Olen 13-vuotias naispuolinen henkilö, ja en tiedä mitä tehdä. En tunne itseäni normaaliksi, varsinkaan vuosiin jos edes koskaan olen niin tuntenutkaan. Toki saatan olla vain vainoharhainen, mutta jollain tavalla inhoan itseäni, ja mitä olen.
Minulla todennäköisesti oli viime vuonna keskivaikea masennus, perheneuvolan testin mukaan. Perheneuvolassa ja kuraattorilla kävin, mistä ei erityisesti tullut mitään sillä en yksinkertaisesti pysty puhua oikeassa elämässä edes läheisimmilleni. En tunne edes perhettäni normaaliksi, ja inhoni kohdistuu myös jollain tavalla äitiini, kun taas tulen enemmän toimeen isäni kanssa. Mutta siis, en kestä tätä erinlaisuuden tunnetta. Useimmat paikkakunnalla olevat minun ikäiset, ja vanhemmatkin tuntuvat jotenkin yksinkertaisilta mieliltään, ja he pitävät minua usein outona mielenkiinnonkohteitteni ja ajatusmaailmani takia. En osaa tutustua kunnolla uusiin ihmisiin, varsinkin isossa ja tuntemattomassa seurassa. Vihaan myös kehoani. Tunnen ajattelevani jollain eri tavalla, tai tasolla asioita kuin useat ikäiseni, ja ahdistaa kun untuu etten voi puhua kenellekkään syvällisesti. Olen erinlainen erinlaisten ihmisten seurassa, enkä tiedä enään milloin olen itseni, ja milloin en. Minulla on vaikea sopeutua erinlaisiin asioihin joskus.
Seuraava ongelmani on kehoni. En pidä kehostani, enkä todellakaan viihdy siinä, niinkuin ehkä aikaisempi teksti kertoikin. Itsetuntoni on jokseenkin parantunut vuosien aikana, mutta en vieläkään siedä itseäni jollain tavalla. Joskus tunnen että minun pitäisi olla mies, mutta usein tuntuu etten voisi olla ainoastaan mies sillä en tunne soveltuvani siihen, mutten myöskään nainenkaan voisi olla, eli todennäköisesti niiden sekoitus, vaikka silti tunnen jonkinlaista houkutetta miehen sukupuolisuutta kohtaan. Ja taas toisinaan tunnen etten ole kumpaakaan, että olen vain sekasorto. En myöskään tunne kuuluvani tähän aikakauteen, vaan toivoisin että olisin syntynyt mieheksi 40-luvun vaiheilla. Olenkin erittäin juurtunut erityisesti 40-70-luvulle Iso-Britanniaan, ja erityinen syy on todennäköisesti The beatles ja muuta rockia ja rockabillyä enitoten, mikä voisikin erota monen muun kolmetoistavuotiaan musiikkimausta.
Joskus saan outoja päähänpinttymiä. Olen varsin itsepintainen ja ihminen joka ei jaksa odottaa kauan, ja raivostun helposti. Raivostuessani tai yrittäessäni saada tahtoani läpi alan usein saada vähänkuin outoja kohtauksia, heilutella raajojani pakkomielteisesti, ja äännähdellä oudosti. Väkivallankin halu tulee siihen, jonka kuitenkin useimmiten puran johonkin elottomaan, tai sitten yksinkertaisesti itseeni.
Saadessani jonkun kunnon päähänpinttymän, esim. tarinan kirjoittamisen tai muun koulutyötä varten, minulle iskee kauhea stressi. Jos vahingossa jätän sen liian myöhään tai tunnen kirjoittaneeni sen huonolla käsialassa, se alkaa piinata minua ja saa minut erittäin raivostumisalttiiksi. Kerran minua ahdisti tekstini käsiala, jonka takia minulla meni tunteja että sain unta viimeinkin, ja vain sen takia että voisin herätä raivostuneena parin tunnin päästä keskellä yötä, sillä tiesin että en voisi enään saada kunnolla rauhaa tai unta jos en tekisi sitä kunnolla loppuun. En kuitenkaan erityisesti jaksa panostaa koulutyöhöni, paitsi Englantiin. Englanninkieli on lempiaineeni, ja rakastan piirtämistä. Matikkaa suorastaan vihaan, ja jollain tavalla saan raivonpuuskia jos joudun tekemään sitä kotiläksyinä.
Tässä tuskin on puoletkaan siitä kaikesta mitä voisin kertoa mikä vaivaa minua, mutta jätän sen kuitenkin kertomatta. En tiedä mitä muuta olisin voinut tehdä kuin kirjoittaa nettiin tuntemuksistani.
P.S Anteeksi jos tekstini on jotenkin sekavaa.
Minulla todennäköisesti oli viime vuonna keskivaikea masennus, perheneuvolan testin mukaan. Perheneuvolassa ja kuraattorilla kävin, mistä ei erityisesti tullut mitään sillä en yksinkertaisesti pysty puhua oikeassa elämässä edes läheisimmilleni. En tunne edes perhettäni normaaliksi, ja inhoni kohdistuu myös jollain tavalla äitiini, kun taas tulen enemmän toimeen isäni kanssa. Mutta siis, en kestä tätä erinlaisuuden tunnetta. Useimmat paikkakunnalla olevat minun ikäiset, ja vanhemmatkin tuntuvat jotenkin yksinkertaisilta mieliltään, ja he pitävät minua usein outona mielenkiinnonkohteitteni ja ajatusmaailmani takia. En osaa tutustua kunnolla uusiin ihmisiin, varsinkin isossa ja tuntemattomassa seurassa. Vihaan myös kehoani. Tunnen ajattelevani jollain eri tavalla, tai tasolla asioita kuin useat ikäiseni, ja ahdistaa kun untuu etten voi puhua kenellekkään syvällisesti. Olen erinlainen erinlaisten ihmisten seurassa, enkä tiedä enään milloin olen itseni, ja milloin en. Minulla on vaikea sopeutua erinlaisiin asioihin joskus.
Seuraava ongelmani on kehoni. En pidä kehostani, enkä todellakaan viihdy siinä, niinkuin ehkä aikaisempi teksti kertoikin. Itsetuntoni on jokseenkin parantunut vuosien aikana, mutta en vieläkään siedä itseäni jollain tavalla. Joskus tunnen että minun pitäisi olla mies, mutta usein tuntuu etten voisi olla ainoastaan mies sillä en tunne soveltuvani siihen, mutten myöskään nainenkaan voisi olla, eli todennäköisesti niiden sekoitus, vaikka silti tunnen jonkinlaista houkutetta miehen sukupuolisuutta kohtaan. Ja taas toisinaan tunnen etten ole kumpaakaan, että olen vain sekasorto. En myöskään tunne kuuluvani tähän aikakauteen, vaan toivoisin että olisin syntynyt mieheksi 40-luvun vaiheilla. Olenkin erittäin juurtunut erityisesti 40-70-luvulle Iso-Britanniaan, ja erityinen syy on todennäköisesti The beatles ja muuta rockia ja rockabillyä enitoten, mikä voisikin erota monen muun kolmetoistavuotiaan musiikkimausta.
Joskus saan outoja päähänpinttymiä. Olen varsin itsepintainen ja ihminen joka ei jaksa odottaa kauan, ja raivostun helposti. Raivostuessani tai yrittäessäni saada tahtoani läpi alan usein saada vähänkuin outoja kohtauksia, heilutella raajojani pakkomielteisesti, ja äännähdellä oudosti. Väkivallankin halu tulee siihen, jonka kuitenkin useimmiten puran johonkin elottomaan, tai sitten yksinkertaisesti itseeni.
Saadessani jonkun kunnon päähänpinttymän, esim. tarinan kirjoittamisen tai muun koulutyötä varten, minulle iskee kauhea stressi. Jos vahingossa jätän sen liian myöhään tai tunnen kirjoittaneeni sen huonolla käsialassa, se alkaa piinata minua ja saa minut erittäin raivostumisalttiiksi. Kerran minua ahdisti tekstini käsiala, jonka takia minulla meni tunteja että sain unta viimeinkin, ja vain sen takia että voisin herätä raivostuneena parin tunnin päästä keskellä yötä, sillä tiesin että en voisi enään saada kunnolla rauhaa tai unta jos en tekisi sitä kunnolla loppuun. En kuitenkaan erityisesti jaksa panostaa koulutyöhöni, paitsi Englantiin. Englanninkieli on lempiaineeni, ja rakastan piirtämistä. Matikkaa suorastaan vihaan, ja jollain tavalla saan raivonpuuskia jos joudun tekemään sitä kotiläksyinä.
Tässä tuskin on puoletkaan siitä kaikesta mitä voisin kertoa mikä vaivaa minua, mutta jätän sen kuitenkin kertomatta. En tiedä mitä muuta olisin voinut tehdä kuin kirjoittaa nettiin tuntemuksistani.
P.S Anteeksi jos tekstini on jotenkin sekavaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinua vaivaa sama mikä meitä kaikkia muitakin:
Valheen pyörittämä yhteiskunta ja sitä kumartava roskamedia.
Hmm, luulen, että ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Uskoisin, että olosi helpottuu sitten kun tulet vanhemmaksi. Ehkä todella turhauttavaa kuulla, mutta niin se käy. (Itsekin muistan yläasteajat raastavina, tappavan hitaasti menevinä ja koin itseni kovin ulkopuoliseksi ikäisteni joukossa. Mutta yläasteelta päästyä, lukio-opintoihin uppoutuessa olo on helpottunut, ihan vain siksi että itse on kasvanut ihmisenä ajan kuluessa) Ja sekin helpottaa, että ihmiset ympärilläsi myös kasvavat ja aikuistuvat, tulevat kypsemmiksi. Tekstisi pohjalta vaikutat ikäistäsi kypsemmältä ja kirjoittamaasi tekstiä oli siinä mielessä ihana lukea, että se oli oikeinkirjoitukseltaan selkeää. Koita jaksaa ja keskittyä sinua kiinnostaviin asioihin, piirtämiseen ja englannin kielen opiskeluun, niistä molemmista on varmasti jatkossa apua, varsinkin englannin kielen taidosta.