Perustelen tätä sillä, että sota-aikana Pohjois-Suomen kaukopartiomiehet tekivät kahden viikon mittaisia reissuja kauas vihollisen selustaan.
Varusteiden ja muonan kantaminen ei ole niitä helpoimpia juttuja Lapin pehmeässä lumihangessa, vaikka sukset olivatkin alla.
Vihollinen ei ollut ainoa vaara, vaan myös omien miinoitus ja puolustus. Tuon kahden viijkon aikana asetelma rintamalla saattoi muuttua ihan erilaiseksi kuin lähdettäess keikalle. Tämä johti siihen, ettei paluumatkalla aina tiennyt missä kohtaa alkaa vihollinen ja omat tulemaan vastaan. Eikä myöskään missä on miinoja jne.
Kunnia sota-ajan kaukopartiomiehille.
Varusteiden ja muonan kantaminen ei ole niitä helpoimpia juttuja Lapin pehmeässä lumihangessa, vaikka sukset olivatkin alla.
Vihollinen ei ollut ainoa vaara, vaan myös omien miinoitus ja puolustus. Tuon kahden viijkon aikana asetelma rintamalla saattoi muuttua ihan erilaiseksi kuin lähdettäess keikalle. Tämä johti siihen, ettei paluumatkalla aina tiennyt missä kohtaa alkaa vihollinen ja omat tulemaan vastaan. Eikä myöskään missä on miinoja jne.
Kunnia sota-ajan kaukopartiomiehille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Juu, toinen pappa oli kaukopartiomies Jatkosodassa. Ei ollut ehkä kaikkein kovin pokka miehellä, koska ruuvit hieman löysenivät sodan aikana: Jo sodan aikana hänellä oli tapana teloittaa ottamansa vangit vaikka heistä olisi saanut jokaisesta yhden lomapäivän kotinurkille. Oli todella arvostettu sotilas, tehokas ja luotettava, mutta äärimmäisen raaka vihollisia vastaan eikä tuntenut armoa. Kotiin tultuaan oli mm. väkivaltainen perhettään kohden jne. Järki toimi eikä ollut hullu mutta sydämmestä taisi rakkaus kadota sodassa..
Mutta silti äijärespektii ukolle, oli meitä tulevia polvia puolustamassa.
Niin ja oma faija taasen oli sissi armeijassa, ja jatkoi uraansa vähän aikaa YK:n joukoissa. Respektiä siitäkin.
Itse kävin armeijan tykistössä enkä ole sinne sen häävin innostunut lähtemään. Sotilaallisessa mielessä olen aika heikko jatkumo tuohon seuraan.