Hei kaikille!
Olen pitkään lueskellut tätä palstaa, mutta todennut, etten saa täältä haluamaani; suurin osa ketjuista on heille, jotka jo yrittävät lasta. Itselläni tilanne on se, ettei miestä kiinnosta perheen perustaminen vielä tippaakaan, päin vastoin pitää koko ajatusta ahdistavana. Oma vauvakuume on kestänyt jo vuosia, ja nyt niinkin kauniista tunteesta on muodostunut arkielämää häiritsevä ahdistuksen ja epätoivon olotila. Koen tarvitsevani jonkinlaista vertaistukea, koska lähipiirissäni lisäännytään nyt vauhdilla; ei ole ketään, kenelle tätä tunnetta voisi purkaa, ja ennen kaikkea, kuka voisi tätä tunnetta ymmärtää. Valtaosa ystävistä kun on jo joko perheellisiä tai odottavat juuri parasta aikaa pikkuisiaan syntyviksi. Loput elävät täysillä sinkkuelämää, eikä osa heistä halua koskaan lapsia.
Ajattelin, että voisimme perustaa tänne ketjun heille, joiden parisuhteessa vauvakuume on täysin yksipuolista. Jaettaisiin välillä kokemuksia, purettaisiin pahaa oloa. Huonoina päivinä olisi helpottavaa kertoa tunteistaan jollekin. Itsestäni ainakin tuntuu, että olen koko ajan murtumispisteessä, kun en saa tuntemuksiani käsitellä jonkun kanssa. Pelkään, että lopulta murrun tilanteessa, jossa saatan loukata jota kuta. Näin oli jo käydä: olin katsomassa ystäväni vastasyntynyttä pikkuista ensimmäistä kertaa. Ystäväni ojensin kysymättä lapsen syliini. Minä purskahdin itkuun. En kehdannut kertoa todellista syytä itkulleni, koska tämä on ystäväni onnenaikaa. Hänen onnensa ei ole minulta pois. Olisi ollut tahditonta vauvan ihastelun sijaan alkaa tilittää, kuinka kovasti kaipaan omaa lasta, eikä mieheni sitä ymmärrä. Selvisin tilanteesta selittämällä, että olin vain niin liikuttunut siitä, että ystävästäni oli tullut äiti.
Ja kuka tietää, ehkä joku tämän ketjun avulla saisi vaikka tunne-elämäänsä vähän tasapainoon. Itse olen niitä ihmisiä, jotka eivät oikein osaa tunteistaan puhua. Kirjoittaminen on minulle helpompaa. Ja kirjoittamalla olen oppinut järjestelemään ja käsittelemään tunteitani paremmin.
Löytyyköhän täältä samoin tuntevia kanssaihmisiä? Yritän kuitenkin aloittaa, syntyipä tästä ketjua tai ei. Olemme siis avomieheni kanssa molemmat lähempänä kolmekymmentä. Yhdessä olemme olleet liki kahdeksan vuotta. Vakavaa vauvakuumetta olen potenut nyt kolmisen vuotta. Vauvasta on riidelty miehen kanssa rankasti, useamman kerran. Toista ei voi pakottaa, niin sanotaan. Ja tuskallisen tottahan se on. Olenko antanut kaikkeni parisuhteeseen, jossa molemmat lopulta haluavatkin eri asioita? En voi kuvitella elämääni lapsettomana. Eroakin olen miettinyt, ehkä molemmatkin. Vaikeaa tästä tekeekin se, ettei mies osaa varmuudella sanoa, haluaako lapsia kuitenkin joskus. Mitä sekin tarkoittaa? Emme kuitenkaan enää aivan teinejäkään ole.
Jos kanssasisaria löytyy, olkaa hyvät ja tulkaa oloanne purkamaan. Täällä on joku, joka varmasti ymmärtää sitä kipua.
Olen pitkään lueskellut tätä palstaa, mutta todennut, etten saa täältä haluamaani; suurin osa ketjuista on heille, jotka jo yrittävät lasta. Itselläni tilanne on se, ettei miestä kiinnosta perheen perustaminen vielä tippaakaan, päin vastoin pitää koko ajatusta ahdistavana. Oma vauvakuume on kestänyt jo vuosia, ja nyt niinkin kauniista tunteesta on muodostunut arkielämää häiritsevä ahdistuksen ja epätoivon olotila. Koen tarvitsevani jonkinlaista vertaistukea, koska lähipiirissäni lisäännytään nyt vauhdilla; ei ole ketään, kenelle tätä tunnetta voisi purkaa, ja ennen kaikkea, kuka voisi tätä tunnetta ymmärtää. Valtaosa ystävistä kun on jo joko perheellisiä tai odottavat juuri parasta aikaa pikkuisiaan syntyviksi. Loput elävät täysillä sinkkuelämää, eikä osa heistä halua koskaan lapsia.
Ajattelin, että voisimme perustaa tänne ketjun heille, joiden parisuhteessa vauvakuume on täysin yksipuolista. Jaettaisiin välillä kokemuksia, purettaisiin pahaa oloa. Huonoina päivinä olisi helpottavaa kertoa tunteistaan jollekin. Itsestäni ainakin tuntuu, että olen koko ajan murtumispisteessä, kun en saa tuntemuksiani käsitellä jonkun kanssa. Pelkään, että lopulta murrun tilanteessa, jossa saatan loukata jota kuta. Näin oli jo käydä: olin katsomassa ystäväni vastasyntynyttä pikkuista ensimmäistä kertaa. Ystäväni ojensin kysymättä lapsen syliini. Minä purskahdin itkuun. En kehdannut kertoa todellista syytä itkulleni, koska tämä on ystäväni onnenaikaa. Hänen onnensa ei ole minulta pois. Olisi ollut tahditonta vauvan ihastelun sijaan alkaa tilittää, kuinka kovasti kaipaan omaa lasta, eikä mieheni sitä ymmärrä. Selvisin tilanteesta selittämällä, että olin vain niin liikuttunut siitä, että ystävästäni oli tullut äiti.
Ja kuka tietää, ehkä joku tämän ketjun avulla saisi vaikka tunne-elämäänsä vähän tasapainoon. Itse olen niitä ihmisiä, jotka eivät oikein osaa tunteistaan puhua. Kirjoittaminen on minulle helpompaa. Ja kirjoittamalla olen oppinut järjestelemään ja käsittelemään tunteitani paremmin.
Löytyyköhän täältä samoin tuntevia kanssaihmisiä? Yritän kuitenkin aloittaa, syntyipä tästä ketjua tai ei. Olemme siis avomieheni kanssa molemmat lähempänä kolmekymmentä. Yhdessä olemme olleet liki kahdeksan vuotta. Vakavaa vauvakuumetta olen potenut nyt kolmisen vuotta. Vauvasta on riidelty miehen kanssa rankasti, useamman kerran. Toista ei voi pakottaa, niin sanotaan. Ja tuskallisen tottahan se on. Olenko antanut kaikkeni parisuhteeseen, jossa molemmat lopulta haluavatkin eri asioita? En voi kuvitella elämääni lapsettomana. Eroakin olen miettinyt, ehkä molemmatkin. Vaikeaa tästä tekeekin se, ettei mies osaa varmuudella sanoa, haluaako lapsia kuitenkin joskus. Mitä sekin tarkoittaa? Emme kuitenkaan enää aivan teinejäkään ole.
Jos kanssasisaria löytyy, olkaa hyvät ja tulkaa oloanne purkamaan. Täällä on joku, joka varmasti ymmärtää sitä kipua.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Hei!
Meillä/minulla on täällä samantyyppinen tilanne menossa. Mies on sitä mieltä, että "ei kai sitä vielä, entäpä rahatilanne" ja niin edelleen. Minä en ole kovin kauaa tätä "vauvakuumetta" potenut, mutta nyt viime aikoina olen huomannut ajattelevani asiaa koko ajan enemmän ja oikeastaan petyn aina, kun kuukautiset alkaa. Se on kertakaikkiaan masentava tunne.
On jotenkin semmoinen olo, että jokin puuttuu meidän elämästä. Meidän suhteessa on muuten kaikki hyvin.
Usein on käynyt niin, että kerkeän jo ajatella, että "nyt olen varmasti raskaana, tuollaista tunnetta ei ole ollut ennen" ja sitten kuitenkin kuukautiset vaan tulee.. Se on tosi turhauttavaa. Ja varsinkin kun tietää, että raskaus olisi mahdollinen, meillä on ehkäisyn suhteen vähän leppoisa asenne.
Yhtä vuoristorataa koko touhu :/
Täällä kärvistellään samanlaisessa tilanteessa. Itsellä ikää 27, mies on vuoden nuorempi. Itsellä ollut tuskallinen vauvakuume parisen vuotta. Mies tuntuu ajattelevan, että kun vauva tulee, elämä loppuu. Olettaa myös, että kaikki kaverit häviävät suunnilleen kahden viivan myötä. On sanonut, että saattaa joskus ehkä halutakin lapsen, muttei pysty mitään lupaamaan.
Koska täällä saa nyt purkaa tuntoja, niin myös teen. Jos joku pitää minun kuumeiluani itsekkäänä, minusta myös miehen käytös on itsekästä. Tässähän eletään nyt sen mukaan, mitä ja milloin MIES haluaa. Lapsi tulee, jos MIES haluaa. Jos lapsi hankitaan, se hankitaan silloin kun MIES sitä haluaa. Tämä saa minut niin vihaiseksi! Monet itkut on itketty, ja arki tuntuu kamalan raskaalta välillä. Tietysti on hyviäkin päiviä, joskus viikkojakin. Ja sitten se taas iskee. Tyhjä syli.
Etkö osaa ajatella yhtään toisen näkökulmasta?? Miksi teidän pitäisi hankkia lapsi, vain koska SINÄ haluat? Lapsi on yhteinen päätös, ja molempien pitää olla asiaan loppuelämäkseen sitoutuneita. Lapsen kasvatus on kieltämättä yksi vaikeimmista asioista ihmisen elämässä, ja ymmärrän täydellisesti niitä, jotka eivät siihen tahdo ryhtyä. Jos lapsen haluaa, kannattaa asiaa ajatella järjellä, ei pelkällä tunteella. Joten tee palvelus itsellesi ja miehellesi, ja keskustele asiasta hänen kanssaan. Jos hän ei ole valmis, hanki uusi mies.
Aivan. Lapsi on molempien yhteinen päätös. Sitten kun mies on siihen ensin suostunut. Minäkin ymmärrän heitä, jotka kokevat lapsen kasvatuksen liian rankaksi, eivätkä siis halua lapsia. Se tulisi myös reilusti toiselle osapuolelle kertoa. Minä olen rehellinen miehelleni, ja sanon haluavani lapsia varmasti. Mies sen sijaan ei saa sanotuksia juuta eikä jaata, mikä jättää tilaa sille mahdollisuudelle, että mies todella ei halua koskaan lasta. Pitää minua vain varalla empimisellään. Käsket tekemään palveluksen meille molemmille keskustelemalla asiasta mieheni kanssa; on kuule keskusteltu, monet, monet kerrat. Ei mene elämä niin kuin elokuvissa: keskustelu ei johda mihinkään, kun mies ei suostu kallistumaan mielipiteessään suuntaan eikä toiseen. Jos olisit lukenut tätä ketjua ajatuksella vähän enemmään, olisit ehkä tajunnut, ettei tämä ole lainkaan yksiselitteinen asia, ja erittäin vaikeasti purettava tilanne. Ja minäkö siis en osannut ajatella yhtään toisen näkökulmasta...?
Tään ketjun aloitus tuli ihan kuin tilauksesta, joten muitta mutkitta liityn mukaan.
Ihan samanlaisia aatoksia ja tunteita oon mielessäni minäkin jo useamman vuoden pyöritellyt ja odoteltu on, milloin isännälle koittais se sopiva aika lapsen tulla. Ensin se piti tapahtua jo viime vuonna, mutta hän siirsi ajankohtaa tähän kesään. Niinpä lopetin pillereitten käytön kesäkuun laattaan, mutta nyt meillä sitte mies ottikin kortsut käyttöön.
Kaiken huippu oli, kun yks kerta huppelissa alkoi mulle vielä valittaa siitä mulle, et miten ehkäisy niillä on hankalaa ja menee häneltä nautinto ja kyllä mun naisena kuuluis hoitaa ehkäisy.
Mikä kumma siinä muuten on, että kun naisen mielestä aika ois sopiva perheelle ja lapsen tekoon. Niin joka käänteessä toitotetaan, miten se on naiselta itsekästä ja että siinä ei oteta puolison tunteita huomioon.
Mutta kun mies ei halua samaiseen perheeseen vielä lapsia, niin ei kukaan sano, että sekin itsekästä.
Entäs sitte, kun nää meidän miehet kenties joskus päättää, että nyt vois olla se lapsen paikka. Ainakin mulla mies pitää itsestään selvänä, että se on niin helppoa, kuin sormiaan napsauttais, mut harvoinhan se onnistuu niin helposti ja varsinkaan heti. Etenkin, kun mullakin tuo kolmenkympin maaginen raja tuli juuri ylitettyä.
Meillä kävi niin, että oltiin 8 vuotta yhdessä, ja mies koko ajan siirsi lapsentekoa välillä lupaillen "viiden vuoden päästä" ja välillä empien, josko ollenkaan haluaa lapsia. Oltiin vähän päälle kolmekymppisiä kun erottiin. Muuten meni hyvin, mutta tästä seikasta muodostui ylitsepääsemätön este suhteelleemme. Itse haluan lapsia ehdottomasti, jos niitä vain minulle suodaan. Nyt olen uudessa suhteessa ja mies toivoo jo kovasti pikkujalkojen tepsutusta taloon ;-)
Haluan vain sanoa sen, että älä jää odottelemaan vuosikausiksi, jos tiedät haluavasi lapsia. Miehelle lapsenteko on helppoa vanhempanakin, mutta naisella biologinen kello sen kun tikittää...
Ciao, täällä sama tilanne. Minä haluan lapsia ja ikääkin on, joten biologinen kello tikittää todella lujaa. Mies ei vaan saa sanottua asiaan juuta eikä jaata. Ollaan oltu yhdessä reilut 15 vuotta ja nuoruuden menot on jo takana päin. Olen jo kallistunut mahdolliseen eroon, koska tämä on minua kohtaa väärin. Ei vaan ole helppoa lähteä suhteesta kun tunteita on vielä. Ollaan tapeltu ja itketty asian suhteen, tiedän, että tämä kalvaa suhdetta koko ajan. En usko, että kumpikaan enää kovin onnellinen vaikka rakastaakin. Tämä ketju tulee tarpeeseen minulle!
kaikille vauvakuumeisille haluaisin kaikella kunnioituksella sanoa yhden asian.
jos olette suhteessa, jossa rakastatte toisianne ja asiat vauva-asiaa lukuunottamatta ovat hyvin, älkää lähtekö. miettikää onko teillä päällä vain biologinen lisääntymistarve, vai haluatteko saada lapsen juuri sen oman rakkaan puolison kanssa. pahinta olisi lähteä suhteesta ja heti ensimmäisen lisääntymismyönteisen ehdokkaan kanssa alkaa yrittämään. miehestä voi tuntua todella loukkaavalta uhkailu siitä että joko ero tai lapsi (tilanteen pitkittyessä jo pienikin vihjailu voi herättää vahvan puolustuskannan). aivan kuin hän itse, eikä teidän välinen suhteenne merkitsisi teille mitään. jos mies kuvittelee ja tuntee olevansa pelkkä siitoskone, vauvanhankinta tuskin tuntuu mukavalta ajatukselta. keskittykää vaalimaan suhdetta. rakastava suhde on lapsellekin turvallinen ympäristö.
suosittelisin kaikille ihmisen kehityspsykologiaan tutustumista. se voi auttaa ymmärtämään itseä ja kumppaniaan paremmin.
moni näkee puolisonsa arvon, vasta kun hänestä on tullut entinen puoliso. voi myös olla, että vaikka lähtisi hyvästä suhteesta jälkikasvun hankintaa koskevien erimielisyyksien takia, lasta ei seuraavan kumppanin kanssa saakaan vaikka kuinka yrittää.
Hei kaikille keskustelijoille. Olen ilmeisesti eka miespuolinen kirjoittaja ja tuon esille oman näkökulmani. Tosiaan, en ole niin innostunut kuin avopuolisoni on perheestä. Olemme nyt yrittäneet muutaman kuukauden ja seksi ilman ehkäisyä on huomattavasti rasittavampaa kuin kondomin kanssa ollessa. Puolisoni on kaunis ja haluan tyydyttää hänet mutta pelkään seurauksia.
Olen valmis vanhemmaksi. Käyn töissä, maksan asuntolainan ja vastikkeen. Säästän yhteiselle tilille. Puolisoni on ollut useamman kuukauden työttömänä. Hän jää nukkumaan kun lähden töihin ja makaa sohvalla TV:tä katsellen tai netissä surffaten kun palaan takaisin. Hän ei siivoa asuntoa, ei tiskaa, kauppa-asiat hän hoitaa mutta hankkii paljon tavaroita joiden tarkoitusta en ymmärrä. Jos pyydän häntä esim. selvittämään jonkin tarvehankinnan hintaa saan kauhean valitusryöpyn miksi emme voisi tehdä sitä yhdessä, siis toisinsanoen minä tekisin asian. Pyykkivuori on valtava kun hän ei koskaan ehdi edes pyykkiä pestä. Vaikka on päivät kotona työttömänä.
Olen kotoisin perheestä jossa koti oli siisti, puhtaat vaatteet olivat aina saatavilla ja ilmassa oli tietty toimeliaisuus. Avopuolisoni ei edes halua täyttää toiveitani siististä kodista jossa joskus olisi ruoka valmiina kun tulen töistä. En halua lasta tälläisen ihmisen kanssa koska pelkään että vastuu lapsesta ja taloudesta on loppujenlopuksi minulla vaikka toinen puolisko olisi kotona mutta häntä ei kiinnosta kuin laiskottelu.
Nyt varmasti mietitte miksi en lähde suhteesta. Arki sujuu kuitenkin hyvin, rakastamme toisiamme, suukottelemme aamuin illoin ja harrastamme yhdessä. Olemme seurustelleet kauan mutta yhdessä asumista on vain vähänaikaa kun asuimme eripaikkakunnilla töidemme vuoksi.
Tahdoin jakaa ajatuksiani muiden kanssa antamalla toisenosapuolen näkökulman. En tunne teidän muiden tapauksia mutta veikkaan että syyt ovat moninaiset. Olen itsekäs kun en halua lasta puolisoni kanssa vaan minulle riittäisi yhteinen arki joka on onnellinen. En halua lasta koska en tiedä miten asiat etenisivät. Pelkään puolisoni uupuvan yhtä helposti kun hän uupuu jo nyt kodinhoitoon. En halua lapsen kärsivän vain itsekkäistä vanhemmista jotka ovat hänet halunneet mutta eivät jaksa hoitaa loppuunsaakka. Pelkään että lapsemme olisi vain kesäkissa jonka voi hylätä kun kiinnostu loppuu. Pelkään puolisoni käyttäytyvän näin. Puolisoni on LAISKA. Ei mitään muuta.
sanot että et halua lasta, mutta ette silti käytä ehkäisyä....? järki käteen, jos et lasta halua niin kaiva nyt jostain edes kortsut käyttöön. tietääkö naisesi edes nämä asiat mitä kerroit täällä? älä nyt hyvä mies vain naista miellyttääksesi ala lasta yrittämään, vaikka et oikeasti halua. sitten on turha valittaa kun on jo raskaana että "enhän minä tätä koskaan halunnut kun et edes kodista pysty huolta pitämään". puhu nyt tunteistasi ja ajatuksistasi kun vielä voit.
Tälläistä keskustelua itsekkin odottelin...
Vauvakuume vaivaa, mutta uusi puolisoni teki selväksi, ettei hän tule koskaan haluamaan lasta kanssani ja se jotenkin loukkasi minua, koska siinä ei edes tullut mahdollisuutta, että ehkä joskus sitten.
Itselläni on edellisestä liitosta lapsia yläasteikäinen ja toinenkin jo kuudesluokkalainen ja nyt kun ovat jo isoja,äidin helmoista kovaa vauhtia irtaanutumassa, minun niin tekisi mieli vielä kokea se kaikki uudestaan.Biologinen kellokin alkaa kovasti jo kiirettä pitämään,ikää tulee koko ajan lisää. Ja eihän se todellakaan heti tärppää jos tärppää koskaan, mutta sitä en tässä suhteessa saa tietää.
Olen selvästi hyvin allapäin tästä, kiinnostus kaikkeen on hävinnyt, koska ei ole oikein mitään mitä odottaa tältä suhteelta enää. Tämä "kuume" ei ole hetkellinen, tiedän se, koska pitkään olen asiaa mielessäni pyöritellyt.
Mietin, että jäänkö tähän suhteeseen, jossa se unelma lapsesta minulta on viety, vai lähdenkö etsimään uudestaan ihmistä jonka e h k ä löydän ja joka haluaa perustaa perheen kanssani, mutta jos en sellaista ihmistä löydä, niin olempahan ainakin yrittänyt, silloin en ainakaan olisi katkera itselleni vanhainkodissa.
Mutta jatkan asian puntaroimista, tunteet ovat kyllä jotenkin muuttuneet, siitä ei pääse yli,ehkä jopa jostain tämä on naurettavaa, mutta ihmismieli on kovin mutkikas.
En nyt voi ihan sanoa, että onpa "ihanaa" löytää täältä samoin tuntevia ja samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Tilannehan on aivan kamala, ja tunsin tuskanne, kuin luin teidän kaikkien tekstinne. Mutta itselle tuo jollain tapaa kuitenkin lohtua se, että täältä löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät. Näiden ajatusten kanssa kun muuten on niin kovin yksin, ja välillä jo epäileekin itseään; että olenko minä itse tehnyt tästä nyt jonkun ongelman? Miehestä kun olen ihan kajahtanut, kun otan asian niin raskaasti.
Ensin haluan etähalata teitä kaikkia, ja toivotan hirveästi voimia! Toivon meille kaikille myös rohkeutta tehdä välttämätön. Nostaa kissa pöydälle, vaatia kumppanilta päätöksiä, erota, jos se sen vaatii... Helpommin sanottu kuin tehty. Kuinka erota ihmisestä, jonka kanssa on jakanut elämäsä jo niin pitkään, ja jota kohtaan tuntee edelleen niin paljon? Toisaalta pelkään mahdollisen eron jälkeistä arkea. Ja löydänkö koskaan ihmistä, jonka kanssa perustaa perhe? Jäänkö yksin? Kadunko joskus suhteesta lähtemistä?
Pari viime päivää on taas ollut miehen kanssa yhtä toistemme ymmärtämättömyyttä. Mies on ruvennut haaveilemaan talosta, ja hämmästelee passiivisuutani, kun hänhän yrittää suunnitella yhteistä tulevaisuuttamme. Joka kerta tuon sanoessaan tahtoisin ampua takaisin: Minä en saa tahtoa yhteistä lasta, enkä siis suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Mutta sinä haluat talon, jolloin minun pitäisi riemuiten olla tuota sinun kuvitelmiesi tulevaisuutta kanssasi toteuttamassa? Miksi sinä olet oikeutettu haaveisiisi, ja minä en? Miksi ostaisin talon miehen kanssa, joka ei ehkä koskaan tahdo perhettä kanssani, hullua! Tulen vihaiseksi tätä kirjoittaessanikin. Minusta on tullut katkera, ja se vaikuttaa parisuhteeseemme.
Vähän taas helpotti, kun sai tunteensa sanoiksi. Enempää en tältä erää ehdi kirjoittaa, vaikka tahtoisinkin teidän kaikkien tarinoita tässä pohtia. Mies tulee kohta kotiin, enkä voi hänen nähdensä tällä palstalla pyöriä. Kun riitahan siitä aina tulee, enkä todella nyt jaksa...
Dokatsulle ja muillekin:
Dokatsun kirjoitus kuulosti niiiin tutulta. Olen siis itse nainen, ja tämä 'kotiin makaamaan jäävä osapuoli' . Eli mieheni käy töissä, minä olen työtön.
Tällä hetkellä olen jo raskaana (tulin 'vahingossa' raskaaksi, ja mieheni on onneksi innoissaan lapsesta) mutta ennen raskauttani tilanne oli juuri tuollainen, että mieheni oli huolissaan siitä miten jaksaisin lapsen kanssa kun kodinhoitokin oli niin ja näin. Jaksoin kyllä nyt jotain tehdä, esim pyykit pestä jne mutta välillä oli päiviä, jolloin en tehnyt oikein mitään..
Itse vain jotenkin masennuin työttömyydestäni, ja siitä kun ei ollut ystäviä, elämä oli kauhean merkityksetöntä.
Vauvakuume oli ollut valtava jo pari vuotta, ja jotenkin koin itseni hirveän väärinkohdelluksi kun en saanut sitä mitä halusin. Ihan kuten muilla naisilla tässä keskustelussa. Voin hyvin tuntea sen tuskan ja surun vieläkin!
Minulla on joskus hoidossa tuttavien ja sukulaisten lapsia, ja silloin 'heräsin eloon'. Jostain kumman syystä silloin kotityöt sujuivat ja vaikka olin ehkä ihan lopen uupunut nukkumaan mennessä, niin silti kauhean onnellinen! Voikohan olla, että naiselle se lapsen saaminen olisi vain niin 'iso juttu', että se antaa elämälle jopa tarkoituksen? En tarkoita, että koko elämän pitäisi pyöriä lapsen ympärillä tai että lapsen pitäisi täyttää jokin aukko elämässä. Vaan se tunne, kun saa huolehtia, hoitaa, rakastaa... siihen on niin mielettömän suuri tarve, ettei sitä osaa edes selittää sanoin!
En tiedä, onko teidän tapauksessanne niin, mutta halusin kertoa omista kokemuksistani. Tuskin minustakaan mitään superihmistä tulee lapsen synnyttyä. mutta kyllä se elämään tuo niin paljon sitä oikeanlaista merkitystä ja tarkoitusta.
Hei, täältä löytyy myös yksi vertaistukea tarvitseva.. Olen vauvakuumeillut noin puolitoista vuotta, ja yhteiseloa meillä on takana reilu kolme vuotta. Miehen puolelta ei asiaan tule kommentointia, pysyy hiljaa.. Nytkin juuri heitin "kaikki tekee vauvoja" kun olen muutaman päivän sisään kuullut neljän kaverini odottavan lasta.. Mieheni pysyi hiljaa. Tällä hetkellä tekisi mieli itkeä, kun kuulin yhden parhaimmista ystävistäni odottavan lasta. Hän on kyllä lasta toivonut ja haaveillut jo kauan, mutta nyt elämän tilanne on lapselle mahdollinen. Ja olen toisaalta hänen puolestaan onnellinen. Ehkä ne olisivat myös onnen kyyneliä, jos uskaltaisin itkeä.
Olen huomannut täyttäväni elämääni menoilla ja tekemisillä; opiskelua ja töitä, liikuntaa, erilaisia kursseja. Tapaan ystäviäni, lähinnä lapsettomia.. Välillä kiellän itseltäni haaveet kokonaan, ja mietin myös, josko en tekisikään koskaan lapsia. Sitten tulee se tyhjyys. Haaveilen kuitenkin kodista, perheestä, turvasta, tunteesta, että olen tärkeä ja joku tarvitsee minua.
Pahinta on kun eräs kaverini kyselee vähän väliä "jokos raskaustestille olisi käyttöä", "viepä miehellesi vinkiksi". Tuntuu pahalta.Nykyisin huomaan silloin myös tulevan vihan tunteiden asiaa kohtaan.. Onnekseni vanhempani eivät kysele juurikaan, vaikka varmasti toivoisivatki.
Välillä tosiaan mietin, kannattaako jatkaa..tai mitä jos huomaan jonain päivänä olevani liian vanha, ja edelleen samassa tilanteessa. Meillä ei tosin vielä ole kiire.
Tänään on huono päivä. Ystäväni pyysi mukaan makutuomariksi, kun lähtee etsiskelemään ideoita lastenhuoneen sisustukseen. Ystäväni laskettu aika on lokakuussa. Kieltäydyin sen tekosyyn varjolla, että minulla on työasioita, jotka on hoidettava pikimmiten alta pois. Ja heti iski ihan hirveä syyllisyys, että olen huono ystävä, kun en pysty osallistumaan häneen onneensa. Mutta kun en pysty!
En jaksa myöskään nyt innostua oikein mistään, mitä mies ei tietysti ymmärrä yhtään. Suuttuu, kun en innostu ajatuksesta lähteä ystäväpariskunnan kanssa yöelämään. Mitä minä siellä? Tai mitä yleensäkään pitkään yhdessä olleet pariskunnat tekevät baarissa, jonka itse mieltää vain lähinnä seuranhakupaikaksi? Minua ei kiinnosta lähteä juomaan sinkkujen keskelle.
Kaiken päälle postiluukusta tipahti Vauva-lehden mainos. En voinut edes avata sitä, vaan heitin saman tien roskiin. Nyt ei jaksa.
Voimia sinulle!!! Oletko kertonut ystävällesi lapsikaipuusta? MInäkin kieltäydyin aika paljon osallistumasta mihinkään raskaana olevien ystävien kanssa, sitten kerroin, että kateeksi käy. Helpotti omaa oloa ja paremmin ystävätkin ymmärtää jos kieltäydyn. Minun seurassa ei enää niin paljon hehkuteta tulevaa vauvaa ja keskustellaan muistakin asioista.
Mieheni on kuin ei kuulisi koko asiaa, jos otan TAAS puheeksi :( KOhta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota tästä suhteesta kun ei kerta olla samalla sivulla. Kipeetä tekee, mutta lapsen tahtoisin, joten on väärin minua kohtaan, jos toinen ei selvästi ilmoita tahtooko vai ei!
Onneksi täällä on samasta asiasta tietäviä/"kärsiviä", auttaa hieman kaipuuseen.
Kiitos tsemppauksesta. En tosiaan ole kertonut ystävilleni tunteistani vauva-asiaa koskien, koska en tahtoisi heidän joutuvan miettimään seurassani, voivatko puhua odotuksestaan, neuvolakuulumisista ym. Heillä on oikeus onneensa, enkä tahdo heiltä sen kirkkautta himmentää. Olen muutenkin aika huono puhumaan mielenliikkeistäni ja tunteistani. Siksikin tuntuu hankalalta ottaa asia ystävien kanssa puheeksi. On kylläkin totta, että puhuminen voisi keventää, ja ystäviltä voisi löytyä mietteilleni ymmärrystä.
Pikatzu, voin niin ymmärtää, miltä sinusta tuntuu! Milteinpä pahinta on se, ettei miehesi saa sanottua kantaansa asiaan. Meillähän on aivan samanlainen tilanne. En tiedä, tuntuuko sinusta samalta, mutta minulla on tunne, että mies haluaa jättää vastuun isoista päätöksistä, ja sitä myöten niiden seurauksista, minulle. Aina kun olemme riidelleet vauvasta, mies kysyy minulta: "No, mitä sinun mielestäsi meidän pitäisi nyt tehdä?" Itse hän ei suostu tuohon samaiseen kysymykseen vastaamaan. Sitten mökötetään päivä, kaksi, ja sitten leikitään taas, että kaikki on hyvin. Tuleeko teillä ero esiin vaihtoehtona, silloin kun riitelette? Kumpi sen ottaa puheeksi? Meillä tuota sanaa ei kumpikaan uskalla edes riidellessä sanoa ääneen, vaikkakin kaikin mahdollisin kiertoilmauksin siitä kyllä riidassa puhutaan/huudetaan. Kai tuo päätöksenteko on vain niin kipeää.
Olen miettinyt, josko sitä jonain aivan tavallisena päivänä pitäisi sanoa miehelle, että meidän täytyy nyt OIKEASTI puhua. Puhua, ei riidellä. Mies yritti samaa jokin aika sitten, mutta hän vain aloitti keskustelun, eikä sitten suostunut mitään varsinaista kantaa tai ehdotusta asiaan esittämään, jolloin riidaksihan se sitten paisui... Odotti minulta kai valmista ratkaisua ongelmaan, ja sitähän minulla juuri ei ole. Pitäisikö sinunkin Pikatzu istua miehesi kanssa alas, ja yrittää rauhallisesti keskustella tunteistanne? Miehesi tulisi ymmärtää, kuinka epäoikeudenmukaisesti hän sinua kohtelee, kun pitää sinua odottamassa. Sanoo hän, joka ei itse ole pystynyt rauhallisesti samasta asiasta keskustelemaan... Helpommin siis sanottu, kuin tehty! Jonkinlainen keskustelu riidankin uhalla on kuitenkin pistettävä lähiaikoina pystyyn, tämä ei voi enää jatkua näin.
Ymmärrän Pikatzu, miten vaikealta eroaminen tuntuu, vaikka se järkiratkaisulta kuulostaisikin. Siinäpä se syy oikeastaan tulikin; järkiratkaisu suurelta osin tunnepuolen asiaan tekee kipeää. Toivon, että löydätte ratkaisun yhdessä!
Aika ahtaalle ajettuja taitavat kaikki täällä olla. :( Jaksamisia! Tuolla joku kyselee uudella keskustelunaloituksella, miten vauvan yrittäminen on vaikuttanut seksiin. Siitä minulle tuli mieleen, miten teillä yksipuolinen vauvakuume on vaikuttanut seksielämäänne, vai onko se vaikuttanut? Meillä seksielämä kuivui kasaan ensimmäisen ison vauva-riidan jälkeen. Seksiä on ehkä kerran kahdessa-kolmessa viikossa. Silloinkin minun täytyy tehdä aloite. On aika loukattu olo kyllä kaiken kaikkiaan, kun joutuu torjutuksi jatkuvasti. Luulen, että kyse on siitä, että mies vähän "pelkää" minun tulevan kuitenkin raskaaksi? Eikö hän luota siihen, että syön pillerini? Kuvitteleeko hän todella, että hankkiutuisin raskaaksi huijaamalla? En ole suoraan kysynyt, kun suuttuu kuitenkin. Mietin vain, että tämmöisenäkö tämä nyt sitten jatkuu aina vaan? Ei vauvaa, ei seksiä, puheyhteys miehen kanssa poikki = mitä järkeä tässä on??
Ei mitään. Asiat selviksi tai eri teille.
Joskus pitää vaan uskaltaa tehdä päätös lähteä suhteesta. Itse jouduin sen tekemään neljä vuotta sitten kun en saanut mieheltä vastausta lapsiasiaan. Hän vaan sanoi "ehkä joskus". Enkä voinut kuvitella uhraavani unelmaa lapsesta "vain" tämän miehen takia. Se päätös oli äärimmäisen vaikea, mutta kun sen sai tehtyä, alkoi elämä helpottaa heti. Ja nyt olen tilanteessa jossa nykyisen mieheni kanssa aletaan yrittämään raskautta. Nykyisen miehen tavatessani tein heti selväksi, että tahdon lapsia viiden vuoden sisään ja se sopi hänelle. Nämä asiat pitäisi (näin jälkiviisaana) selvittää heti suhteen alussa.
Nyt en osaa heti sanoa parempaa päätöstä kun tuosta aiemmasta miehestä eroaminen. Suosittelen harkitsemaan. Tai ainakin sanomaan miehelle, että ilman lasta et halua jatkaa suhdetta. Voi olla, että hänen mielensä siinä vaiheessa muuttuu. Ehkä hän vihdoinkin uskaltaa tehdä päätöksen. Tsemppiä teille!
Ciao,
KoloSydämessä: olen kerran kuullut kyssärin, mitä minun mielestä meitin pitäis tehdä. Uhkailulla tuskin pääsee pitkälle, mutta olen sanonut, että tahdon lapsen mieluiten hänen kanssaan tai sitten jonkun muun. Meni hiljaiseksi, mutta ei kommentoinut mitään, ei edes sanonut, että tiät missä ovi on!
Nyt olen koettanut olla hiljaa koko lapsiasiasta, mutta tosi usein puhe kääntyy siihen asiaan. Ollaan juteltukin asiasta tai yritetty, kovin yksipuolista sekin. Voihan olla, että hän odottaa, että jos lapsi on tullakseen, hän hyväksyy asian sitten tai alistuu.
Äipäksi?: seksi on hieman kortilla :( Muutaman kerran on tuntunut siltä, että mies odottaa kunnes nukahdan ennenkuin tulee itse nukkumaan! Hän varmaan tietää kiertonikin, koska "otollisena" aikana aika vähän on petihommia.
Tämä ketju helpottaa, kun saa purkaa tuntemuksiaan, kiitos "kanssakärsijät" :)
Ehkä aurinko paistaa joskus risukasaankin, toivo elää vielä vaikkakin säästöliekillä!
Kyllä tässä itsensä tuntee surulliseksi, kun huomaa että niin monella on sama tilanne kuin itsellä. Voimia jokaiselle, ehkä se päivä jolloin saadaan pitää omaa nyyttiä sylissä, koittaa vielä joskus meillekkin. :)
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pian seitsemän vuotta. Vauvakuumeesta olen kärsinyt jo pitkään. Aluksi esteenä vauvalle olivat opiskelut, kun opiskelut lähenivät loppuaan, puuttui vakituinen työsuhde mieheltäni. No mies sitten sai vakituisen työn ja ostimme oman kodin, koska pieneen vuokra-asuntoonhan ei lasta voinut mieheni mukaan tehdä. Nyt kun olemme omaan taloon asettuneet kodiksi, varovasti uskalsin ehdottaa että joskos nyt olisi aika? Vastaukseksi sain ei:n. Remontti olisi saatava ensin valmiiksi ja yhtäkkiä mieheni ei ollut edes varma haluaisiko ikinä lapsia. Olemme riidelleet asiasta nyt useaan otteeseen, ja olen riitojen aikana tehnyt miehelleni selväksi, että en aio jäädä suhteeseen, jos hän ei halua perustaa perhettä kanssani. Huomasin, että te muutkin olette miettineet eroa. Olette varmasti myös pyöritelleet myös ajatusta päässä, että entä jos miehen mieli muuttuu kuukauden, puolen vuoden tai vuoden päästä? Entä jos, se ei muutukkaan? Entä sitten jos, lähden suhteesta, löydänkö toista miestä? Entä jos, vika onkin minussa?
Kyllä helpottaa kun saan purkaa tunteita kirjoittamalla, näistä asioista on hankala keskustella kenenkään kanssa. Olisi myös ihana kuulla, jos jollakin tämä tilanne kääntyy vihdoin hyväksi, tietää että vielä on toivoa. :)
Ymmärrän kirjoittajien murheen.
Mutta entäs sitten, kun tuntuu siltä, että ei löydy ikinä puolisoakaan?! Siihen päälle vielä se suru, että jos ei saa koskaan lapsiakaan.
Olen 32v. Poikaystävän löytäminen tuntuu yhä vaikeammalta ja epätodennäköisemmältä. En haluaisi ryhtyä pahaksi äitipuoleksi kenenkään käytetyn äijän entisille lapsille.
Minua melkein itkettää, kun näen suloisia pikkulapsia.
Olet todella ahdistavassa tilanteessa! Voin vain kuvitella tunteesi. Ymmärrän kaipuusi omasta lapsesta, ei ole lainkaan sama asia luoda suhdetta jonkun toisen lapsiin, vaikka kuinka rakkaita olisivatkin. Minullakin on aivan valloittava puolivuotias kummipoika. Ihmiset ympärilläni sanovat minulle usein, että eikö ole hienoa, kun voi vain nauttia lapsesta silloin kun tahtoo, ja kun se käy kärttyisäksi, ojentaa se pois. EI. He eivät selvästikään ymmärrä, koska muuten eivät laskisi leikkiä vauvakuumeeesta. Ihmiset eivät ymmärrä, kuinka kipeä ja arka asia se voi olla. Ymmärrän täysin, miksi olet purskahtaa itkuun pieniä lapsia nähdessäsi. Toivotan sinulle kovasti voimia, ja onnea puolison etsintään! Itsestäkin tuntuu, että puolison etsintä saattaa olla pian ajankohtaista täälläkin... Nyt olemme umpikujassa.
Kyllä nykyaikaisten naisten on vain pikkuhiljaa ymmärrettävä katsoa peiliin, jos miehet eivät halua perustaa heidän kanssaan perhettä ja hankkia lapsia.
Naiset valittavat kaikesta ja kokevat elämän tavalliset perusasiat, kuten ruuan laiton, siivouksen, pyykinpesun ja itsestään huolehtimisen raskaiksi.
Äidiksi tultuaan alkaa valitus siitä, kuinka "äitiyttä ei tueta tarpeeksi" vaikka kaikki tuki ohjataan nimenomaan äideille. Isät sen sijaan eivät saa tutkimusten mukaan mitään tukea. Sitten äidit jääkin seuraavaksi sairaslomalle, kun iskee "synnytyksen jälkeinen masennus."
Olen huomannut, että nykymiehet on kasvatettu huolehtimaan itsestään ja perheestään. Elämän perusasiat sujuu ja ruuan laittokin on kivaa.
Kysymys kuuluukin, että miksi nykyaikainen mies lisääntyisi nykyaikaisen naisen kanssa, kun joutuu hoitamaan lapsen lisäksi äitiä?
Uskon kirjoituksesi olevan provo, koska se on kirjoitettu niin kapeasta näkökulmasta, sovinismia huokuen. Olet täysin väärässä paikassa kirjoittamassa. Et tiedä meistä mitään, kuinka voit tulla sanomaan, ettemme huolehdi itsestämme ja koemme arjen askareet raskaiksi? Kirjoitat ketjussa, jonka keskustelijat on ajettu henkisesti vereslihalle. Tavoitteletko kirjoituksellasi maksimoitua mielipahaa? Taistelua et saa täällä aikaiseksi. Kaikki ovat sellaiseen jo liian väsyneitä.
Minulla taas on ollut sellainen tuntuma, että lasten tullessa kuvioihin, mies yleensä menee töihin ja harrastuksiinsa aivan samalla tavalla, kuin ennen lasta. He eivät ymmärrä vastuuta, joka tulee lasten myötä. Tapauksia on varmasti erilaisia. Kyllä varmasti naisissa on samanlaisia vastuunpakenijoita.
Neuvona antaisin alottajalle, että mieti mikä on sinulle tärkeää, miehen mielitekojen tyydyttäminen vai joku muu. Itse samanlaisessa tilanteessa antaisin asialle jonkinlaisen aikarajan, koska naisilla kello tikittää kuitenkin vääjäämättä..
Varokaapas vaan ettei käy niin kuin minulle. Kohta 37 ikää ja erosta 4 vuotta. Oltiin yhdessä lukiosta asti. Oli puhetta että ennen 30 pitää tehdä lapsia, mutta miestä kiinnosti vaan juominen ja bilettäminen enempi. Seksi hiipui, mutta mies ei edes suostunut eroon, vaan pakotti ja uhkaili ja manipuloi minut jäämään. Se tarina olisi pitkä mutta pääsin vihdoin eroon miehestä. Minulla oli ollut vauvakuume parikymppisestä lähtien.
Nuorena poikaystäviä löytyi helposti, mutta nyt ei millään, ei ole ollut ensimmäistäkään. Vähitellen olen luopunut vauvahaaveista. Keinohedelmöitystäkään en oikein halua, sillä minulla ei olisi ketään apunani. Sukulaisia minulla ei tässä kaupungissa ole ja äitini joka asuu kaukana on liikuntarajoitteinen eikä hoksottimet muutenkaan pelaa, tuskin edes vauva pysyisi sylissä. Surullista on myös se että äitini ei ole saanut kokea lapsenlasta. Minua pelottaa yksinäinen vanhuus. Mutta se on ok. Nautin elämästäni ja omistaudun eräälle asialle. Myös synnytys on alkanut pelottamaan.
Adoptioon minulla ei ole varaa.
Ehkä joskus löytyy joku mies. Minua ei sen sijaan haittaisi jos miehellä olisi lapsia.
Joku epäili että naiset valittavat kaikesta eivätkä pyykkää ja siivoa. Itse olen pyykännyt ja siivonnut 16 vuotiaasta asti itse. Mies oli minulle kuin iso lapsi entisessä suhteessa. Mihinkään ei saanut apua, edes vessapaperia ei voinut ostaa eikä vaihtaa lamppua. Ei sujunut perusasiat. Imurin otti joskus esille mutta siihen lattialle se jäi, päälle ei surahtanut. Valitin kyllä, mutta aiheesta, eli siitä kun mies joi ja oli ryyppyreissuillansa. Sellaista miestä en ole ikinä nähnyt joka ruokaa laittaisi tai osallistuisi kotihommiin millään tavalla.
Enpäs neuvo eroamaan mutta miettikää itse kohdallanne. Naisella tikittää biologinen kello, sen huomioon ottaminen ei ole itsekästä. Päinvastoin on itsekästä miehen kuluttaa sitä turhaan.
Suurin ongelma lienee kuitenkin asioiden suoraan puhuminen.
Meillä on kolme lasta, neljäs tulossa. Mies oli alunperin kauhuissaan ensimmäisestä, mutta isyydessä on niin paljon suuria puolia, että mies muuttuu isyyden myötä. Lapset ovat elämän suola, joskus raskas sellainen, mutta elämä ja arki ei ole mitään ilman perhettä.
Puhukaa puolisoillenne suoraan, että haluatte lapsen. Jos hän ei halua, hänen täytyisi myös se perustella. Ei ole oikein luvata jotain ja aina siirtää lupaustaan. Lapset eivät pilaa elämää, päinvastoin. Jos ette kykyene päättämään asiasta, vaan siitä tulee kiistakapula, ajautuu parisuhde kriisiin. Toisesta tulee katkera..
Lapsia ei tilata, joskus se voi viedä vuosia. Moni mies ei älyä tälläisiä faktoja..
Entäs sellainen tilanne kun mies ilmoittaa heti jutun alussa ettei koskaan aio lapsia tehdä? Siitä huolimatta nainen jää kimppaan ja arvelee "kyllä se vaihtaa mielipiteensä", mutta kun ei vaan vaihda.
Veljeni on juuri tällaisessa tilanteessa, ollut naisensa kanssa 14 vuotta yhdessä ja mitä enemmän näkee lisääntymisiä lähipiirissään (mm minun lasteni touhut) sitä vankemmin hän pysyy kannassaan. Nainen itkee että hänet on petetty yms, vaikka veljeni kanta on ollut tiedossa alusta asti ja ilmoitettu myös matkan varrella muutamaan otteeseen.
Ja mitä omiin lapsiini tulee - ihan kivoja, mutta täyttä bullshittia ettenkö voisi olla lapsettomana yhtä tyytyväinen elämääni. Ei ne lapset miehelle ole elämän tarkoitus, vaikka mitä sanovat rouvansa tyytyväisenä pitääkseen. Eräässä äijjäin saunaillassa tein pienen gallupin ja 15 vastaajasta 7 sanoi että olisivat jättäneet väliin lasten hankkimisen jos olisivat tienneet mitä seuraa. Ja kyseessä siis suht fiksuja, teolllisuuden ylempinä toimihenkilöinä toimivia miehiä (di, insinöörejä, pari ekonomia yms). Myönnettäköön että otos on pieni ja suht samalla tavalla ajattelevia tapauksia, mutta seuraavan kerran kun mies näyttää hieman kireältä lasten ihanuuksien äärellä, kannattaa miettiä halusiko hän sittenkään niitä lapsia oikeasti vai pelkästään rouvaansa miellyttääkseen...
No voi voi. Mies ei siis olekaan yhtäkkiä kykenevä kertomaan omaa mielipidettään lapsiasiasta rouvalleen, vastoin kaikkien näiden ketjussa kirjoittelijoiden kertomuksia? Taitaapa olla ihan tarinaa kirjoituksesi, tai ainakin teillä on melko munaton ystävpiiri, jos kaikki katuvat lapsiaan ja tekivät ne vain rouviaan miellyttääkseen. Voi jesta.
kyseessä oli kylläkin duunipaikan saunailta, ei varsinaisesti kaveriporukan. Naisväki oli saunan puolella kun joku alkoi ärisemään vekaroittensa tempauksista ja sopivan liikuttuneessa mielentilassa äijät intoutuivat sitten kiroamaan kurjia kohtaloitaan. Joten eipä muuta kuin kysymään mitä tekisivät toisin. Toki selvinpäin olisi voinut olla vastausmäärä eri, mutta myös pitää muistaa "in vino veritas".
Ja kyllä se menee aikas usein niin, että parisuhteessa nainen useamman vuoden painostaa sanallisesti/vihjaillen/sanattomasti lasten hankkimisen suuntaan, ja lopulta mies myöntyy vaikka alkuun onkin sanonut "ei nyt/en halua". Kyllähän tämäkin viestiketju tuosta miesten penseydestä asiaa kohtaan, joskin siitä hankalammasta laadusta.
Hei!
Meillä on sellainen tilanne lapsen hankinnan kanssa. Et molemmat haluaa ja ehkäisykin on jätetty pois. Mut mies ei ole ollenkaan niin aktiivinen kun pitäisi.
Välillä saattaa olla viikkokin väliä ettei tapahdu yhtään mitään. Olen jo välillä miettinyt et haluaako hän lasta enään ollenkaan.
Hei!
Ymmärrän täysin tunteenne, sillä naisen tarve saada lapsi menee lopulta elämässä kaiken edelle.
Itsellä tuota ongelmaa ei tosin ole ollut, sillä mies oli heti samoilla linjoilla. Totesi vain alussa, ettei ole asiaa koskaan aiemmin ajatellut.
Nyt meillä on 7 lasta, vanhin 28. Saan jo hoitaa ensimmäistä lapsenlasta.
Tuntuu haikealta ajatella, ettei itse enää saa vauvaa... niin tärkeä asia se minulle on ollut.
Jos mies ei olisi halunnut lasta, meidän suhteesta ei varmasti olisi tullut mitään.
Olisin varmaan yrittänyt saada lapsen vaikka ilman vakituista puolisoa!
Tiedän, että on ihmisiä, jotkä ei halua lapsia, ja heillä on siihen täysi oikeus.
Eli jos mies ei suostu, ei ole mitään järkeä jatkaa suhdetta !!!
Tiedän,miten voisit saada lapsen,vaikkei mies halua. Käytät e-pillereitä,ja jätät silloin tällöin ottamatta,niin ehkäisy pettää.
Ciao,
keskusteltiin miehen kanssa viikonloppuna ja tilanne on seuraava. Aikaraja laitettu tämän vuoden marraskuulle, jos hän ei siihen mennessä ilmoita kantaansa lapsiasiassa, erotaan. Tuo mahdollinen ero ei tule olemaan helppo, mutta nyt on pakko olla itsekäs, koska tahdon lapsen jos vaan luoja suo. Kuulin viikonloppuna taas yhdestä kaverista joka odottaa, olen onnellinen hänen puolestaan, mutta kateeksi käy :(
Olen jopa harkinnut, että yritän lasta ilman vakituista puolisoa, ehkä sitä yksinkin pärjää vaikka tuskin se helppoa olisi.
Tämä keskustelu tuo kumminkin hieman lohtua kun kohtalotovereita löytyy, kiitos.
Tämä mitä nyt sanon kuulostaa varmaan kylmältä ja ilkeältä, mutta sanon sen silti.
Mistä tiedätte, eikö mies yleensäkään halua lasta vai eikö hän halua sitä juuri SINUN kanssasi? Ja pelkkä miehen sana ei riitä tähän todisteeksi.
Tarkoitan siis sitä, miten rakastunut ja sitoutunut mies pohjimmiltaan naiseen on. Onko esimerkiksi ajatus naimisiin menosta kauhistus, koska se sitoo liikaa, vai haluaako mies mielellään vakavoittaa suhdetta. Jos mies haluaa elää avoliitossa niin jo se voi olla merkki, ettei hän olekaan niin vakavissaan.
Toinen merkki on juuri lapsen hankinta. Ehkä mies epäröi sitä, onko kumppani hänelle oikea lapsen hankintaan. Jos mies on rakastunut ja kumppanista varma, niin luulisi, että perheen perustaminen tuntuisi jossain vaiheessa hyvältä ja luonnolliselta ajatukselta.
Monelle naiselle on käynyt niin, että odottaa miehen haluavan lapsia ja parhaat vuodet menee siinä ja sitten erotaan. Mies vannoo, ettei halua lapsia ja naimisiin. Eron tultua ei mene kuitenkaaan kauaakaan kun miehellä on uusi nainen, joka on pian raskaana.
Eli jos mies sanoo, ettei koskaan halua lasta niin se ei tarkoita sitä, etteikö hän haluaisi lasta seuraavassa suhteessa.
Hölmöintä, mitä nainen voi tehdä, on ryhtyä jonkun avovaimoksi. Silloin naiselle tulee kaikki vaimon velvollisuudet, mutta ei mitään oikeuksia.
Mies on tietenkin tyytyväinen ikuiseen avotilanteeseen, koska kuvittelee olevansa vapaa kuin ennenkin, mutta kotona huolto pelaa.
Naimisiinmenolla en suinkaan tarkoita mitään televisiosta tuttua hääsirkusta.
Ciao,
no ei tarvinnut odottaa marraskuuhun asti. Keskusteltiin ja lopultakin mies kertoi kantansa asiaan. Ei tahdo lapsia, ei minun kanssani eikä muiden, kuulemma. Mielihän voi tietty muuttua, mutta tämä suhde loppui. Sattuu :(, mutta puntarissa kumminkin oma vauvakuume, joten en nää muuta vaihtoehtoa kuin erota :(
Aika sanaton olo, reilut 15 vuotta yhdessä ja tähän päädyttiin :(
Sydän särkyi...
Voi Pikatzu, hirveästi voimia sinulle! Tunnen tuskasi. :( Todella ikävää, että teidän tienne nyt eroavat, noin pitkän suhteen jälkeen. Mutta ratkaisu oli järkevä, vaikka varmaan kohtaat hetkiä, jolloin kaikki arveluttaa ja suru ottaa vallan. Sinun lapsenkaipuusi on kuitenkin tehnyt ammottavan aukon elämääsi, eikä miehesi sitä voi täyttää. Silloin on mentävä eteenpäin, sinulla on oikeus äitiyteen. En halua lisätä pahaa oloasi, mutta kyllä ihan suututtaa, että olette todella olleet noin kauan yhdessä, ja vasta nyt miehesi saa suunsa auki! Vaikka ehkä hänkään ei minun mieheni tavoin ole juuri ajatukselle lapsesta aiemmin aikaa tuhlannut, eli ei vain ole miettinyt asiaa sen enempää, ennen kuin tuli konkreettisesti ajankohtaiseksi.
Lähetän täältä tiukan, lämpimän tsemppaus-jaksamishalauksen, ja toivotan onnea lapsirakkaan, kypsän puolison etsintään, sitten kun sille on aikansa. Voimia!
Kiitos KoloSydämessä, kiitos tosi paljon. Tsemmausta tässä kaivataankin.
Tällä hetkellä uusi mies ei ole mielessä, kaukana siitä, mutta ehkä joskus.
Epäilen samaa, että hän oli tyytyväinen kahdestaan oloon eikä edes ajatellut perhettä. Kissat riitti vissiin :)
Moi vaan kaikille. Olen itse kamppaillut saman ongelman kanssa jo jonkin aikaa. Mieli on tehnyt puhua jollekin mutta tuskin kukaan kuuntelee. Nyt sitten löysin tämän ja pakko tulla purkamaan mieltä. On se ihminen sitten kumma olento. Jos jokin asia jää painamaan mieleen ei se sieltä pois lähde. Hulluksi ihan tulee omien ajatusten kanssa. Olen koittanut sivuuttaa vauvakuumeen ja keksiä sen tilalle vaikka mitä mutta kun ei niin ei..koko ajan pyörii vauvat mielessä.
Tuntuu että vauvat hyppii koko ajan silmille kun en niitä haluaisi edes miettiä. Parhaalla ystävälläni on laskettuaika tammikuussa, veljeni puolisolla marraskuussa ja toinen veljeni sai huhtikuussa vauvan. Vastaan tulee koko ajan isomahaisia naisia tai voi olla että koska ajatukset ovat niin vauvoissa niin sen takia niihin niin herkästi kiinnittää huomiota.
Asiat tulee kirjoitettua niin sekavasti mutta nyt sitten kun päätin tänne purkaa mieleni niin en saa kaikkia mietteitäni järkevään järjestykseen :)
Eli minulla tilanne on se että olemme olleet yhdessä viisi vuotta. Meillä oli toisaalta kehno yhteisaloitus sillä pamahdin heti paksuksi. En osannut ennen edes haaveilla lapsista koska en tiennyt mitä siinä voi menettää. Minulle tämä oli todella onnellinen "vahinko". Mieheni olisi halunnut että teen abortin mutta siihen en pystynyt. Onneksi. Olin koko raskauden valmistautunut kasvattamaan lapsen yksin mutta sitten kuitenkin päädyimme yhteen. Eihän se vauva aika aina mitään helppoa ollut, enkä kolmeen-neljään vuoteen haaveillutkaan toisesta lapsesta..mutta nyt se jotenkin jysähti. Ihan vimmattu vauvakuume. Mieheni on sanonut että ei halua toista lasta kun ei olisi tätä ensimmäistäkään halunnut. Nyt tietysti rakastaa lastaan suunnattomasti.
On todella surullinen olo. Asia aina pahenee kun ihmiset utelevat että no koskas se toinen lapsi tulee..siihen vaan koittaa vaikertaa jotain työkiireistä yms. että ei vielä..koska en pysty sanomaan että haluaisin toisen lapsen mutta mieheni ei. En kestä nähdä ihmisten katseita ja sitä kuinka he miettisivät että mikä meidän suhteessa on vialla. Minusta meillä on muuten kyllä ihan hyväsuhde. Itkuinen olo tulee myös kun lapseni on nyt pari kertaa kysynyt että miksi äiti sinulla ei ole vauvaa masussa...mitä tuohon nyt vastaamaan...itkuhan siinä tulee.
En tiedä miksi ihminen voi olla näin sekaisin. Minullahan pitäisi olla jo kaikki mitä tarvitsen: oma ihana lapsi, mies, talo ja työ. Miten olen nyt kehittänyt tästä toisesta lapsesta näin suuren asian? mikä minua vaivaa? Tulee surullinen olo kun katsoo lapseni vauvakuvia tai videoita. Haluaisin kokea tuon uudelleen ja suoda lapselleni myös sisaruksen. Nähdä kuinka he kasvavat yhdessä.
Yksi syy myös miksi en uskalla tästä kenellekään puhua on se että tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi kun "valitan" tämmöisestä asiasta. Tuntuu itsekkäältä ja pahalta ihmiseltä kun haluan toisen lapsen tähän pahaan maailmaan.
Ystäväni on sanonut että hankkiudu salaa raskaaksi, että kyllä se miehesi senkin hyväksyy kun hyväksyi ensimmäisenkin. Tätä en voisi tehdä. Sillä se ei olisi reilua tuota tulevaa lasta kohtaan. Joutuisi kuitenkin tuntemaan isänsä halveksunnan vaikka olisi viaton minun tyhmyyteen. Ja koko perhehän siinä tuhoutuisi kun ei voisi luottaa enää toiseen.
Mutta nyt kun vain voisi jotenkin unohtaa koko asian ja jatkaa tätä elämää eikä vatvoa koko ajan jotain mitä ei voi saada!! sillä sitä toista lasta en tule ikinä saamaan. Sitten kun lapseni on täysi-ikäinen ja luultavasti jo muuttanut pois kotoa, on jo liian myöhäistä lähteä etsimään uutta miestä ja lasta..
Hyvää yötä ja voimia !!