Halusin vain kertoa tämän

Ajattelin nyt johonkin kirjoittaa, kun en voi kenellekään puhua.

Minulla on ollut koko elämäni vaikeaa. Äitini on ollut alkoholisti lapsuudestani saakka ja sitä hän on koko lopun elämänsä. Mutta puolitoista vuotta sitten hän raitistui -ja vanhempani erosivat. Se oli minun elämäni käännekohta. Kaikki muuttui ja parempaan suuntaan. Luulin, etten ikinä selviäisi vanhempieni erosta, mutta huomasin olevani oikeastaan helpottunut.

Äitini raitistus AA:n (Nimettömät Alkoholistit) avulla. Minä olen niin kiitollinen AA:lle ja äitin AA-tuttaville, että rinnasta puristaa. En olisi kestänyt enää äidin juomista. Havaitsin, että meidän perheessä on jotain vikana ollessani noin kahdeksanvuotias. Kun olin yhdeksän vanhempani meinasivat erota. Äiti lupaili kania ja kaikkea muuta, mutta nyt tiedän ettei meille mitään kania olisi oteetu (tai ehkä), vaan äiti olisi ryypännyt vielä enemmän, kun isäni ei olisi nähnyt.

Äiti yritti aina salata juomisensa. Minä löysin pulloja joka puolelta; kaapeista, hattuhyllyltä, vaikka mistä. Lopulta ymmärsin, mitä oli tekeillä. Aloin vahtimaan äitiä. Kyttäsin aina, mitä hän teki, tarkistin kassit. Mahassani velloi kauhea jännitys, saatoin jopa oksentaakin pelosta. Minulla oli todella paha olla. Koulussa en näyttänyt sitä mitenkään. (olin kuudennella) Sain kiitettäviä numeroita, mutta usein jännitin ja pelkäsin tulevaa viikonloppua, jolloin iskä olisi työmatkalla. Isäni tiesi äidin juomisesta, tietenkin, mutta hän ei puhunut mitään. Ulkoapäin meidän perhe oli täydellinen: molemmat vanhemmat, omakotitalo, iso piha, lapset hyviä koulussa... Mutta sisältä meidän perhe oli hajalla. Välillä oli hyviäkin aikoja, mutta äiti joi silti. Enkä uskaltanut lähteä pois kotoa, jos äiti oli yksin pikkusiskoni kanssa. Muistan yhden illan, jolloin isäni oli poissa ja äiti humalassa. Ei se ikinä riehunut eikä huutanut, yritti vain salata sen, että oli juonut, mutta pulloja löytyi joka paikasta ja haju oli kamala. Niin, sinä iltana olin kauhuissani ja makasin sängyssä rukoillen Jumalaa, että pääsisin pois. Itkin äänettömästi tyynyyn ja rutistin koiraani. Kuulin, kun äiti kälätti alakerrassa puhelimeen. Ja minä peläsin niin että keuhkot oli rusentua kasaan. Lopulta äidin joku AA-tuttava tuli ja minä itkin taas, mutta helpotuksesta. Minun elämäni riippui siis äidistä ja mielialani äidin mielialasta. Opin tarkkailemaan sitä, olemaan hiljaa ja nopea tutkiessani kaljakätköjä. En voi ymmärtää, miten kestin silloin.

Mutta sitten me muutimme. Ei ehkä paremmaksi muuttumut kylläkään. Äiti joi edelleen, mutta harvemmin ja isompia annoksia. Äiti alkoi myös käymään AA:ssa, mutta retkahteli jatkuvasti. Minun mielialani parani, sain uusia ystäviä, mutta välillä olo oli samanlainen, kuin ennen. Kerran näin äidin laukussa viinipullon, hän sai niitä juhläpyhien alla töistä, asiakkailta. Heti, kun hän meni tupakalle, otin pullon (olin oppinut toimimaan erityisen nopeasti ja huomaamattomasti) ja lähdin viemään sitä roskiin. Mutta se rikkoutui eteisen matolle. Juoksin äkkiä ulos ja vein vuotavan pullon roskiin, juoksin takaisin sisälle, kuivasin lattian ja lähdin koiran kanssa ulos. Minua pelotti niin paljon. Kun tulin takaisin, olin olevinani, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka lattia haisi viiniltä ja äiti oli huomannut asian. Hän tietysti arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän kutsui minua ja kysyi, miksi tein sen. Ei mitenkään syyttävästi vaan pikemminkin myötätuntoisesti. Änkytin vaan jotain, en uskaltanut kertoa totuutta. Ja sitten rupesin itkemään. En voinut sille mitään. En voinut enää pidätellä itkua. Olin aina ennen tehnyt sen yksin, kun kukaan ei nähnyt, varsinkaan äiti. Kaikki tukahtunut purkautui ulos. Äiti lohdutti minua ja selitti AA:sta ja muustakin ja sanoi yrittävänsä lopettaa. Mutta en minä uskonut oikeasti, olin menettänyt luottamuksen äitiin. Mutta sinä iltana äiti ei juonut ja se oli pääasia. Luin äidin päiväkirjasta (tiedän, että se on väärin) ja siellä luki jotain tämäntäpäista: "Tänään oli sortuminen todella lähellä. Sain viinipullon töistä ja ajattelin juoda sen, koska **** (isäni) oli tämän illan poissa. ****** (minä) ehti nähdä sen ja kantoi sen ulos roskiin, mutta rikkoi sen eteisen matolle. ****** (minä) oli pelastava enkeli..." Olin iloinen, että äitini kirjoitti minusta noin.

Sitten aikoi äidin raitistuminen. Ja vanhempani erosivat. Isäni ei kestänyt äidin raitistumista, sitä, että nyt oli pakko ouhua asioista suoraan, valehtelematta. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta tietellä tavalla ymmärrän isääni. Äiti oli tuottanut niin paljon henkistä kärsimystä hänelle, ettei sitä noin vain unohdeta.

Mutta minä annoin anteeksi. Annoin äidille anteeksi sen kaiken, mitä hän oli tehnyt. Ja nyt kaikki on paremmin. Me pystymme puhumaan alkoholismista ja puhumme siitä todella paljon. Mutta ei koskaan siitä, miltä minusta tuntui. Enkä haluakaan. Alkaisin vaan itkeä. Nykyisin itken paljon, edelleen salaa, mutta muista asioista.

Meidänluokkalaisen pojan isä on alkoholisti.(hän asuu samassa kaupungissa, kuin oma isäni) Hän juo edelleen ja ilmeisesti paljon. Hän soittikin äidilleni -humalassa ja puhui ongelmastaan. (en nyt kerro, mitä kautta äitini tuntee hänet) Se sai minut ajattelemaan. Ja sinä iltana itkin, moneen kuukauteen. Itkin tuon pojan puolesta. Ja minua turhauttaa, kun en voi tehdä mitään. Minussa on tuo vika -hillitön asioitten järjestelyhalu. Minun pitää vain hyväksyä se, etten voi tehdä mitään. Voin olla ystävällinen tuolle pojalle, mutta ei minun kannata ruveta hänelle puhumaan. Mutta minua kouristaa rinnasta aina, kun näen hänet. Minulla on suunnaton myötätunto häntä kohtaan. Näen hänessä pienen pojan, joka kaipaa isäänsä. Hän on hirveän mukava ja juttelemme aina välillä, kaikesta kouluun liittyvästä ja niin edelleen. Minun tekisi miele lohduttaa häntä ja kertoa, että tiedän miltä hänestä tuntuu. Tai vaan kuunnella häntä. Tehdä saman, mitä toivoin, että minulle olisi tehty. Kuunneltu ja lohdutettu, autettu jaksamaan. Poika ei myöskään juo koskaan, enkä minäkään. En naura kavereitteni kännisekoiluille, minusta niissä ei ole mitään hauskaa. Eikä kys. poikakaan naura. Kaiken lisäksi luulen tykkääväni tuosta pojasta ja hän minusta. (mutta se ei liity nyt tähän) Olen myös huomannut, että olemme samanlaisia ihmisiä, tai ainakin elämäntilanne on samanlainen. (paitsi minun äitini ei enää juo) Haluaisin niin hirveästi auttaa häntä, mutta en voi. Tämä asia vaivaa minua lähes päivittäin, rukoilen hänen puolestaan jatkuvasti. Miksei mitään tapahdu?

Halusin vain kertoa tarinani jollekin, kirjoittaminen auttaa. Jos haluatte, voitte sanoa jotain, mutta teidän ei tarvitse. En tullut huomiota kerjäämään. Halusin vain, että joku kuulee (tai näkee, aivan sama) tämän. Vain alkoholistien lapset tietävät, miltä minusta on tuntunut. Jos joku on samassa tilanteessa, voi minulle lähettää sähköpostia. En ehkä voi auttaa vanhempaasi raitistumaan, mutta voin kuunnella Sinua. Sitä ainakin minä olisin tarvinnut. Tästä ei voi koskaan päästä eroon, koskaan ei voi täysin ymmärtää. Eikä koskaan voi unohtaa.