Melanie Klein

Primääri narsismihan se on ... ja näitä primäärejä narsisteja eräät ovat valinneet alkaa jahtaamaan - kykenemättä näkemään tosiasiaa, että itse ovat samanlaisia.

Hölmöläisten hommaa koko narskujahti.

Mielestäni Kleinin ajattelun nerokkuus tulee siinä, että hän hylkäsi koko Freudin keksimän primäärin narsismin käsitteenä.

Hänen vauvan psyykeen ja äidin psyykeen välisen vuorovaikutuksen perustana ovat lapsen (sekä äidin vaistot) ja lapsen sisäisen maailman heilahtelu 'pahan' ja 'hyvän' äitikuvan välillä.

Itse ajattelen primäärin narsismin olevan se lapsen vaisto, miksei jokaisen aikuisenkin, jolla katse kiinnittyy toisen ihmisen silmiin ja kasvoihin. Vaistomainen silta kahden ihmisen välillä. Kun tuo primääri narsistinen suhde puuttuu kokonaan, tai niillä, joilla se on tullut siksi miksi sen on pitänytkin, on poissa liian kauan, muodostaen eroahdistuksen tunteita, vauva ajautuu skitsoparanoidiseen positioon, jossa äiti muuttuu pahaksi ja ajatukset mustavalkoisiksi. Näin myös muissa ihmissuhteissa, ne, jotka ovat tuomittuja jäämään tuohon skitsoparanoidiseen mustavalkoiseen tilaan, eivät koskaan, tai vain hyvin harvoin, pääsevät käsiksi depressiiviseen positioon, jossa vauva, nähdessään äidin silmät, tuntee häpeää ja haluaa hyvittää tuhoavat ajatuksensa äitiään kohtaan.

Tämä lienee narsismijahdin taustalla oleva voima - kyvyttömyys tuntea häpeää ja päästä skitsoparanoidisesta positiosta pois kohti depressiivistä positiota - käytännössä käsiksi sisäiseen hyvän äidin/isän mielikuvaan.

Surullista katsoa, kuinka osa imisistä jää tuollaiseen psyykiseen loukkuun, kiertämään loputonta kehää.

*Katse*

Depressiivinen positio ei kuitenkaan ole lopullinen tai suotuisin tila ihmisen psyykeessä, koska siitä puuttuu vastavuoroisuus. Siis jos lapsi tuntee syyllisyyttä tai häpeää ja haluaa hyvittää, se ei ole hedelmällisin tila koska se on yksipuolinen tila vuorovaikutuksen kannalta.

Jos tähän lisätään äidin vastavuoroisuus, eli äidin kyky kantaa lapsen häpeää ja auttaa lapsi siitä pois toimimalla lapselle tunnesäiliönä, siten että käsittelee ja pilkkoo nämä vaikeat tunteet lapselle sopiviksi käsitellä, saa lapsi kokemuksen vastavuoroisuudesta (tässäkin voi mennä toiseen äärilaitaan eli ns. curling-vanhemmuuteen jossa lapsi kiedotaan pumpuliin eikä hänen anneta kohdata mitään pettymyksiä tai häpeätilanteita, joiden avulla voisi harjoitella niiden käsittelyä).

Jos lapsi saa sisäistettyä tämän ns. sisäisen parantajan mallin, pääsee hän etenemään kehityksessään oraaliselta vaiheelta anaaliseen vaiheeseen ja sitä kautta myöhempiin kehityksellisiin vaiheisiin, jonka huipentumana itse näkisi genitaalisen vaiheen ja sitä kautta kohti minän tai itseyden integraatiota.

Itse ymmärrän tämän niin, että analiseen vaiheen kautta ihminen saa kosketuksen sisäiseen luovuuteen ja sen rakennusaineisiin ja genitaalisessa vaiheessa pystyy sitten hyödyntämään näitä rakennusaineita ja löytöjä ja tuottamaan jotain "uutta", siis suvunjatkamisen lisäksi myös luovuutta ja uuden tuottamista myös muilla elämän alueilla. Siten näkisin, että ilman sisäisen parantajan (äidin joka auttaa lapsen pois häpeästä) mielikuvaa on mahdotonta myöskään saavuttaa kypsää luovuutta tai minän eheytymistä.

Samalla tulee muistaa, että mustavalkoinen ajattelu on sellaista, joka luokittelee asiat hyviksi tai pahoiksi (skitsoparanoidinen positio), mutta sisäisen parantajan avulla ei tarvetta tällaiseen luokitteluun enää ole, koska sisäisen parantajan avulla lapsi omaa kyvyn kantaa pettymyksiä, häpeää ja epäonnistumisia, koska ymmärtää, että maailmassa on aina sekä hyvää ja pahaa eikä mitkään supervanhemmatkaan pysty sitä muuksi muuttamaan, paitsi antamaan kyvyn kestää myös ns. pahaksi luokiteltuja asioita. Kun omaa tällaisen sisäisen parantajan mallin, ei ole myöskään enää tarvetta tuomita asioita tai ihmisiä hyviksi tai pahoiksi, vaan voi vaan todeta että näin on eikä sitä ole tarvetta muuttaa. Siten ei myöskään jää koukkuun tällaisiin tilanteisiin tai ihmisiin eikä joudu uhriutumaan vaan voi keskittyä omaan elämäänsä ja luovuutensa.

Näissä kehityksellisissä vaiheissa näkisi avaimen siihen, tuleeko jostakin ns. narsistin uhri vai ei (eli onko tarvetta uhriutua tai ei). Mindfulness on oiva keino mielen harjoittamiseen ja sisäisen parantajan löytämiseen. Mindfulness kehittää ja kasvattaa kykyä hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat, ilman että niitä tuomitsee tai luokittelee hyviksi tai pahoiksi. Jo muutaman kerran viikossa puolen tunnin Mindfulness-harjoituksilla voi huomata, kuinka tällainen kyky hyväksyä asiat lisääntyy sekä samalla kiitollisuus ja onnellisuus kasvaa.