En tiedä mitä sanoa, ehkä vaan että muista aina, että ainakin meidän välillä tapahtuneet jutut on aina meidän juttuja eikä kenenkään muun. Kukin voi puhua mitä tahtoo, mutta ei se muuta sitä mitä oli. Vaikka joku haluaisi väittää mitä, niin mä rakastin sua silloin. Ja välitän susta vielä. En vaan voi enkä osaa olla läsnä millään tavalla oikeasti. Tuntuu, että haluan enää olla läsnä vain pienenä häilyvänä kuiskauksena, että välitän kyllä. Me ollaan menty niin kauas toisistamme, että molempien pitää pärjätä yksinään, mutta toivon että tunnet sen leijuvan ajatuksen, että välitän, ja toivon että tuntisit joka päivä itsesi ehjäksi. Mikään osa susta ei ole kadonnut tai rikki, koska veit musta saman mitä vein susta. Käytän osia susta, jotta olen ehjä. Etkä saa niitä koskaan takaisin, koska et anna omiani, mutta voit käyttää niitä mitkä itse varastit.
En osaa tukea tai lohduttaa kaikissa asioissa.
Mutta ei meidän tarvitse olla ainakaan meidän vuoksi surullisia, ainahan meitä pelotti liikaa. Pelättiin liikaa, että toinen ei tykkää oikeasti ja huomaa ennenpitkää ettei välitäkään. Nyt on tunnettu miltä tuntuu olla toisen vihaama ja miltä välinpitämättömyys joskus tuntuu. Päästiin niin kauas, että ei tarvitse kokea läheisyyden aiheuttamia pelkoja. Pelkkää haikeutta ja huolta ja pienen pientä ajoittaista ikävää, jota ei itselleenkään osaa aina myöntää. Ei enää pakottavaa tarvetta lähelle, mutta ei kauaskaan. Yritän leijua tässä välittäen, jotta et olisi surullinen. Katoat yhtä paljon.
En osaa tukea tai lohduttaa kaikissa asioissa.
Mutta ei meidän tarvitse olla ainakaan meidän vuoksi surullisia, ainahan meitä pelotti liikaa. Pelättiin liikaa, että toinen ei tykkää oikeasti ja huomaa ennenpitkää ettei välitäkään. Nyt on tunnettu miltä tuntuu olla toisen vihaama ja miltä välinpitämättömyys joskus tuntuu. Päästiin niin kauas, että ei tarvitse kokea läheisyyden aiheuttamia pelkoja. Pelkkää haikeutta ja huolta ja pienen pientä ajoittaista ikävää, jota ei itselleenkään osaa aina myöntää. Ei enää pakottavaa tarvetta lähelle, mutta ei kauaskaan. Yritän leijua tässä välittäen, jotta et olisi surullinen. Katoat yhtä paljon.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Älä nyt tuollaista toivo toiselle, jos teidän jutusta ei tullut mitään kai hän tarvitsee elämäänsä joskus ihmisen joka vaikuttaa niin "että on ihon alla". Samoin varmasti tarvitset itse. Jokainen tarvitsee rakkautta. Niin myös sinä, elämän on jatkuttava. Se on osa sitä ehjyyttä.
Puhuin vain ihmisistä, jotka yrittävät ärsyttää tai loukkaavat.
kivalle viestille, ei ollenkaan. oisit ollu kokonaan kirjottamati.
Miksi ei ja voiko mikään viesti tuntua kivalle jos ei tunnu kivalta?
AINA ihmiselle itselleen, on raukkamaista ja pelkurimaista kirjoittaa se tänne ei kenellekään.
Turhaa lohduttaa MÄ OON SURULLINEN
ja rikki ,hajalla ,osat on sulla ja enkä koskaan tule ehjäksi.
Ja mun osat on sulla. Älä unohda sitä.
Saan lohduttaa jos haluan. Turhaa tai ei. Surullisuus muuttuu siksi hassuksi haikeudeksi heti kun vähän helpottaa. Ehkä siihen sekoittuu nyt kaikki mahdollinen ja se räjähti päälle tuolla tavoin. Ei asiat ole niin huonosti, että se surullisuus ei loppuisi. Olen mäkin joskus surullinen ja aina se on helpottanut. Mä aion pitää sun osat enkä muuta mieltäni, turha neuvotella siitä. Opettelet nyt elämään ilman omiasi uusien varaosiesi kanssa. En oikeasti anna niitä koskaan takaisin, ne on mun nyt. Ihan hyviä osia nimittäin, varmasti ne loputkin on mitä sulle jäi jäljelle.
Taitavia kielikuvia.
Mun osat ja sun osat, ihan kuin olisi kysymys nukeista.
Mahdollisesti räsynukeista...
Juuri siihen pyrin. Haluan rakkautta ja hellyyttä.
Jätit jäljen, varjon, joka tummentaa mun sydäntä, mutta myös lämmön, joka lämmittää sitä tummaa sydäntä. Mä luulen, ettei ne torjumisen kokemukset puolin ja toisin olisi koskaan olleet niin voimakkaita, jos ne ei vaan kertois siitä, miten tärkeä toinen on. Ei siihenkään itse reagoi kenenkään toisen vuoksi niin rajusti. Kyllä me ehkä tajutaan, että jos me ei voida olla yhdessä, meidän pitää olla niin erillään, että kestämme. Sellaista puoliolemista ei kestä meistä kumpikaan. Tuntuu, että se on joko tai. Ja onko se pakenemisen tie oikea, mihin siitä päätyy, viekö se mihinkään? Itseään ei pääse karkuun.
Mä tänään ajattelin, että nyt vasta olen ymmärtänyt elämästä, että minkään asioiden suhteen ei ole mitään sääntöjä. Ei edes tämän meidän välisen suhteen. Ei ollut sääntöä, että meistä olisi tullut paria, yhtä lailla ei ole sääntöä, että me ei koskaan voida olla toistemme elämässä. Sydämissä ollaan kuitenkin. Elämä vie molempia. Eikä mekään voida olla kuin nöyriä sille, miten tie aukenee ja mitä näkymiä sillä on. Aivan kuin aina ei voi päättämällä saada aikaan sitä, että ollaan yhdessä, aivan yhtä lailla ei voi koskaan päättää sitäkään elämässä, että elämä menee erillään. Se menee kuin se on määrätty.
Surun ja ilon hetkiä.
Aika lailla samoilla linjoilla, mutta en täysin samaa mieltä, kun en usko ennalta määrättyyn, mutta nöyryyteen kyllä. Nyt Elvistä täysiä:
http://www.youtube.com/watch?v=OlKJ-0bnxdA
Ajattelen niin samoin. Puoliolemista ei kestä eikä jaksa. Siksi pitää olla mielummin pois ja olematta. Ei siksi, että ei välittäisi, vaan siksi että ei olisi vain puoliksi.
Pakeneminen tuntuu siltä, kuin juoksisi ympyrää. Tottuneesti juosten ja tietäen, että karkuun ei pääse, vaikka juoksisi kuinka. Se sama kohta, josta muistaa kaiken tulee aina vastaan. Silloin kun ei jaksa, voi juosta kovaa sen ohi ja kokea hetken menevänsä pakoon ja olevansa ilman muistoa. Kunnes se tulee taas vastaan. Nykyään vaan juoksee koko ajan. Vaikka pysähtyisi puhumaan, on se tehtävä paikallaan juosten. On tottunut siihen. Yhtä tottunut kuin siihen, että asiat muistuttelevat olemassaolostaan kaikkein pahimmissa paikoissa, mutta mahasta asti tulevaa pahan(?) olon tärinää ja omituista oloa ei ole silti oppinut saamaan pois.
Ehkä sitä haluaisi ajatella sääntöjä siitä miten elämä menee olevan siksi, että olisi yksinkertaista ja vakaata ajatella elämäänsä. Pelottavampaa on ymmärtää, että tie voi aueta miten päin vain. On todella pelottavaa ymmärtää, että omia tunteitaan ei voi määrätä, vaan ne kulkevat sitä tietä, mikä eteen kuljettavaksi tulee. Voisi olla helpompaa jos pystyisi tukehduttamaan sisällä olevat tunteensa, että ne ei mukautuisi siihen, miten elämä voi mennä. Mutta toisaalta on tarkoituksenmukaisempaa tietää, että ne mukautuvat eteen tuleviin polkuihin ja se menee kuten on tarkoitettu.
Puhu vaan itsesi puolesta ,mä en rupee tuollaista saivartelua edes loppuun lukemaan
Mitä sä kenekään suruista tiedät ,olet ehkä hyvä tänne kirjoittamaan toisekin puolesta mutta jotain rajaa edes !!
Ihana kirjoitus. Tosi kivaa lukea. Toista se on kun se oma "ihailun" kohde ( olkoon nyt sitten vaikka noin kun se siksi sitä epäili) halusi tehdä asiasta mahdollisimman näkyvän ja julkisen. En tiedä että mitä se kuvitteli? Siis mitä ihmettä. Oli apuria ja kätyriä jos jonkinlaista -huh huh ei voi kun päätään pudistella ja huokasta. Aivan käsittämätöntä.
Voi helvata....