Bulimiasta parantumisen jälkeinen laihdutus

Kuten jokainen bulimiasta parantunut tietää, niin bulimian taustalla oleva syömishimo liittyy patoutuneisiin tunteisiin ja kohtaamattomiin asioihin, laihdutushalu antaa sitten sille tämän vaarallisen ilmenemismuodon. Mulla laihdutus alkoi kun sillon 56-kiloisena kaverit hylkäs mut ja kattelin että mulla on vähän mahamakkaraa. Kaduin tätä uskomattoman paljon jälkeenpäin, 67-kiloisena kun elämä ja kroppa oli aivan sekasin. Noh, sitten aloin selvittämään enemmän juuri näitä hylätyksi tulemisen tunteita ja sitä että en ollut kykenevä läheisyyteen toisten ihmisten kanssa, enkä kokenut tulevani rakastetuksi jne jne jne, jokaisella on omat syynsä ja kuvionsa mistä kaikki lähtee. Rupesin pala palalta näitä asioita käsittelemään (ammattilaisten avustuksella kriittisimmän osan aikaa) ja samalla myös uusimaan rutiiineja.

Ensimmäinen tärkeä asia oli että lopetin laihduttamisen. Lihosin 71-kiloiseksi ja inhosin itseäni, mutta samalla ruoanhimo tasottu pikkusen kun en enää laihduttanut. Sen jälkeen seuras pitkä, itse asiassa 3 vuotta kestänyt tie, kun pikku hiljaa käsittelin lisää niitä tunnelukkoja/itsevihaa ja pikku hiljaa opetin itseäni terveellisempiin rutiineihin ja aloin opettelemaan ruoasta nautiskelemista. Opin että se sairas himo ja sen tyydytys tuntuu ehkä nautinnolta mutta ei se sitä loppupeleissä oo, se on tunnetuskan väliaikaista helpotusta.

Tuona yllämainittuna aikana paino putos todella hitaasti sinne 67 takaisin, ja siinä se pysyi sitten, kunnes keksin että säännölliset ruoka-ajat on todella tärkeät aivoille. Eli rupesin syömään tarkasti niin että aamupala, lounas ja päivällinen. Ne oli tosi runsaita varsinkin alussa, säästelin aina himot niille oikeille ajoille, mutta siitä seuras se etu että mun aivot tottui niihin ruoka-aikoihin ja sitten muina aikoina ruoka olikin vähemmän mielessä. Toki tässä vaiheessa olin jo melko terve, voisin sanoa että juuri tuota rutiinia vaille terve.

Rutiinin ansiosta paino putos 62 kiloon. En yrittänyt mitenkään laihduttaa, se vaan meni omia aikojaan. Voisin sanoa että tämän kauden aikana aloin syömään kuin "normaalit ihmiset". Oli jotain viikkoja etten syöny herkkuja ollenkaan, joskus söin mutta opin esimerkiksi ottamaan sen suklaapatukan kolmen suklaalevyn sijaan ja nauttimaan tästä pienestä aarteestani hyvillä mielin ja kiitollisena. Lopetin light-limsojen ja makeutusaineiden järjettömän käytön, siirryin juomaan normaalia kokista (tietenkin vähemmissä määrin) ja käyttämään tavallista sokeria.

Sitten viime helmikuun alussa, 28 vuoden iässä eli 11 vuotta sen jälkeen kun mörkö asettui asumaan sisälleni, mietin että mitä jos mä kokeilisin laihduttaa. Sillälailla terveellä tavalla. Ei mitään oikoteitä, luopuneena siitä ajatuksesta että voi saada sekä hirveän mässäilyn että laihuuden. Ruoasta nauttimisen ja laihuuden voi kyllä saada, mutta ei mässäilyä.

Ensin jätin yksinkertaisesti kaikki herkut pois, sitten viikon päästä alkoholin, sitten viikon päästä aloin käyttämään vähän vähemmän rasvaa, sitten viikon päästä pienentämään annoksia, jne. Ajattelin että en yritä liikaa edes kiirehtiä vaan viilaan rutiinia pikku hiljaa.

Maaliskuun lopussa painoin 54. Tämä oli siis tänä vuonna, ja painan edelleen sen 54. Olo on upea. Tuntuu että ympyrä sulkeutui, kun kaiken tuon jälkeen saavutin kuitenkin tavoitteeni. Noh, sekopäisyyksissäni joskus ajattelin että haluaisin painaa 45 tai jotain, mutta nyt tiedän että 54 on hyvä. Se on oikea. Hyvä olla. Voisin helposti pudottaa sitä tästä vielä muutamia kiloja mutta en jaksa, koska nautin ruoasta nykyään täysin siemauksin enkä näe mitään tarvetta kiristää enää lisää.

Toivottavasti tää ei kuulostanut mitenkään boastaamiselta tai saarnaamiselta. Halusin vaan siis tuoda tämän aika harvoin esitetyn ajatuksen että kyllä se unelma laihuudesta on mahdollista toteuttaa, ja kyllä se ruoanhimo on mahdollista saada sammutettua. Mutta sinne ei pääse bulimian tietä. Sinne pääsee vaan sillä että kohtaa niitä kohtaamatta jääneitä asioita ja antaa ensin aikaa sille parantumiselle. Ja sitten korjaa elämäntavat terveiden ihmisten malliin.

Jokainen meistä on arvokas, ja jokaisella meistä on oikeus olla kärsimättä bulimiasta joka on hirvittävä helvetti. Mutta siitä pääsee pois vaan keskittymällä niihin patoutuneisiin asioihin, ei laihtumiseen.

Tämmöstä :)

Luin sun kirjotuksen, ja nyt on pakko sanoo että KIITOS!

Kyllä, sun kirjoitus anto mulle todella paljon. Meinaan kopioida sen omalle koneelle jotta se ei katoa ja lukea sitä silloin kun epätoivo meinaa ottaa vallan.

Tuo sun kulkeman tiesi lopputulos on kadehdittava. Ehkä minäkin tämän kaiken pa*kan keskellä joskus tulen löytämään semmoisen hyvän olon normaalissa painossa. Olen muuten tasan saman pituinen kuin sinä.

Kiitos vielä ja hyvää syksyä! :)

Ole hyvä :) Palasin katsomaan että onkohan kukaan lukenut tätä, ja tuli mukava olo. Kiitos kun jätit kommentin, on mukava ajatella että mun kirjotuksesta oli jotain apua. Kyllä se on mahdollista - kun antaa niiden tunteiden tulla ulos.

Hyvää syksyä sullekin!

Minunkin puolestani kiitos skymille inspiroivasta tarinasta. Olen itsekin parantunut jo aikoja sitten, enkä enää edes pystyisi ahmimaan saati oksentamaan. Tietysti sitä vieläkin tulee toisinaan syötyä vatsa täyteen hyvää ruokaa, mutta mitään sokeriherkkuja en voi edes kuvitella syöväni kuin ehkä suklaapatukan verran.

Parantumiseni lähti samalla tavalla käyntiin säännöllisten ja terveellisten syömisrutiinien opettelulla. Tajusin, etteivät ahmimiseni olleet johtuneet heikkoudestani ja tyhmyydestäni, vaan siitä että olin paastonnut liian pitkään, oli se sitten aamusta iltapäivään tai useamman päivän ajan. Kehoni vain puolustautui riutumista vastaan pakottamalla minut syömään.

Parannuttuani en käynyt vuosiin vaa'alla, sillä pelkäsin että rupean taas kyttäämään sitä grammalleen. Painoni ei heitellyt vuosiin ainakaan vaatekoon perusteella, mutta tuossa puolisentoista vuotta sitten tajusin, että olen ruvennut taas keräämään kiloja. Ensimmäistä kertaa elämässäni en reagoinut niin miten aina ennen, eli rupeamalla nälkäkuurille tai muulle ravintoköyhälle dieetille, vaan koostin itselleni sellaisen ruokavalion mistä sain kaikki tarvittavat ravintoaineet ja rupesin liikkumaan. Painoni putosi hitaasti mutta tasaisesti noin neljän kuukauden aikana nykyisiin lukemiin, samoihin mitä alimmillani olin syömishäiriön aikaan. Ajatella jos olisin pystynyt tähän ennen kuin bulimia sai minut otteeseensa, olisin säästynyt vuosien itsetuholta ja sen jälkiseuraamuksilta.

Vielä sen verran, etten nykyään enää syö mitenkään erityisen säntillisesti tai pikkutarkan terveellisesti. Tiedän vain jotenkin intuitionaalisesti tai ehkäpä kokemusperäisesti mitä kehoni tarvitsee ja milloin. Eli tässäkin yksi esimerkki että bulimiasta voi todella ja lopullisesti päästä eroon.

Hyvä teksti tosiaan, mutta siis painat 54 kg ja olet 168 pitkä? Itse olen 170 cm ja tavoite on 68 kg...

Noi pituus/painosuhteet on niin henkilökohtaisia, mä oon nyt siinä mistä lähdin kun kaikki schaiba alkoi eli "luonnollisessa" painossani. Ulospäin oon ihan normaalin näköinen, hoikan mutta en laihan. Pituus/paino-suhteeseen ja BMI:hin kiinnitetään mun mielestä liikaa huomiota kun rakenteen paino/lihasmassa (jota mulla ei oo niin paljon) jne vaikuttaa siihen kuitenkin enemmän kun ajatellaan. Et jos toi tuntuu matalalta niin se johtuu vaan ihan tästä. Mun vaatekoko on 36.

Toi mitä DeadAlive sanoi (hienon tarinan lisäksi!) on aivan oleellista, että ei kyttää sitä vaakaa. Mä tein ihan saman eli jätin vaa'an vuosiksi. Multa kysy joku terkkari et paljonko painan niin sanoin että kato sä mut älä kerro mulle, koska en halunnu tietää. Pelkäsin että jos saan tietää niin sitten taas sekoan. Sit aina välillä tietysti en malttanu olla kattomatta (siitä nämä painot tarinassani) ja aina siitä tuli joku kriisi. Oman vaa'an uskalsin ostaa vasta tämän vuoden alussa.