Olen nyt viimeaikoina ruvennut miettimään mikä ihme minua oikein vaivaa. Diagnoosina on epävakaa persoonallisuus... josta en osaa sanoa juuta enkä jaata, koska en oikeasti tiedä millaista se on ja siinäkin on spektri niin laaja etten osaa laittaa itseäni mihinkään muottiin.
Eniten vaivaa mielialani vaihtelut. Jokupäivä olen sosiaalinen (ehkä liiankin sosiaalinen... olen sitten kaveri kaikkien kanssa), aikaansaava, iloinen, elämänmyönteinen, mukava, vauhdikas jne. jossain vaiheessa taas epätoivoinen, lyhytpinnainen, stressaantunut, hysteerisen alakuloinen ja itsemurha-ajatuksia pyörii päässä. Nykyään ehkä enemmänkin ahdistusta on. Itken, raivoan ja piiloudun omaan soppeeni enkä päästä ainakaan ketään tuttua lähelleni. Ja kaikki tämä voi tapahtua vain kahden päivän (pahimmassa tapauksessa jopa päivän) sisällä ja vaikuttaa merkittävästi työkykyyni.
Eniten tällaista romahtamista tapahtuu silloin kun en ota lääkettä tai jos se on loppumassa ja kun minulla ei ole viitseliäisyyttä hakea lisää lääkettä (käytän siis Sertralinia). En hae lääkettä siksi, koska se aiheuttaa inhottavan sivuvaikutuksen; näköni heikkenee. Näen silloin kauas kaikki kaksoiskuvana ja sumeana ja autolla ajaminen vaikeutuu. Lääkitykseni ei mitä luultavammin ole kunnossa, koska esimerkiksi psykiatrilla käydessäni saan aikaan sellaisen vaikutelman että minulla asiat on hyvin. Vitsailen, naureskelen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja myöhemmin iltapäivällä kaikki on päälaelleen ja läheiseni ovat valmiita soittamaan minulle apua...
En tiedä, osaako kukaan ottaa tilannettani tosissaan.. onko olemassa enään mitään viimeistä oljenkortta. Tuntuu pahalta, että vaikka voisin kertoakin tästä psykiatrille, ei hän ymmärrä asiaa.. olenko sanonut asian hänelle sillä tavalla, etten laita siihen painoarvoa vai mitä. Vaikka pääsen keskustelemaan asioistani, tuntuu etten saa tarpeeksi apua ongelmiini. Olen käynyt pari kertaa yksityisellä psykiatrilla ja on vaikuttanut hyvältä paikalta, mutta on aika kallista. Kelalta en saa rahallista tukea heppoisin perustein, sellaisen käsityksen olen ainakin saanut.
Minulla epäiltiin kerran jopa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutten tiedä voiko se olla sitä, merkit ovat ainakin vahvat. En vain tunnista omia tunteitani, psykiatri voi saada täysin väärän kuvan itsestäni kun hyvillä mielin suljen istunnon jälkeen oven... en edes tiedä olenko sillä hetkellä ahdistunut vai onnellinen.. ehkä jotain siltä väliltä.
Auttakaa... olenko nyt sekoamassa oikeasti ihan täydellisesti, merkit ovat ainakin aika huolestuttavat en tiedä mitä tehdä..!
Eniten vaivaa mielialani vaihtelut. Jokupäivä olen sosiaalinen (ehkä liiankin sosiaalinen... olen sitten kaveri kaikkien kanssa), aikaansaava, iloinen, elämänmyönteinen, mukava, vauhdikas jne. jossain vaiheessa taas epätoivoinen, lyhytpinnainen, stressaantunut, hysteerisen alakuloinen ja itsemurha-ajatuksia pyörii päässä. Nykyään ehkä enemmänkin ahdistusta on. Itken, raivoan ja piiloudun omaan soppeeni enkä päästä ainakaan ketään tuttua lähelleni. Ja kaikki tämä voi tapahtua vain kahden päivän (pahimmassa tapauksessa jopa päivän) sisällä ja vaikuttaa merkittävästi työkykyyni.
Eniten tällaista romahtamista tapahtuu silloin kun en ota lääkettä tai jos se on loppumassa ja kun minulla ei ole viitseliäisyyttä hakea lisää lääkettä (käytän siis Sertralinia). En hae lääkettä siksi, koska se aiheuttaa inhottavan sivuvaikutuksen; näköni heikkenee. Näen silloin kauas kaikki kaksoiskuvana ja sumeana ja autolla ajaminen vaikeutuu. Lääkitykseni ei mitä luultavammin ole kunnossa, koska esimerkiksi psykiatrilla käydessäni saan aikaan sellaisen vaikutelman että minulla asiat on hyvin. Vitsailen, naureskelen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja myöhemmin iltapäivällä kaikki on päälaelleen ja läheiseni ovat valmiita soittamaan minulle apua...
En tiedä, osaako kukaan ottaa tilannettani tosissaan.. onko olemassa enään mitään viimeistä oljenkortta. Tuntuu pahalta, että vaikka voisin kertoakin tästä psykiatrille, ei hän ymmärrä asiaa.. olenko sanonut asian hänelle sillä tavalla, etten laita siihen painoarvoa vai mitä. Vaikka pääsen keskustelemaan asioistani, tuntuu etten saa tarpeeksi apua ongelmiini. Olen käynyt pari kertaa yksityisellä psykiatrilla ja on vaikuttanut hyvältä paikalta, mutta on aika kallista. Kelalta en saa rahallista tukea heppoisin perustein, sellaisen käsityksen olen ainakin saanut.
Minulla epäiltiin kerran jopa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutten tiedä voiko se olla sitä, merkit ovat ainakin vahvat. En vain tunnista omia tunteitani, psykiatri voi saada täysin väärän kuvan itsestäni kun hyvillä mielin suljen istunnon jälkeen oven... en edes tiedä olenko sillä hetkellä ahdistunut vai onnellinen.. ehkä jotain siltä väliltä.
Auttakaa... olenko nyt sekoamassa oikeasti ihan täydellisesti, merkit ovat ainakin aika huolestuttavat en tiedä mitä tehdä..!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo on niiiiiiiin epävakaata persoonallisuushäiriötä kuin vain voi olla. Olet aivan malliesimerkki. Itse olin parikymppisenä juuri tuollainen. Mua ei auttanu terapia juuri ollenkaan ja kävin juttelemassa lähinnä silloin kun ahdistus kasvoi liian suureksi kestää ja olin itsetuhoinen. Sopivan lääkkeen löytämiseen meni vuosia, mutta parhaaksi oon kokenu mieltä tasaavan lääkkeen. Se "tasaa huippuja", niinkuin läääkäri sanoi. Elämäsi on nyt melkoista siksakkia.
Lääkäri sanoi mulle aikoinaan, että sun vaan täytyy opetella tulemaan toimeen tuon sairauden kanssa. Tiedostat, että mitkä asiat saavat aikaan katastrofin ja vältä niitä. Tee asioita jotka helpottavat elämääsi.
Olen jo 42-vuotias, mutta edelleen mulla on oireita, mutta kylläkin paljon helpompia kuin yli 20 vuotta sitten. Ikä tuo tasaisuutta. Tsemiä!
Kiitos tsemeistä ja mukava nähdä, että on muitakin jotka kamppailee saman asian kanssa. Juu, kyllä se rajoittaa paljonkin elämää ja ihmissuhteet ovat kaoottisia jne. valitsen ihmisjoukosta sen vilkkaimman tyypin ja meillähän sitä juttua riittää. Toisaalta joskus on vaarallistakin, koska voin periaattessa mennä kenenkä tahansa tyypin mukaan. Taidat olla oikeassa siinä, että ikä tuo enemmän kokemusta, olenhan minäkin vielä nuori (yli 20-vuotias) että kyllä se mieli vielä tästä tasaantuu.
Jalat tuntuvat niin kumman levottomilta. Outoa tässä on se, etten lapsena ole ollut erityisen vilkas.. onko tämä sitten tosiaan iän tuoma vaihe tai jotain en tiedä.