Asiaa !!

Tässä kirjoitus:

Nishiki todellakin valmistaa hyvin korkeatasoisia laadukkaita maantiepyöriä. Merkki on tänä päivänä huomattavan aliarvostettu maantiepyöräilijöiden keskuudessa.

Maantiepyöräily on hieno laji, mutta se on pilattu täydellisellä välineurheilulla.
Välineurheilulla tarkoitan nyt kuntoilijoiden keskuudessa tapahtuvaa, täysin tarpeetonta näyttämisen halua.

Todella harmittavaa... yhdessä tai yksin pyöräilemisen, ajatus lähtee tietystikkin puhtaasta ajamisen ilosta !! Eikä siitä että sinulla täytyy, olla jalkojesi välissä esim. nimekäs Italialais- valmisteinen maantiepyörä. Sen lisäksi kaupan hyllyltä ostetut hienoimmat ja kalliimmat varusteet. Muuten en kyllä varmasti mene, minnekkään ryhmään ajamaan. En kehtaa !!! Häpeän itseäni ja pyörääni !!! Tällaisia asioita ajattelevat, ovat hyvin heikolla itsetunnolla varustettuja ihmisiä.

Taivas varjele mitä helvetin välineurheilua !!

Esimerkiksi näin:

En voi laittaa punaista ajopaitaa päälleni, se ei sovi pyörän ja kypärän sävyyn. Paljon mieluummin käytän mustaa todella hienoa ajopaitaa, joka ei näy maantiellä ja heijastimetkin ovat rumia. Mielummin vaikka kuolen takaatulevan auton päälleajamana. Mutta punaista paitaa en päälleni laita, se ei ny sovi kuvioon.

- Maantiepyörällä 48- vuotta, kilometrejä alla riittävästi, 38 maata -

Hannu63v

Hannu on tuosta näkymisestä aivan oikeassa. Itse ajan yleensä keltaisessa tai limen värisessä paidassa. Ainoa keltainen paita, jolla en aja, on TdF:n. Se roikkuu seinällä muistona Ranskan matkasta.

Halvallakin pääsee alkuun. Kakkospyöräni, 80-luvun teräsrunkoinen Cressu, on todella mukava ajaa rungoltaan, mutta kyllä osasarjan vanhuus näkyy ergonomiassa. Hintaa pyörällä oli pari sataa. Tuollainen pyörä on varmasti fiksumpi valinta kuntoilijalle, kuin markettihybridit tms.

Ymmärrän kuitenkin niitä, jotka panostavat kuntoiluun ja ostavat keskihintaisia maantiepyöriä, 2000€-3000€. Ymmärrän myös niitä, joilla on rahaa laittaa harrastukseensa vähän enemmänkin. Kyllä minäkin haaveilen italialaisesta teräsrungosta ja siihen Campan palikoista. :)

Ihan skeidaa ei kannata kuitenkaan ostaa. Aloittelijan kannattaa varata 1000€ jos tarkoitus on ajaa tiellä ja 1500€ jos haluaa maastoon. Vähän halvemmallakin voi saada ajokelpoisen pyörän, mutta sitten tarvitaan tietoa.

Kohta on taas talvi ja me hauskanpitokuntoilijat vaihdamme B-kaupan pyöräilykengät vaikkapa I-kaupan suksipakettiin.

Mutta eni vei, sama ilmiöhän on havaittavissa hiihtoladullakin. Siellä näkee aina loppusyksystä/alkutalvesta mitä ihanimpia suksia ja trikoita. Mutta kun mennään kuukausi pari eteenpäin, niin kummasti vaan alkavat samat vanhat sukset ja hiihtopuvut vallata alaa. Kun sillä 79 euron hiihtopuvulla ja 250 euron suksipaketilla ei kerta kaikkiaan voi hiihtää. Täytyy olla mielellään 300 euron asu, lisättynä aerodynaamisilla laseilla, pullorepulla ja muodikkailla käsineillä. Pullosta on ryypättävä 2,5 kilometrin lenkillä noin puolen kilometrin välein. Saapa nähdä muuten, miten kosketusnäytöt toimivat hiihtoladulla. Ilman kännykkää ei voi hiihtää. Ja sukset täytyy olla kilpahiihtoon käypäset, vaikka oma tyyli sopisi paremmin lasten hiihtokisoihin. Sekä luisteluvehkeet ilman muuta, hinta (eikä mistään tarjouksesta) noin 900 euroa.

Ei muuta kuin talvea kohti.

Onneksi se on pilalla vain huonolla itsetunnolla varustetuilta yksilöiltä. Me muut saamme ajaa millä haluamme ja pitää kivaa porukoiden ulkopuolella.

Jos haluat oikeasti pitää hauskaa, käy katsomassa fillari-lehden foorumilta keskusteluketju "maantiepyöräilyn etiketti". Herramunjee mita tuubaa...

Välineurheilu ja välineurheilu... Pyöriin pätee sama kuin autoihin: hinnan kasvaessa ajo- ja ja muutkin ominaisuudet paranevat. Muutama tuhat euroa ei ole paljoa hyvästä pyörästä, kun suhteessa vastaavan tasoiseen autoon pitäisi upottaa yli 50 000 €.

Tekstiiliurheilupuolesta sanoisin, että hyvät asusteet ovat ilo pitää päällä: ne eivät missään olosuhteissa haittaa ajoa. Huonosti istuvat rätit pilaavat pyöräilynautinnon. Eiväthän harrastelijamäkihyppääjätkään käytä tuulipukuja vaan oikeaa hyppyasua.

Jos pyöräilee muutaman kilometrin lenkkejä hitaasti, voi olla vaikea käsittää parempien välineiden tuomaa hyötyä. Varsinkaan jos ei ole niistä kokemusta. Hyvien välineiden täysmittainen hyödyntäminen edellyttää, että pyörän säädöt ja ajotekniikka ovat kohdallaan.

Kun katselen niitä summia mitä ihmiset laittavat vuosien aikana toinen toistaan hienompien kuntosalien ja "kuntoklubien" jäsenmaksuihin, voi vain ihmetellä miten pyöräilyä pidetään kalliina välineurheiluna. Kerran hankkii pyörän ja perusvarusteet niin ilmaista tietä tai metsäpolkua riittää ajettavaksi juuri niin paljon kuin vain jaksaa polkea. Ja ihan ilmaiseksi!

Se että sijoittaa kerran vähän enemmän rahaa on ihan sama kuin maksaa vuosia kaikenlaisia kuukausimaksuja saleista, jumpista, zubasta tai joogasta. Se ei vain tunnu niin kalliilta kun ei tarvitse karralla maksaa. Ja on noissakin paikoissa aina oma sanaton "etikettinsä" siitä miten pitää pukeutua ja käyttäytyä. Ja se on pyöräilijän näkökulmasta ihan yhtä outo kuin pyöräilyetiketti ulkopuolisen silmissä.

Mulla on tuollainen vanha teräsrunkoinen maantiepyörä. Pääsee sillä edelleen 50km lenkkejä tekemään. Vaihteita on se 12 ;) Välillä on käynyt mielessä verrata ergonomiaa uudempaan pyörään, eroja varmaan löytyy. Jos uudempi pyörä olisi 3kg kevyempi, niin voittaisinko jotain kuntoilumielessä? Nykyiset pistosuojatut renkaat (28mm) voisi vaihtaa kevyempiin, joskaan nyt ei tarvitse kuskata pumppua mukana, kun rengasrikosta ei ole yhtä isoa riskiä -- mahdollista se on.

Endomondoon saisi hivenen korkeampia keskinopeuksia paremmalla pyörällä, mutta jos seuraa omaa kehitystä, niin siinä samalla pyörällä kulkiessa ei tule eroja yhtään enempää tai kunto kasva paremmin.

Oma tavoite ei ole pärjätä kisoissa, mutta kunnon parantaminen/ylläpito kyllä sopii. Näillä kriteereillä mennessä sitä kysyy kannattaisiko seuraavan huollon tullessa vaihtaa fillari uudempaan... vai vaihtaako vanhaan runkoon vain satula ja takavaihtaja. Vaihteita saisi enemmän, jos vaihtaa taakse kiekon... & vaihdevivut (ja jarrukahvat). Vanhasta rungosta siinäkään tapauksessa ei tarvii luopua.

Eka ihan uutena ostettu fillarini oli tunturin 7-vaihteinen retkipyörä, ja vuosi oli -94. Ajelin sillä parisen vuotta työmatkoja ja kävin lenkilläkin, kunnes kerran varastossa pyörän ollessa harjoitusrullassa kiinni takahaarukastaan ja sitä polkiessani tein havainnon: pyörän runko oli niin notkea, että kampikeskiö heilui puolelta toiselle, liikkeen ollessa keskilinjasta 1-2 senttiä suuntaansa. Silloin ymmärsin, että tehon hukka on polkiessa niin suuri, että lienee syytä etsiä lenkille paremmin tarkoitukseen sopiva pyörä.

Kaverilta ostin sitten käytetyn teräsrunkoisen maantiepyörän (harjoituskilpapyörän, kuten niitä silloin kutsuttiin), toiselta kaverilta myöhemmin varvaskoukut ja kengät ja pikkuhiljaa innostuin pyöräilystä yhä enemmän. Lenkit pitenivät ja kiinnostus kaluston päivittämiseen heräsi jälleen...

Seuraava pyörä olikin jo sitten mittapuullani ihan luksusta. Alumiinirunkoinen rossano maksoi kokonaista 3500 markkaa, ja oli todella hienoa päästä lenkille, kun pyörällä oli painoa 30% vähemmän kuin edellisellä, vaihdevivut olivatkin emäputken sijasta jarrukahvoissa, vaihteita oli 18 ja oikeat lukkopolkimet antoivat pyöritykselle ihan uuden merkityksen. Rossano palveli allani 15 000 kilometriä, kunnes sen oli aika väistyä kehityksen tieltä.

Nykyinen pyöräni on hiilikuituinen bianchi shimanon ultegra -komponenteilla varustettuna, ja voi sanoa, että harjoitteluni ja ajamisen ilo nousi aivan uudelle tasolle sen myötä. Rossanolla ajelin edellisinä kesinä 1500-2000 kilometriä, kun bianchilla kilometrejä on kertynyt n. 3000/kesä.

Viimeisin hankintani oli "kesäpyörän" rinnalle spessun vaihteeton crossari, jonka olen varustanut ympärivuotiseen käyttöön. Juuri tänään kävin sillä 50 kilometrin lenkin, vaikka vettäkin välillä ropisutteli niskaan. Viimeisen parin vuoden sisällä olen päivittänyt myös kenkäni ja tekstiilini, joten ei ole väliä, onko pakkasta tai vesisade. Varusteet sään mukaan, tiedättehän.

Oikeat välineet ja varusteet tekevät pyöräilyharrastuksestani mielekästä ja edesauttavat kuntoilutavoitteideni saavuttamista. Minua ei kiinnosta muiden välineet tai varusteet, jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan, mutta ykkösharrastukseeni olen panostanut vahvasti ja tulen edelleen panostamaan. Eli en ole hankkinut, enkä tule hankkimaan yhtään fillaria, komponenttia tai tekstiiliä saadakseni esitellä niitä muille, vaan kaikki lähtee vain ja ainoastaan käytännön tarpeesta.

Eikä vanhoissa pyörissäkään ole muuten mitään vikaa, vaimollanikin on alla helkama kaunotar jostain 80-luvun puolesta välistä. Pyörä on alkuperäisillä osilla varustettu ja vasta pari vuotta sitten kävin sen tekniikan täydellisesti läpi. Uutta pyörää ei sydämeni valittu halua, eikä sitä tarvitsekaan, sillä kilometrejä kertyy kesässään vain muutamia kymmeniä. Itselleni pelastin juuri muutama viikko sitten erään jätepisteen kuppeelta sinne hylätyn rungoltaan lähes virheettömän miesten 10-vaihteisen cresentin, josta rakentelen itselleni oivan kulkupelin ensi kesäksi. Kyllä sillä sitten kelpaa kullan ja kakaroitten kanssa ajella lähikioskille jäätelön ostoon!

Riippumatta pyörästä tai varusteista, pyöräily on hieno laji!

Ed kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Tärkeintä on lajin nautinto,ei suinkaan uusin kalusto.

Jos vertaat pyöräilyä moottoripyöräilyyn niin aika halpaa se on. Yhden vuoden vakuutuksilla huolloilla mopon talvisäilytysmaksuilla ostat (halvahkon - luokkaa 1000 euroa) fillarin varusteet perushuollon fillarille.

Sen jälkeen hinta on vain kuluvien osien uusinta, jos vain tuo tonnin fillari tyydyttää.