Olen sairastanut syömishäiriötä noin 15-vuotiaasta saakka, pian viisi vuotta.
Alussa motivaattoireta ruokatietoisuuteen ja syömisen hallitsemiseen olivat kasvissyönti, toisin sanoen eläinten oikeudet ja ilmasto, sekä toisaalta klassinen ihana anorektinen ihastukseni ja hänen neuroosinsa.
Olen miettinyt ongelmani ydintä pitkään, etenkin nyt, kun vihdoin pääsin hoitoon. En ole koskaan ollut erityisen huonossa fyysisessä kunnossa, pieni ja laiha olen edelleenkin normaalilukemiin yltävästä painosta huolimatta, mutta mielestäni terve ja virkeä.
Onko muita, joille suhde ruokaan on hyvin maailmankatsomuksellinen?
Olen saanut itseni sellaisen ajatuksen kanssa hyvinkin solmuun, ettei minulla ole ihmisenä oikeutta mässäillä elämän helppoudella, että oikea ihmisyys on kädestä suuhun, nälkää ja fyysistä työtä, kärsimystä, vaikeita aikoja. En salli itselleni sielun ja ruumiin ravintoa ilman rasitusta. Jos en kärsi, en syö. Jos syön, kärsin.
Toisin sanoen koen, etten länsimaalaisena istumatyöläisenä, tai edes perus duunarina ole oikeutettu terveelliseen monipuoliseen ruokavalioon, tai ylipäänsä riittävään ravintoon laadullisesti ja määrällisesti, tai ainakaan minkäänlaisiin kulinaarisiin hienouksiin tai nautintoihin. En ole ansainnut hyvinvointiani. Minua ei valitettavasti huolita rakennustyömaalle töihin. Täytynee alkaa paimeneksi.
Yliarvostan asketismia. Syön hyvällä omatunnolla vain pieniä määriä yksinkertaisesti kypsennettyjä tai mielellään kypsentämättömiä kasviksia ja suomalaisia viljoja. Koetan lievittää huonoa omaatuntoani maailman tilasta ja ihmisten kulutusjuhlasta sillä, että kiellän olevani 2000-lukulainen, ja koetan elää kuin mikäkin nomadi tai joku keräilijä... äh.
Tai sitten vain juoksen, ja nimenomaan juoksen, ansaitakseni ruoan. Juokseminen kun on mie,estäni tarpeeksi luonnollista. Tanssiminenkin sinänsä. En hyväksy keinotekoisia liikuntamuotoja, ei mitään kaupallista, kulutustavaraa.
Jos en juokse tai kävele tai muuten liiku, ja silti syön siihen nähden liian hyvin, oksennan. Se korvaa kärsimyksen, minkä muuten saisin rasittavasta liikunnasta. Oksennan nykyään vaikka liikkuisinkin. Olen oksentanut vuosia, joskus kuukausia rajusti putkenaan, joskus vain silloin tällöin, joskus kaiken, joskus osan. Ahmimiseksi koen normaalin ravinnon sellaisina määrinä, jota en työhöni ja toimeliaisuuteeni nähden hyväksy.
Nyt taidan lopettaa kirjoittamisen. En tiedä, kuinka ymmärrettävästi toin itseäni esille. Jakaako kukaan kokemuksiani? Kertokaa avoimesti.
Rakkaudella. :)
Alussa motivaattoireta ruokatietoisuuteen ja syömisen hallitsemiseen olivat kasvissyönti, toisin sanoen eläinten oikeudet ja ilmasto, sekä toisaalta klassinen ihana anorektinen ihastukseni ja hänen neuroosinsa.
Olen miettinyt ongelmani ydintä pitkään, etenkin nyt, kun vihdoin pääsin hoitoon. En ole koskaan ollut erityisen huonossa fyysisessä kunnossa, pieni ja laiha olen edelleenkin normaalilukemiin yltävästä painosta huolimatta, mutta mielestäni terve ja virkeä.
Onko muita, joille suhde ruokaan on hyvin maailmankatsomuksellinen?
Olen saanut itseni sellaisen ajatuksen kanssa hyvinkin solmuun, ettei minulla ole ihmisenä oikeutta mässäillä elämän helppoudella, että oikea ihmisyys on kädestä suuhun, nälkää ja fyysistä työtä, kärsimystä, vaikeita aikoja. En salli itselleni sielun ja ruumiin ravintoa ilman rasitusta. Jos en kärsi, en syö. Jos syön, kärsin.
Toisin sanoen koen, etten länsimaalaisena istumatyöläisenä, tai edes perus duunarina ole oikeutettu terveelliseen monipuoliseen ruokavalioon, tai ylipäänsä riittävään ravintoon laadullisesti ja määrällisesti, tai ainakaan minkäänlaisiin kulinaarisiin hienouksiin tai nautintoihin. En ole ansainnut hyvinvointiani. Minua ei valitettavasti huolita rakennustyömaalle töihin. Täytynee alkaa paimeneksi.
Yliarvostan asketismia. Syön hyvällä omatunnolla vain pieniä määriä yksinkertaisesti kypsennettyjä tai mielellään kypsentämättömiä kasviksia ja suomalaisia viljoja. Koetan lievittää huonoa omaatuntoani maailman tilasta ja ihmisten kulutusjuhlasta sillä, että kiellän olevani 2000-lukulainen, ja koetan elää kuin mikäkin nomadi tai joku keräilijä... äh.
Tai sitten vain juoksen, ja nimenomaan juoksen, ansaitakseni ruoan. Juokseminen kun on mie,estäni tarpeeksi luonnollista. Tanssiminenkin sinänsä. En hyväksy keinotekoisia liikuntamuotoja, ei mitään kaupallista, kulutustavaraa.
Jos en juokse tai kävele tai muuten liiku, ja silti syön siihen nähden liian hyvin, oksennan. Se korvaa kärsimyksen, minkä muuten saisin rasittavasta liikunnasta. Oksennan nykyään vaikka liikkuisinkin. Olen oksentanut vuosia, joskus kuukausia rajusti putkenaan, joskus vain silloin tällöin, joskus kaiken, joskus osan. Ahmimiseksi koen normaalin ravinnon sellaisina määrinä, jota en työhöni ja toimeliaisuuteeni nähden hyväksy.
Nyt taidan lopettaa kirjoittamisen. En tiedä, kuinka ymmärrettävästi toin itseäni esille. Jakaako kukaan kokemuksiani? Kertokaa avoimesti.
Rakkaudella. :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kannattaa kuitenkin keskittyä siihen lääkärin hoitoperioodiin. Tältä palstalta tuskin saat mitään järkevää ohjetta.
Toivotan sinulle hyvää jatkoa!
Juokse vähemmän ja auta muita enemmän.