Narsistin kanssa eläminen oli kuin unta, jossa painajaiset ja hyvät unet vuorottelivat painajaisten lisääntyessä vuosi vuodelta. Tämän ajanjakson merkitystä elämässäni en edelleenkään ymmärrä. Viisi vuotta hukkaan, aidosti. Viisi vuotta elämää fantasiamaailmassa. Viisi vuotta toivoa, että jospa. Jospa se ihminen, joka hän oli aluksi tulisi takaisin, mutta vaikka hän silloin tällöin muistuttikin tätä alun ihanaa, niin sitä tunnetta ei saanut enää takaisin. Ei, koska hän oli sanoillaan ja teoillaan tehnyt selväksi, kuinka arvoton olen.
Opiskelin aikoinaan 6 vuotta yliopistossa ja suoritin tutkinnon, jonka merkeissä en ole tehnyt päivääkään töitä. Mutta hukkaan se aika ei silti mennyt. Ovat muistot yliopistosta, opiskelijabileistä, yleissivistystä, muita oppeja, itsevarmuutta. Mutta narsistin kanssa, mitä jäi jäljelle? Tyhjyys, viha, ajatus siitä että tuon viiden vuoden aikana olisin voinut keskittyä esimerkiksi töiden tekemiseen, saada haaveilemani ylennys. Ei minkäänlaisia hyviä muistoja, koska ne alun kuukausienkin muistot pyyhkiytyivät hänen v-mäisen käytöksen seurauksesta pois. Tai keskittää tuon ajan hyvän ihmisen vierelle löytämiseen. Miksi jaksoin olla ihmisen kanssa, jossa ei ollut mitään samaa kuin minussa, joka oli joka päivä yhtä vieras. En keksi muuta kuin sen, että hän oli niin hurmaava alussa. Hän oli ihminen, jollaista en uskonut olevan- ja sitä hän todella oli. Pelkkä kuori, joka sokaisi.
Viisi vuotta ihmisen kanssa, joka nykyään herättää pelkkää puistatusta ja kummastustakin. Miksi olin tuon kanssa? Mitä opin itsestäni? Ehkä sen, että kulissielämä ja pinnallisuus eivät ole minua varten. Narsistihan oli pelkkä komea kuori.
Opiskelin aikoinaan 6 vuotta yliopistossa ja suoritin tutkinnon, jonka merkeissä en ole tehnyt päivääkään töitä. Mutta hukkaan se aika ei silti mennyt. Ovat muistot yliopistosta, opiskelijabileistä, yleissivistystä, muita oppeja, itsevarmuutta. Mutta narsistin kanssa, mitä jäi jäljelle? Tyhjyys, viha, ajatus siitä että tuon viiden vuoden aikana olisin voinut keskittyä esimerkiksi töiden tekemiseen, saada haaveilemani ylennys. Ei minkäänlaisia hyviä muistoja, koska ne alun kuukausienkin muistot pyyhkiytyivät hänen v-mäisen käytöksen seurauksesta pois. Tai keskittää tuon ajan hyvän ihmisen vierelle löytämiseen. Miksi jaksoin olla ihmisen kanssa, jossa ei ollut mitään samaa kuin minussa, joka oli joka päivä yhtä vieras. En keksi muuta kuin sen, että hän oli niin hurmaava alussa. Hän oli ihminen, jollaista en uskonut olevan- ja sitä hän todella oli. Pelkkä kuori, joka sokaisi.
Viisi vuotta ihmisen kanssa, joka nykyään herättää pelkkää puistatusta ja kummastustakin. Miksi olin tuon kanssa? Mitä opin itsestäni? Ehkä sen, että kulissielämä ja pinnallisuus eivät ole minua varten. Narsistihan oli pelkkä komea kuori.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täydellinen heijastuksen kohde, joka ottaa vastaan ja heijastaa sinulle takaisin sen mitä häneen heijastat. Mutta - hän heijastaa takaisin myös sen heijastuksen negatiivisen puolen itsestäsi/itsestään. Ehkäpä siinä on juttu, joka auttaa ratkomaan NPH:n aiheuttamaa pahuudentunnetta.
Myyttinen lampi heijastaa ensin kaiken positiivisen, mitä häneen heijastat, mutta samaan aikaan kerää itseensä kaiken sen alitajuiseksi jääneen polarisoituneen pahuuden, joka 'uhrin' alitajuisessa maailmassa saa symbolisen nimen 'narsisti'. Ja heijastaa myös sen takaisin sinulle.
Joku täällä heittikin ajatuksen Jungin varjoteoriasta. Se sopii tähän kuin nakutettu, mutta se, oman varjon kohtaaminen, ei tapahdu päivässä. Eikä varsinkään persoonallisuushäiriöisen ihmisen vaikutuspiirissä. Joten siinä mielessä, jos ajatellaan palstan uhrien ajatusta välien katkaisemiseen, sekä henkiseen irtiottoon kaltoinkohtelevaan ihmiseen - ajatus on oikea.
Mutta se pelkästään eri riitä. Se on vasta alkuaskel kohti itsetuntemusta, joka sekään pelkästään ei riitä itseyhteyden rakentamiseksi - kysymys on laajemmasta psyykeen integroitumisprosessista.
;)
Mielenkiintoinen ajatus. Kiitos siitä, täytyykin pohtia ajatuksiasi tarkemmin. Narsistin kanssa eläminen on kyllä syvä sukellus omaan itseen. täytyy se myöntää.
Itsellä on ollut samanlaisia ajatuksia joskus, ei enää. Itse olen varsinainen nilkki-imuri (en pidä sanasta "narsisti" muualla kuin lääketieteessä), ja olen kiljunut monesti kurkku pitkällä raivosta kun jälleen kerran olen huomannut langenneeni samaan ansaan. Viimeisin suhde herätti minut: jo suhteen aikana tutkin itseäni, toista ja koko tilannetta paljon, ja yritin ymmärtää meitä, sillä suhde oli minulle hyvin tärkeä. Rakastan tätä ihmistä paljon vieläkin, vaikka en hänen kanssaan pysty olemaankaan. Siksipä kun suhde loppui vajosin syvälle vihan suohon, tunsin fyysisiä oireita (kipua rinnassa), raivosin maailman epäreiluutta, vihasin sitä että olin taas tuhlannut aikaani väärään ihmiseen. Kunnes yksi päivä tajusin:
1. Kun näen miehessä samaa kylmyyttä ja itsekkyyttä kuin äidissäni, rakastun, koska toivon että tällä kertaa minua rakastettaisiin. Yritän korjata lapsuuttani sen sijaan että kävisin sen läpi muulla tavoin (huom. nämä miehet eivät ole välttämättä kylmiä ja itsekkäitä, kyse on siitä mitä minä näen).
2. Minä olen keskeneräinen, puolikas ihminen, joka antaa rakastuessaan toiselle sekä hyvät että huonot puolensa. Heijastan toiseen kaiken. Niinpä näen toisessa oman ihanuuteni ja vihaan toisessa kaikkea mikä muistuttaa minua omasta viallisuudestani. Viimeisessä suhteessa teimme molemmat tätä.
Nyt näen että yksikään suhteeni ei epäonnistunut, vaan onnistui. Ne kestivät juuri sen aikaa kuin pitikin. Ilman viimeisintä suhdetta en tajuaisi että minun pitää tulla kokonaiseksi, ja nähdä itsessäni jokainen hyvä puoli ja huono puoli, että voin ottaa ne omakseni. Matka tulee olemaan pitkä. Aiemmin olen pitänyt epäonnistuneita suhteitani ajan tuhlauksena, menetyksinä, jonain mitä on viety minulta. Nyt näen että ilman niitä en nyt olisi tässä.
Voisi ajatella niin, että individuaatioprosessi on pysähdyksissä niin kauan, kuin on persoonallisuushäiriöisen vaikutuspiirissä.
Vasta irtauduttuaan henkisesti tuon alitajuisen 'noidan' tai 'velhon' vaikutuspiiristä, joka väistämättä johtaa erämaahan, yksinäisyyteen, välien katkaisemiseen kaikkeen itselle tärkeään, uhrilla on mahdollisuus nähdä ja kuulla todellisuus, sekä löytää itsensä, päästä siihen primäärinarsistiseen itseyhteyteen, joka on kaiken rakentavan vuorovaikutuksen taustalla, niin sisään- kuin ulospäinkin.
Toisaalta voitaisiin ajatella juurikin kuten sinä sen hienosti muotoilit, että tuo itseksi kasvamisprosessi, nimenomaan vaatii sen kaltoinkohtelijan, jatkuakseen, että tauko prosessissa on välttämätön joidenkin tukahdutettujen sisäisten mielen elementtien löytymiseksi.
Lapsuuden roolijako, roolitus, vaikuttaa tähän olennaisesti.
Uskotko ihan oikeast tuohon kaikkeen???
Äidit ja miehet, äidit ja miehet :)
Yllättävään samankaltaisuuteen heräsin itsekin tuossa, toistaiseksi viimeiseksi jääneessä suhteessa.. Aina sanotaan, että tyttö rakastuu miehessä isäänsä. Äitini narsististen piirteiden huomaaminen pikkuhiljaa selvemmin ja selvemmin on ehkä jollakin tavalla selventänyt asiaa sen suhteen, että miksi aina minä ....
Enpä sitten tiiä. Nykyisin on kuitenkin helppo hengittää.
"Aina sanotaan, että tyttö rakastuu miehessä isäänsä"
Mä tappelin tota vastaan pitkään ja luovutin sitten pyristelyn jossain vaiheessa, tein juuri noin. Jäk.
Ja toistelin niitä kotona olleita konflikteja sitten yrittäen ottaa eri roolin kuin äitini - eli olla se jota ei tod kontrolloida ja silti valitsen kontrolloivan miehen joten....
Mistäs tuo herääminen äitisi suhteen on alkanut ?
Et ole ainakaan mun muistaakseni aiemmin siitä jutellut vai eikö ole vain tullut puheeksi ?