eli jo otsikosta näkee että ikävä on ja suuri! kerron tässä tarinan joka kenties loppuisi joskus kauniisti ja niinkuin elukuvissa:)
eli joskus syksyllä meille tuli tamma joka varsoi varsan se oli tyttö. Tarina nimeltään. ei ollut puhdas rotuinen eikä mikään arabi, mutta jotenkin se vei sydämeni. sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa varsasta jotta saisimme sen omaksi, ja minä elin siinä toivossa että saisin vielä koskea silkki turpaani.
Opetin tytön kävelemään, riimuihin, kavioiden nosteluun, loimeen ja kaikkeen mahdolliseen, jotenkin aikani riitti vaikka minulla oli jo oma ponini... rakastuin tähän tyttöön vaikka se alussa venkuroi, mutta siltikään se ei satuttanut ikinä minua tahallaan.
Sitten tuli se päivä..... jona sain tietää että parin viikon päästä tyttö haettaisiin.... muistan vieläkin sen kun harjaisin viimeisen kerran ja sanoin hei hei, nämä eivät ole hyvästit"" ja sen jälkeen häivyin tallista. en ole koskaan itkenyt niin paljon kuin sinä päivänä kun tyttö haettiin.
Mitä pitäisi tehdä? ikävä on suuri ja varsa on satojen kilometrien päässä? minulle riittäisi jos näkisin tytön ja että kaikki olisi hyvin, mutta tiedän sisimmässäni että se ei riitä. mietin joka päivä että "mitä jos.. "
onko muille käynyt näin?
Rakastan varsaa oikeasti ja välitän siitä vaikka olen vasta 15 vuotias, en edes tiedä kuulumisia, eikä kukaan perheestäni viettänyt varsan kanssa niin paljon aikaa ja kukaan muu ei kaipaa sitä, paitsi minä..
ehkä joskus näen hänet vielä, niinkuin elokuvissa.
eli joskus syksyllä meille tuli tamma joka varsoi varsan se oli tyttö. Tarina nimeltään. ei ollut puhdas rotuinen eikä mikään arabi, mutta jotenkin se vei sydämeni. sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa varsasta jotta saisimme sen omaksi, ja minä elin siinä toivossa että saisin vielä koskea silkki turpaani.
Opetin tytön kävelemään, riimuihin, kavioiden nosteluun, loimeen ja kaikkeen mahdolliseen, jotenkin aikani riitti vaikka minulla oli jo oma ponini... rakastuin tähän tyttöön vaikka se alussa venkuroi, mutta siltikään se ei satuttanut ikinä minua tahallaan.
Sitten tuli se päivä..... jona sain tietää että parin viikon päästä tyttö haettaisiin.... muistan vieläkin sen kun harjaisin viimeisen kerran ja sanoin hei hei, nämä eivät ole hyvästit"" ja sen jälkeen häivyin tallista. en ole koskaan itkenyt niin paljon kuin sinä päivänä kun tyttö haettiin.
Mitä pitäisi tehdä? ikävä on suuri ja varsa on satojen kilometrien päässä? minulle riittäisi jos näkisin tytön ja että kaikki olisi hyvin, mutta tiedän sisimmässäni että se ei riitä. mietin joka päivä että "mitä jos.. "
onko muille käynyt näin?
Rakastan varsaa oikeasti ja välitän siitä vaikka olen vasta 15 vuotias, en edes tiedä kuulumisia, eikä kukaan perheestäni viettänyt varsan kanssa niin paljon aikaa ja kukaan muu ei kaipaa sitä, paitsi minä..
ehkä joskus näen hänet vielä, niinkuin elokuvissa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.