Miten yksinäinen

Ainoat ihmiskontaktini ovat vanhempani ja vaihtuvat viranomais- ja hoitohenkilöt. Koulut jääneet aikoinaan kesken ja olen ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla. Todella vaikealta tuntuu tutustua ihmisiin enää tässä vaiheessa. Kaikkialle joudun menemään yksin ja kynnys lähteä esim baariin yksin on ollut itselleni toistaiseksi liian korkea.

Mitä tekisit jos sinulla olisi kaveri? Muuta kuin alkoholiin liittyvää...

vai iinin

Aloittajan kanssa aikalailla samassa tilanteessa. Työttömänä ja yksin odottelen inttiin lähtöä tammikuussa..

Minulla ei ole yhtään kaveria, joten en näe heitä koskaan. Työttömänä ollessa kaupan kassa oli ainut "tuttu". Nyt olen töissä, jossa on muitakin ihmisiä

mullakaan ei ole yhtään kaveria. tän vuoden olen ollut koko ajan yksin. eipä ole edes juttukaveria.

Ei mene minullakaan hyvin. Olen työtön ja asun vanhempien luona, vaikka olen lähes kolmekymppinen. Sairastan pitkäaikaista selkävaivaa joka on lisäksi aiheuttanut vakavan masennuksen. Minulla on ainoastaa yksi ystävä, jonka näen noin pari kertaa vuodessa. Muuten vietän aikani kotona seiniä ja TV:tä tuijotellessa.

Olen jo niin eristäytyt että jo kauppaan meno on ponnistuksia vaativa suoritus. Alkoholikin on saanut jo lujan otteen, välillä tuntuu että se on ainut ystäväni, vaikka oikeastihan se on paha vihollinen mikä ei ainakaan asioita ratkaise. Kyllä on käynyt useasti mielessä että päätän omakätisesti tämän surkean elämäni.

No, mutta onhan sinulla tämä läppäri ja kaikki ihanat ystävät täällä läpykän toisella puolen :)

Onneksi ei eristäytyminen ole nykyään sitä, että erakoituu täysin ulkomaailmasta ja kaikesta, kun nykytekniikka mahdollistaa, että voi pitää yhteyttä ihan tuntemattomiin "ystäviinkin" vaikka näin neti välityksellä :)

Minä en välitä tavata ketään naamatusten, minusta on kivempaa vaihtaa ajatuksia kirjoittamalla, se on minulle luonnollisempaa ja käy helpommin, olen suullisesti paljon kömpelömpi ja käyn hitaammin. Kirjoitettussa muodossa kaikki sanottu alkaa elää minussa aivan toisella tavalla, näen, tunnen ja aistin ihmisen paljon paremmin kirjoitetun viestin perusteella kuin näköaistin kautta. Ehkä se johtuu siitä, että en kykene keskittymään ihmisen sanottavaan, jos hän seisoo edessäni vaan teen hänessä tutkimusmatkaa, analysoin hänet hänen ulkoisen olemuksensa perusteella ja keskityn miettimään lähes aina heti millainen persoona on kyseessä :)

Sinun elämäsi ei ole ollenkaan surkea usko pois. On surkeimpiakin kohtaloita se täytyy muistaa. Se palautuu kyllä melko hyvin ja saa putoamaan maanpinnalle, kun näkee tosi surkean kohtalon edessään. Olen optellut kiitollisuutta, se on hyvä lähtökohta itsensä ja elämänsä ja kohtalonsa hyväksymiselle. Kiitollisuutta kannattaa harrastaa siten, että kiittää kaikista niistä hyvistä asioista vaikka vain pienistäkin ja on kiitollinen, että ne asiat on hyvin. Samalla voi pyytää, toivoa, rukoilla, että se asia mikä elämässä tuottaa tuskaa, hankaloittaa jne elämää se poistuisi ja pyytää sen tilalle sitä mikä voisi elämässään olla mahdollista, edes pienimmässä määrin.

Uskon vahvasti siihen, että olemme melko pitkälle sitä mitä ajattelemme ja mistä pidämme kiinni. Jatkuva purnaaminen, valittaminen vie positiivista energiaa pois ja tuo tilalle negatiivista energiaa ja kierre on vaikeampaa katkaista.

Alkomahoolia et tarvitse mihinkään jätä se pois, se aiheuttaa masennusta ja sekoittaa aivoenergian. Olen absoluutti,..joskus ruoan kanssa punaviiniä maistan, mutta en koskaan ole tarvinnut viinaa mihinkään, enkä ole koskaan ollut humalassa :D ja kaikesta olen selvinnyt ilman sitä :)

Ensinnäkkään, minä en ole yksinäinen! Se ei siis ole kiinni siitä kuinka paljon on tuttuja, sukulaisia ja naapureita joita joskus näkee. Vaan jostain muusta?

Lapsestani kuulen kerran tai pari viikossa. Mulla on 2 kaveria, joiden kanssa soittelen pari kertaa kuussa. Näemme kerran parissa kuukaudessa. Veljeni perhettä tapaan kerran vuodessa. Naapureita näen tai joskus juttelenkin heidän kanssaan pari kertaa kuussa, joskus kerran viikossa. Ravintoloissa käyn ehkä joka toinen kk, yleensä yksin. Juttelen tuntemattomille julkisilla paikoilla ainakin kerran viikkoon. Ja kun opiskelut alkavat taas, tapaan ihmisiä päivittäin, juttelen heidän kanssaan ja teen opiskelujuttuja. Opiskeluaikana en tapaile kavereitani, sillä he asuvat satojen km:en päässä.

Harrastan opiskelua, lukemista, liikuntaa (lenkkeily, metsäretkeily, kuntosali, uinti...)

Vanhempani ja pari ystävääni ovat kuolleet. Sairastan masennusta aika ajoin.

Mutta koskaan en ole tuntenut olevani yksinäinen yksinäni. Joskus seurassa olen kokenut olevani yksin. Pidän ihmisistä, tulen monenlaisen kanssa juttuun. Olen kuitenkin introvertti, minun on saatava latautua yksinäni.

Miksi joku tuntee olevansa yksinäinen ja toinen ei?



Napakka loppuräpätys aloittajalle:

Aloittaja, mene HETI opiskelemaan ihan mitä vaan (vaikka aikuiskoulutuskeskukseen)! En voi ymmärtää, että joku jää kotiin jopa muutamaksi kuukaudeksi vain olemaan, kun vaihtoehtoja on vaikka kuinka! Tuossa on suurin syrjäytmisen vaara - jättäydytään koulu- ja työelämästä eikä edes harrasteta mitään! Minä en palkkaisi montaa kuukautta turhaan työttömänä ollutta ihmistä mihinkään työhön! TOIMI!

Onneksi olkoon. Et ole lainkaan yksinäinen. Mä en nää ketään enkä tapaa ketään viikossa tai edes monessa kuukaudessa

minulla on asiat muuten aika hyvin mutta kumppani ja sellainen iso kaveripiiri puuttuu.

No en minäkään ole nähnyt ketään vuosiin. Kotona vaan olen, mutta eipä se haittaa, säästyy ainakin järjestelmän saasteelta ja aivopesulta.....

Mulla ei ole lainkaan sellaisia kavereita, joita tapaisin harrastusten ulkopuolella. Harrastuksia on 4 iltana viikossa ja niissä mulla on joitain vakituisia juttukavereita, joitten kanssa tulee vaihdettua kuulumisia. Opiskelupaikalla olen yksin. Mulla on yksi nettikaveri, johon olen yhteydessä melkein päivittäin, mutta ei se korvaa oikeita ystäviä vaikka onkin tyhjää parempi.

No eka juttu on tuo että lopetat itsesäälimisen ja sanot että; "Katotaan perkele..." Sitten laitat ne pelivehkeet komeroon, vedät housut jalkaan ja lähdet vähän ulos kävelemään. Jos oikeasti haluat saada kavereita niin ensimmäiseksi unohdat baarissa käynnin. Siellä et saa kuin rahasi menemään. Juopottelua et aloita ollenkaan. Sanot ittelles että; "Haluan elää tätä elämää ja et elämä on ihanaa jos vaan osaan elää sitä." Kukaan ei tule kotoa hakemaan. Se on ITSESTÄ kiinni.

Näin on myös ollu mun kohalla. Eikä ensimmäisten paskiaisten kohdalla kannata lannistua. Paskiaisia maailmaan sopii ja niitä sattuu varmasti sinunkin kohdalles. Ei se sitä tarkoita että oisit jotenkin erityisen huono tai ruma tai jotain. Jos tietäisit miten paljon minä olen saanu korvilleni niin et valittais yhtään vaan ajattelisit että ei sulla nyt ainakaan huonommin mee:D

Elämä on tehty elettäväksi. Elämää ei saa jos ei sitä itse etsi ja tutki. Mitään ei kannata hävetä. Se on ihan sama mitä puhut ja kenen kanssa ja mitä teet. Ei se kellekkään muulle kuulu, vaan ne ovat yksistään vain sun omia asioitas. Jos joku naljailee niin ajattelet vaan että eipä tuota ihmistä koskaan enää tarvi nähdä. Eli sellaisilla ei ole mittään merkitystä:)

Näin minäkin teen, oon tehny jo monia vuosia. Välillä meinaa itsesääli ja masennus alkaa hiipiä mieleen mutta se ei saa ottaa susta ylivaltaa. Voitat sen ja tapat sen paskatunteen sisältäs. Muista että SE ON SUSTA ITTESTÄ KIINNI. Nytkin tulin äsken kotiin kun olin parin uuden kaverin kanssa viettämässä iltaa ja aamuun saakka meni. En ryypännyt. Oli älyttömän hauskaa ja viihdyttävää. Kaikkea tällaista voi sattua kun vaan menee itse tilanteisiin eikä jää itkemään omaan kainaloonsa. Silmät auki, suu auki ja puhetta peliin, ja iloista ja rempseetä asennetta. KYLLÄ SE SIITÄ SITTEN. Kyllähän nyt kalamieskin oottaa parhaillaan jonku 6 tuntia avannon reunalla kylmissään ennenkuin syönti alkaa. Mut sitten kun alkaa niin "Kannattipa odottaa". :)

Että nyt se saakelin pelit kiinni ja ulos!!

Minulla on yksi kaveri, Sisar, jota näen 1-2 vkon välein. Hänelläkin aika kuluu oman perheen kanssa. Töissä näen työkavereita, mutta he eivät halua olla kavereita työn ulkopuolella, on perheet ja kumppanit jo heillä ja omat tuttavat. Yksi kaveri oli, mutta se sai lapsen, joten enää ei juuri nähdä. Se toivottaa mulle hyvää viikonloppua joskus tekstarilla mikä ottaa vaan päähän. En tiedä mistä löytäisin ystävän. En halua juomaan kapakoihin, eikä siellä käyvät ihmiset kiinnosta. Luen, katson elokuvia, puuhailen jotakin. Koetan nauttia yksinolostani. Olen elänyt vuosia sitten parisuhteessakin, mutta olin yksin siinäkin kun kumppani ei ollut henkisesti läsnä. Hän halusi lähinnä kuuntelina omille jutuilleen ja olla omien kavereidensa kanssa. Minulla on toinenkin sisar, mutta se ei välitä minusta. Luulen että minulla on tulossa yksinäinen tulevaisuus. Yksinäisyys pelottaa kun tietää että vanhenee ja voi sairastua. Ei ole ketään joka haluaisi auttaa tms. Haluasiisn puhua elämästä jakaa ajatuksia jonkun kanssa ja on surullista että ei ole ketään.

Olen todella yksinäinen. Olen 30v. nainen. Minulla ei ole yhtään kaveria/ystävää. Töitä ei ole, joten ei ole työkavereitakaan, ei vanhempia, sukulaiset ei ole koskaan välittäneet, ei ole miestä eikä ole lapsia. Olen ystävällinen toisia ihmisiä kohtaa ja jne. Mutta minä en kelpaa edes kaveriksi, joten täytyy ihmisen olla huono....minun on tyytyminen vain ja ainoastaan yksinäisyyteen, jossa kukaan ei välitä ja ketään ei kiinnosta. Voiko tosiaan olla enää yksinäisempi?

Suosittelen kaikille yksinäisille vaikkapa liittymistä johonkin suoramarkkinointiyritykseen. Tapaat uusia asiakkaita joka ilta ja kuulut samanhenkiseen porukkaan, joka harrastaa samaa asiaa ja joka tukee sinua. Kaupan päälle saat siitä vielä rahaakin!

Sinä yksinäinen 30v nainen, oletko kuitenkin kaunis?

provo, sanon minä