydettiin ottamaan yhteyttä psykiatriselle poliklinikalle jossa olen käynyt. oma psykologini on lomalla enkä siis pääse hänenkään juttusille.En tiedä mitä pitäisi tehdä.Tuntuu ettei kukaan kuuntele eikä välitä.Olen eristäytynyt enkä enää pidä ystäviini yhteyttä sillä häpeän näitä kohtauksia ja itsetuntoni on ihan pohjalla. En jaksa enää soitella ja pyytää apua kun sitä ei tunnu saavan mistään!
Mitä voisin enää tehdä?
loppuunpalanut
364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinulla on se vika että mieli vie ja sinä vikiset vaikka täytyisi olla toisinpäin.
Aika raakasti sanottu mutta se on totuus, tämän kun alkaa hiljalleen sisäistää niin siitä ne ohjakset alkaa käteen löytyä. Ei heti mutta pikkuhiljaa, pari askelta taakse ja kolme eteen periaatteella.
Lisäksi vielä että jos aina turvaat ulkopuoliseen auttajaan, ymmärtämättä että paras auttaja olet sinä itse, kierre ei katkea, vain pahenee.
Tätä ei moni miellä mutta todellisuudessa jokainen on oman onnensa seppä.
Tuntuu siltä että lääkäreitä ja terapeuttejakaan ei kiinnosta kun oma palkkansa.