No siis, aloitan kertomukseni.
Minusta tuntuu, että olen vähän masentunut, ja pelkään meneväni huonompaan suuntaan. Koko kesä on mennyt vähän masennuksissa, ja vanhemmat ovat monta kertaa sanoneet vievänsä minut jonnekkin psykiatrille juttelemaan, koska ovat huolissaan. En vain enää yksinkertaisesti jaksa olla iloinen tai toiveikas. On niitäkin päiviä, jotka ovat ihania. Enimmäkseen ne päivät, jolloin olen parhaan ystäväni kanssa. Hän on niin ihana, ja saa minut paremmalle tuulelle. Mutta sitten saan yhtäkkiä taas jonkun kamalan paniikki- tai masennuskohtauksen ja mietin itsemurhaa. En itsekkään tiedä, olenko täysin tosissani, koska en halua kuolla. Minulla on niin paljon suunnitelmia ja unelmia - oikein vihotkin täynnä sisustussuunnitelmia talosta jonka haluan aikuisena, millaisen miehen haluan ja tulevasta työpaikkaunelmasta jne. - Ja paljon on siis toiveita tulevaisuuden suhteen. Ennen vain jaksoin innostua niistä enemmän, nykyään en enää innostu oikein mistään. En siis halua kuolla, en vain jaksa tällaista elämääkään ja välillä tunnen olon ihan epätoivoiseksi ja siksi, ettei mikään enää ole hyvin. Vaikka tiedän, ettei se ole totta. Minulla on kaikki ihan hyvin. Monet asiat paremmin kuin hyvin. On vain eräs ongelma, joka on häirinnyt KOKO KESÄN eikä tunnu ratkeavan. Ongelmaa ei oikein pääse pakoon, ja haluaisin saada sen kuntoon, niin että voisin taas nauttia elämästä. Ei vain onnistu. Tiedän, että ongelma on suuri myös sen takia, että olen liian tarkka siitä miten asia pitäisi hoitaa, enkä saa asioita menemään juuri niin kuin tahtoisin. Mutta olen vain niin surullinen koko ajan ja pelkään. Saan myös paljon paniikkikohtauksia ongelmaan liittyen, ja ennen sitä olin niin iloinen ja puhelias ihminen. Minulla on tätä ongelmaa lukuun ottamatta kaikki hyvin, oikeasti. Aivan ihana perhe ja varsinki äiti, paljon kavereita eikä minua kiusata. Normikaverien lisäksi on vielä maailman paras ja ihanin ystävä, jolle voin oikeasti kertoa melkein kaiken ja josta todella välitän. On minulla ihanat sukulaisetkin, ja heitä on kiva tavata. Koulussa menee todella hyvin, minkä takia tulevaisuuden tavoitteetkin ovat niin suuret. Olen kaikessa täydellisyyden tavoittelija, ja siksi ongelmastani onkin ehkä tullut jopa suurempi kuin mitä sen tarvitsisikaan olla. Saan kokeista kymppejä, tai vähintään ysejä ja joskus kasilla alkavia. Viime todistuksessa oli 9 kymppiä. Hyvin siis menee, mutten enää pysty iloitsemaan niistä ihanista asioista joita elämässäni on. Haluaisin päästä ongelmastani, ja tiedän että pääsen siitä n. vuoden päästä eroon, mutten tiedä miten jaksan vuoden tällaista ahdistusta. Koulussakin tuntuu välillä niin ahdistavalta. Olen kuitenkin terve (ei siis mitään vakavaa sairautta tai muuta), ja ihan hoikka ja kai ok:n näköinenkin nuori tyttö. Silti minusta tuntuu, että olen joutunut ongelmani kanssa umpikujaan ja pelkään masentuvani täysin, niin että koulunikin ja sen myötä tulevaisuuden haaveeni kärsivät. En halua, että niin käy-- Mitä minun pitäisi tehdä? En halua jutella ammattilaiselle, koska tiedän jo mitä hän sanoisi... ! En vain haluaisi olla masentunut. :(
Minusta tuntuu, että olen vähän masentunut, ja pelkään meneväni huonompaan suuntaan. Koko kesä on mennyt vähän masennuksissa, ja vanhemmat ovat monta kertaa sanoneet vievänsä minut jonnekkin psykiatrille juttelemaan, koska ovat huolissaan. En vain enää yksinkertaisesti jaksa olla iloinen tai toiveikas. On niitäkin päiviä, jotka ovat ihania. Enimmäkseen ne päivät, jolloin olen parhaan ystäväni kanssa. Hän on niin ihana, ja saa minut paremmalle tuulelle. Mutta sitten saan yhtäkkiä taas jonkun kamalan paniikki- tai masennuskohtauksen ja mietin itsemurhaa. En itsekkään tiedä, olenko täysin tosissani, koska en halua kuolla. Minulla on niin paljon suunnitelmia ja unelmia - oikein vihotkin täynnä sisustussuunnitelmia talosta jonka haluan aikuisena, millaisen miehen haluan ja tulevasta työpaikkaunelmasta jne. - Ja paljon on siis toiveita tulevaisuuden suhteen. Ennen vain jaksoin innostua niistä enemmän, nykyään en enää innostu oikein mistään. En siis halua kuolla, en vain jaksa tällaista elämääkään ja välillä tunnen olon ihan epätoivoiseksi ja siksi, ettei mikään enää ole hyvin. Vaikka tiedän, ettei se ole totta. Minulla on kaikki ihan hyvin. Monet asiat paremmin kuin hyvin. On vain eräs ongelma, joka on häirinnyt KOKO KESÄN eikä tunnu ratkeavan. Ongelmaa ei oikein pääse pakoon, ja haluaisin saada sen kuntoon, niin että voisin taas nauttia elämästä. Ei vain onnistu. Tiedän, että ongelma on suuri myös sen takia, että olen liian tarkka siitä miten asia pitäisi hoitaa, enkä saa asioita menemään juuri niin kuin tahtoisin. Mutta olen vain niin surullinen koko ajan ja pelkään. Saan myös paljon paniikkikohtauksia ongelmaan liittyen, ja ennen sitä olin niin iloinen ja puhelias ihminen. Minulla on tätä ongelmaa lukuun ottamatta kaikki hyvin, oikeasti. Aivan ihana perhe ja varsinki äiti, paljon kavereita eikä minua kiusata. Normikaverien lisäksi on vielä maailman paras ja ihanin ystävä, jolle voin oikeasti kertoa melkein kaiken ja josta todella välitän. On minulla ihanat sukulaisetkin, ja heitä on kiva tavata. Koulussa menee todella hyvin, minkä takia tulevaisuuden tavoitteetkin ovat niin suuret. Olen kaikessa täydellisyyden tavoittelija, ja siksi ongelmastani onkin ehkä tullut jopa suurempi kuin mitä sen tarvitsisikaan olla. Saan kokeista kymppejä, tai vähintään ysejä ja joskus kasilla alkavia. Viime todistuksessa oli 9 kymppiä. Hyvin siis menee, mutten enää pysty iloitsemaan niistä ihanista asioista joita elämässäni on. Haluaisin päästä ongelmastani, ja tiedän että pääsen siitä n. vuoden päästä eroon, mutten tiedä miten jaksan vuoden tällaista ahdistusta. Koulussakin tuntuu välillä niin ahdistavalta. Olen kuitenkin terve (ei siis mitään vakavaa sairautta tai muuta), ja ihan hoikka ja kai ok:n näköinenkin nuori tyttö. Silti minusta tuntuu, että olen joutunut ongelmani kanssa umpikujaan ja pelkään masentuvani täysin, niin että koulunikin ja sen myötä tulevaisuuden haaveeni kärsivät. En halua, että niin käy-- Mitä minun pitäisi tehdä? En halua jutella ammattilaiselle, koska tiedän jo mitä hän sanoisi... ! En vain haluaisi olla masentunut. :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Kuulostat järkevältä nuorelta tytöltä, joka miettii elämää ja asioita murrosiän kynnyksellä. Mutta puheesi vaikuttavat siltä, että sinulla on luultavasti masennusta. Mene juttelemaan esimerkiksi koulusi terveydenhoitajalle, joka voisi ohjata sinut eteenpäin koulupsykologille. Asioista keskusteleminen ammatti-ihmisen kanssa auttaisi ja helpottaisi varmasti oloasi. Muista että sinulla on läheisiä, jotka välittävät sinusta. Ota apu vastaan ennen kuin olosi pahenee. Ole vain luottavaisin mielin! Hyvää syksyn alkua sinulle!
hei!!
mene ihmeessä hakemaan hoitoa ennen kuin pahenee!!!se auttaa pääset juttelemaan...olen itse 18v on masennus ja on lääkitys...viime syksynä menin huonoon kuntoo...en päässy mihinkään...ammattiapu auttaa...olo on sietämätön..hyvää syksyä sinulle pärjäile
Kiitos neuvoista, katsotaan nyt.. Yritän pärjäillä, parhaan ystävän kanssa olo auttaa onneksi.
Ei kukaan jaksa olla aina iloinen ja toiveikas eikä tarvitsekaan, ja kaikkein vähiten tätä pitäisi vaatia murrosikäiseltä.
sinun kirj. perusteella sinulla ei ole mitään hätää, kirjoitit että sinulla on joku ongelma
et kuitenkaan kertaakaan mainitse mikä se ongelma 0n! olet murkku ja silloin maailma on sekaisin eikä mikään mene sillai kun haluat mutta kuulostaa siltä että sinulla on hyvät tukijoukot ympärillä ja jos ne eivät riitä hae ihmeessä apua muualta!
Ei elämä aina ole onnen hurmassa elämistä! Elämään kuuluu myös pettymykset ja alakuloiset päivät. Olet murkku! Jos sinulla on tarvetta ota ihmeessä yhteyttä paikkakuntasi nuorisopoliklinikalle josta sinut osataan ohjata oikeaan paikkaan keskustelemaan nuoruuden asioistasi!
toivottavasti ongelma ei ole kovin vakava. ilmeisesti tää ongelma on se mikä aiheuttaa tän masennuksen. kun kerran mainitset ongelman ja masennuksen. itse tiedät ongelman. kyllä se puhuminen voisi auttaa jos et kenellekään voi kertoa asioista. ammattilaisilla on sentään vaitiolovelvollisuus.