Ongelmana "sängynalusmöröt"...

Itte pelkään vieläkin klovneja ja pimeään vinttiin ei saa vaikka ammuttais. Fobiat on karmeita ja ne peilaa jotain alitajunnasta. Mitä se sitten onkaan niin onkin vaikeampi juttu. Jos poika oikein kärsii niin kantsis ehkä konsultoida jotain lasten psyykkisten vaivojen kanssa tekemisissä olevaa osaavaa ihmistä. Tää nyt ei sitten meinaa että poika olis kaheli tai edes sinnepäin kallellaan, mutta niillä on parempi mahdollisuus hoksata mistä homma on kiinni.

Minulle lapsena kaverit kertoivat pelottavia juttuja ja heillä oli kirjoja, joissa oli pelottavia kuvia, esim. humanoideista, vampyyreistä ja irtileikatuista, itsekseen kulkevista käsistä ja zombeista :D

Tiesin, että nuo kirjat olivat minulta kiellettyjä ja äitini oli hyvin tarkka siitä, mitä kullanmuruset saivat lukea ja TV:stä katsoa ja hyvin ylpeä siitä, että hänen lapsiaan suojeltiin paremmin, kuin naapurin kakaroita. Koin siis tehneeni väärin, vaikka väärin tekivät nuo kaverit. Kun pelkäsin yöllä, en kehdannut kertoa ollenkaan pelkääväni ja valvoin pitkiä öitä tuijottaen oviaukkoa, että joko se irrallinen käsi sieltä ryömii. Jos en kestänyt enää pelätä yksin, menin kertomaan äidille, mutta valehtelin silmät kirkkaina, mitä pelkäsin. Ajattelin, että äidilleni tulee paha mieli, jos hän oikeasti tietää, mitä pelkään.

Silloin vakiovalhe olivat juuri möröt ja ilvekset, sudet yms. jutut, sellaiset sallitut pelot.

Eli kysypä vielä pojaltasi, onko kaverit kerhossa kertoneet pelottavia juttuja "susista" tai onko heillä ollut MUITA pelottavia juttuja? Sano, ettei se ole pojan syy ja että jos näitä juttuja on ollut, äiti ei ole vihainen.

Tosin voi olla, että poikasi pelkää ihan oikeasti niitä susia vain.

"Eli kysypä vielä pojaltasi, onko kaverit kerhossa kertoneet pelottavia juttuja "susista" tai onko heillä ollut MUITA pelottavia juttuja? Sano, ettei se ole pojan syy ja että jos näitä juttuja on ollut, äiti ei ole vihainen."

Kiitos vastanneille! Lainaukseen viitaten, pojan pelot alkoivat jo kauan ennen kerhon aloittamista. En tiedä, onko hän sitten onnistunut näkemään tv:ssä jotain, mikä hänet on säikäyttänyt. Olemme aina olleet tarkkoja, mitä katsotaan tv:stä silloin, kun poika on läsnä, mutta ehkä emme ole huomanneet ihan kaikkea.
Jos lastenohjelmissa tulee jotain vähän pelottavampaa, olen aina kysynyt pojalta, että onko liian pelottavaa ja kertonut, mikä on totta ja mikä ei. Eräs tuttavani sanoi kerran asiasta keskustellessamme, että minä olisin itse kylvänyt pelkoa poikaan kyselemällä, onko jokin pelottavaa! Silloin vähän pahastuin hänen kommentistaan, mutta nyt olen miettinyt, voisiko asia tosiaan olla niin?
Miksi sitten poika pelkää juuri susia? Hän on itsekin sanonut, ettei hän oikeita susia pelkää vaan satujen isoja, pahoja susia. Olemme jutelleet siitä, miten mielikuvitus saa joskus ihmisessä vallan ja lapsissa varsinkin. Olemme jutelleet peloista ja siitä, että aikuisetkin pelkäävät eri asioita eikä siinä ole mitään häpeämistä.
Pienempänä poika pelkäsi peikkoja, mutta se meni aika pian ohitse. Tätä "iso-paha-susi-pelkoa" on jo kestänyt parin vuoden ajan. Ei hän läheskään joka yö herää painajaisiin susista, mutta nukkumaan mentäessä hän haluaa nukahtaa meidän aikuisten sänkyyn, kun siinä tuntuu turvallisemmalta. Jotenkin se iso paha susi on aina silloin meidän sängyn alla. Yövalo on käytössä, on laitettu sänkyihin "susilta pääsy kielletty"-kylttejä, kuunnellaan lastenlauluja nukkumaan mennessä, on askarreltu kaiken maailman "taikakaluja", jotka pitävät kaiken pahan loitolla, jne. On tosiaankin juteltu lähes joka ilta asiasta, järkeilty ja pähkäilty, mutta se susi vaan pysyy siellä sängyn alla.
Täytyy seuraavalla neuvolakäynnillä jutella tästä. En koe tätä vielä pahaksi ongelmaksi, mutta pelkään, että siitä voi tulla sellainen, jos siihen ei osaakaan suhtautua oikein. Ehkä tämä on vain jokin vaihe, kun mielikuvitus kehittyy entisestään ja käsityskyky kasvaa mukana. Eikä tämä nykypäivän maailma yhtään helpota peloista eroon pääsyä. Onneksi lastaan voi vielä tässä vaiheessa suojella niiltä maailmassa vaanivilta todellisilta uhilta.

Ok.

Älä turhaan tunne syyllisyyttä (tuli sellainen olo, että nyt sain vahingossa syyllistettyä sinut), sillä kuulostaa siltä, että poikasi vaan on herkkä poika. Ehkä ihmisellä on tarve pelätä jotain tietyn ikäisenä? Ehkä se kuuluu kehitykseen, pelkojen käsittely? Ehkä sille on syynsä, että saduissakin on isoja, pahoja susia? Ehkä sudet, karhut ja muut metsäneläimet ovat jollaintavalla syväkoodattu ihmisen psyykeen.

Itse olin myös herkkä tyttö ja näiden irtonaisten käsien lisäksi pelkäsin vielä poikasi ikäisenä mm. ikkunalla olevaa huonekasvia, josta tuli kummallisia varjoja yöllä. Päivällä tarkistin aina, että kyllä se on huonekasvi, mutta yöllä pelkäsin kasvia silti. Ei siinä järkipuhe auttanut, ei auttanut se, että minuutti sitten ennen valojen sammuttamista olin nähnyt kyseessä olevan amppelissa roikkuva viherkasvi. Tuskin olisi auttanut, vaikka valoja olisi plätköttänyt päälle ja pois koko yön.

Pelkäsin myös, että läheisen tehtaan piippu muuttuu pimeällä tornadoksi - älä vain kysy, miksi ihmeessä :D En voi tietää ...

Tällä vain, että pelot olivat todella irrationaalisia ja absurdeja, mutta hyvin voimakkaita. En kertonut äidille edes viherkasvipelosta, kuin aikuisena vasta. Enkä kertonut tehtaanpiipputornadostakaan. Hävetti niin pirusti, kun piti olla reipas, enkä minä ollut.

Luulen, ettei millään tempulla tai järkeilyllä susia saada pois sängyn alta. Ehkä parasta, mitä teet on se, että otat pojan viereesi ja annat pelätä siinä. Et sinä voi lasta peloilta suojata, sillä niitä tulee jatkuvalla syötöllä ja uskon, että lapsi automaattisesti kehittää niitä vaikka maitopurkin kyljestä, jos ei muuten. Parasta on se, että otat pelon tosissaan, et vähättele sitä. Pojalle jää kokemus siitä, että pelon hetkellä voi toinen ihminen kuunnella, rauhoittaa ja lohduttaa. Niin hän sisäistää tämän rauhan itseensä. Ehkä sitten itse, iskänä itse kymmenien vuosien päästä, hän osaa itse suhtautua lapsiensa pelkoihin yhtä hyvin.

Eli älä tee susista numeroa, vaan anna lapsen etsiä turvaa äidistä, silloin kun kokee tarpeelliseksi sen. Huippua, että lapsi voi vapaasti kertoa äidille, että pelottaa. Ei sillä väliä, onko se humanoidi, tornado vaiko irtonainen käsi ja mistä pelko on tullut, kunhan on olo, että tulee kuulluksi.

Tuosta tuttavasi kommentista, että olisit itse pelot aiheuttanut - niin älä kuuntele sellaisia. Tuskin olet itse pelkoa aiheuttanut. Tiedosta se, ettei peloilta voi suojautua. Niitä tulee kuitenkin. Mutta ei sillä ole niin väliä, mistä pelko on tullut, jos äidin viereen voi kömpiä silloin, kun pelko on päällä. En usko, että sinun sen kummallisempia konsteja tarvitsee osata siinä tilanteessa.

"...Vielä pari vuotta sitten pojan lempisatuja olivat sellaiset sadut, joissa oli isoja pahoja susia, mutta ykskaks niitä ei saanut enää missään nimessä lukea ja öiset pelot saivat vallan...."

Tuossa taitaa olla historiaa näille susipeloille. Jäkiviisaus ei auta, mutta ehkä muita vanhempia voi vielä neuvoa siitä, ettei lapselle pidä lukea väkivaltaisia eikä pahuutta ja järjenvastaisuutta sisältäviä tekstejä. Sellaista roskaa löytyy "lastenkirjoijen" nimikkeellä yllättävän paljon.

Lapselle on myös selvästi ja varhain kerrottava, ettei pahoja ja väkivaltaisia olentoja ole olemassakaan ja jos on, niin sellaiset eivät lasta kotona uhkaa.

Itse pelkäsin lapsena sänkyni alla asuvaa karvaista kättä, joka olisi voinut tempaista minut sängyn alle, jos jalka tai käsi olisi repsahtanut hetkeksikään reunan yli. Nukuin pitkään vielä isompanakin tavasta ja tottumuksesta "liiskana" tiiviisti seinän vieressä. Enää en usko mihinkään karvaiseen sängynaluskäteen, mutta muistan sen kyllä vieläkin lähes viiskymppisenä. Mutta varsinainen pelko meni tietysti ohi aikanaan. Poikani (nyt 14 v) uskoi pienempänä jalkojensa alta tulevaan tulivuoreen, pelkäsi kukkakärpäsiä, parrakkaita miehiä, nurmikkoa ja vaikka mitä, mutta kaikki ne pelot menivät ohi ja päätimme, että emme kiinnittäneet niihin ylimitoitettua huomiota ja sitä kautta ehkä jopa vahvista pelkoja. Voisitte varmaankin kurkata yhdessä sängyn alle ennen nukkumaan menoa ja todeta, että ei siellä ole oikeasti mitään muuta kuin pölyä (ehkä). Puhallella vaikka pölyt ja pelot tiehensä. Voisiko sängyn siirtää toiseen paikkaan? Tai voisiko sen laittaa teidän sänkynne viereen kunnes tuntuu turvalliselta. Joskus kaikille taattu uni auttaa koko perhettä...

luin vielä aloittajan tekstin (muita en niin tarkkaan, sorry jos tulee samoja asioita)
miksi pitää sellainen - pimeä ja pelottava - kulkuväylä sänkyjen välissä? Sellaisesta voi "mönkiä esiin" mielessä kaikenlaista.. verhojen välistä, pimeistä raoista, kulman takaa.... hetkeksi yhteen ja muina miehinä sitten taas myöhemmin erilleen kun tilanne sallii

Kiitos kaikille vastanneille, erityisesti "irtonaiselle kädelle". :) Paljon tuli ajateltavaa ja kannustavaakin palautetta. En kokenut, että olisit mitenkään syyllistänyt. Halusin vain tarkentaa tilannetta ja pohdiskella samalla kirjoittaessani eri vaihtoehtoja "ääneen". Koskaan emme ole nauraneet poikamme peloille, koska hänestä näkee hyvin selvästi, miten kovin hän oikeasti pelkää. Hellyyttävää on, että hän itsekin joskus tuskastuu ja sanoo: "Tyhmä mielikuvitus, kun pistää susia sängyn alle!" eli jollain tasolla hän varmaan jo ymmärtää sen olevan mielikuvistusta, mutta kun pelko saa vallan, niin usein sitä on vaikeaa saada hillittyä. Ja aina on tosiaan pojalle sanottu, että saa pelätä, kaikki pelkää jotakin, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Eikä koskaan ole kielletty tulemasta väliin nukkumaan (kuulema maailman turvallisin paikka), vaikka äiti sitten saakin nukkua puoliksi tyhjän päällä, puoliksi lapsen alla... :D
Huisk peloille-nimimerkille, että sängynaluset on tarkoin tutkittu niin päivänvalossa kuin jännittävämpään aikaan pimeässä taskulampun valossa. Ollaan muutenkin mietitty järjestyksen muuttamista makuuhuoneessa, joten saa nähdä, onko sillä vaikutusta sängynalus-susipelkoon. Kiitos vinkeistä!
Itse pelkäsin lapsuudenkodin vaatehuonetta. Vaatehuoneen oven kun oli tapana napsahtaa itsestään auki, jos sitä ei oltu laitettu kunnolla kiinni. Pelkäsin myös, että joku tulee yöllä ja leikkaa korvani irti (?), josta syystä nukuin pitkän aikaa peitto visusti korvilla. Nyt kun noita pelkoja ajattelee, sitä on niin helppo naurahtaa ja pudistella päätään, mutta nuokin olivat varmaan silloin lapsena hyvinkin aitoja pelkoja.
Täytyy yrittää olla tarkempi jatkossa kirja- ja tv-ohjelmavalintojen suhteen ja seurata rauhassa tilannetta. Kiitos vielä kaikille, juuri tällaista apua ja tukea kaipasinkin.