Minulla on menossa vaihe, jossa olen ollut ennenkin.. Tai ei se niinkään vaihe ole..
Mikään ei oikeastaan ole muuttunut siitä kun minulla aiemmin tämä "vaihe" oli joskus vuosia sitten. Eli, elämästä puuttui tärkeys, ei siis ole mitään mitä haluaisin sinänsä edes tehdä. Keksin vuosiksi tyhmää tekemistä, mutta nyt olen taas samassa pisteessä kun olin aiemminkin.
Tämä asia ei ole mennyt mihinkään, se on vain ollut sivussa koska olen kuluttanut aikaani jonkun toisen elämän järjestämiseen... Tajuan, että mitään ei oikeastaan ole viimeisen viiden vuoden aikana edes tapahtunut.. Vieläkään en tiedä mitä olen tekemässä ja mihin menossa ja mistä edes pidän.
Koulu alkaa nyt ensi viikolla niin saan jotain puuhaa.. Mutta minun täytyisi jotenkin tehdä jonkinlainen suunnitelma, mutta mitään en keksi. Mietin paljon eri aloja, mutta mikään ei oikein nappaa.
Pärjään vain "turhissa" aineissa, filosofiasta ja englannista kymppejä, loput keskitasoa tai alle.. Nyt täyttelen vain ristikkoa ja mietin että mitä minä oikein teen kun se on täytetty... :I
Pihalla käveli joku skeittinsä kanssa ja mietin, etten ikinä lapsena jaksanut vain välittää sellaisesta, eknä vieläkään. Miten joku voi olla innostunut jostain..? Olen ollut innostunut, esim filosofiasta, mutta nyt nekin kaikki kurssit on "ässätty" läpi eikä silläkään oikein tee mitään, sillä voi viisastella mutta sekään ei ole kovin sosiaalisesti palkitsevaa, kenellekään..
Ihmisillä on harrastuksia joista he pitävät, itse olen panostanut kitaran soiton oppimiseen. Nyt olen taas tilanteessa jossa seuraava taso on liian haastava ja kyllästyn siihen mitä osaan...
Yritän miettiä asioita, joita olisi kiva osata, mutten oikein keksi mitään järkevää. En tunne olevani viehättävä tai kiinnostava, tunnen enemmänkin olevani ihan pohjamutaa.. Olen rutistanut viimeisetkin mehut lempi ohjelmistani, ei niiden olekaan tarkoitus antaa elämälle merkitystä.. :/ Aina kun sanon, että tunnen oloni vanhaksi, ihmiset kummastelevat, mutta kun sanon heille, etten vieläkään tiedä mitä minä haluan tehdä, ollenkaan, olenkin yhtäkkiä liian vanha olemaan täysin aikaansaamaton jne., eli olen siis liian vanhakin jo tälläiseen.
Hain vapaaehtoistöihin kriisipäivystykseen, ja siellä minusta pidettiin erttäin paljon, se piristi mukavasti hetken, kunnes tajusin etten minä sellaiseen oikein ole kykenevä tällä hetkellä, tunnen itse olevani kriisissä elämäni kanssa :( Menen varmaan koulutukseen, luovuttaja en ole, mutta en uskalla aloittaa hommia koska ahdistaa sen verran omat asiat..
Tätä on jatkunut nyt jo pitkälti siitä asti kun olen ollut 6-vuotias :/ En muista hetkeäkään elämästäni, että olisin ollut tekemässä jotain kiinnostavaa, kun ystävillä oli harrastuksia ja muuta. Itse en saanut harrastaa yhtään mitään lapsena, en olisi saanut edes olla olemassa.. Olisiko se voinut turruttaa kaikki halut elämään..? Ainut asia mistä todella pidän on kun saan tehdä jonkun toisen elämästä helpompaa, siitä saan nautintoa erittäin paljon. Olen siivoillut ihmisten koteja ja tukenut ja kuunnellut ja antanut paljon neuvoja, sellaista osaan tehdä. Mutta oman elämäni kanssa olen aivan hukassa..
Mikään ei oikeastaan ole muuttunut siitä kun minulla aiemmin tämä "vaihe" oli joskus vuosia sitten. Eli, elämästä puuttui tärkeys, ei siis ole mitään mitä haluaisin sinänsä edes tehdä. Keksin vuosiksi tyhmää tekemistä, mutta nyt olen taas samassa pisteessä kun olin aiemminkin.
Tämä asia ei ole mennyt mihinkään, se on vain ollut sivussa koska olen kuluttanut aikaani jonkun toisen elämän järjestämiseen... Tajuan, että mitään ei oikeastaan ole viimeisen viiden vuoden aikana edes tapahtunut.. Vieläkään en tiedä mitä olen tekemässä ja mihin menossa ja mistä edes pidän.
Koulu alkaa nyt ensi viikolla niin saan jotain puuhaa.. Mutta minun täytyisi jotenkin tehdä jonkinlainen suunnitelma, mutta mitään en keksi. Mietin paljon eri aloja, mutta mikään ei oikein nappaa.
Pärjään vain "turhissa" aineissa, filosofiasta ja englannista kymppejä, loput keskitasoa tai alle.. Nyt täyttelen vain ristikkoa ja mietin että mitä minä oikein teen kun se on täytetty... :I
Pihalla käveli joku skeittinsä kanssa ja mietin, etten ikinä lapsena jaksanut vain välittää sellaisesta, eknä vieläkään. Miten joku voi olla innostunut jostain..? Olen ollut innostunut, esim filosofiasta, mutta nyt nekin kaikki kurssit on "ässätty" läpi eikä silläkään oikein tee mitään, sillä voi viisastella mutta sekään ei ole kovin sosiaalisesti palkitsevaa, kenellekään..
Ihmisillä on harrastuksia joista he pitävät, itse olen panostanut kitaran soiton oppimiseen. Nyt olen taas tilanteessa jossa seuraava taso on liian haastava ja kyllästyn siihen mitä osaan...
Yritän miettiä asioita, joita olisi kiva osata, mutten oikein keksi mitään järkevää. En tunne olevani viehättävä tai kiinnostava, tunnen enemmänkin olevani ihan pohjamutaa.. Olen rutistanut viimeisetkin mehut lempi ohjelmistani, ei niiden olekaan tarkoitus antaa elämälle merkitystä.. :/ Aina kun sanon, että tunnen oloni vanhaksi, ihmiset kummastelevat, mutta kun sanon heille, etten vieläkään tiedä mitä minä haluan tehdä, ollenkaan, olenkin yhtäkkiä liian vanha olemaan täysin aikaansaamaton jne., eli olen siis liian vanhakin jo tälläiseen.
Hain vapaaehtoistöihin kriisipäivystykseen, ja siellä minusta pidettiin erttäin paljon, se piristi mukavasti hetken, kunnes tajusin etten minä sellaiseen oikein ole kykenevä tällä hetkellä, tunnen itse olevani kriisissä elämäni kanssa :( Menen varmaan koulutukseen, luovuttaja en ole, mutta en uskalla aloittaa hommia koska ahdistaa sen verran omat asiat..
Tätä on jatkunut nyt jo pitkälti siitä asti kun olen ollut 6-vuotias :/ En muista hetkeäkään elämästäni, että olisin ollut tekemässä jotain kiinnostavaa, kun ystävillä oli harrastuksia ja muuta. Itse en saanut harrastaa yhtään mitään lapsena, en olisi saanut edes olla olemassa.. Olisiko se voinut turruttaa kaikki halut elämään..? Ainut asia mistä todella pidän on kun saan tehdä jonkun toisen elämästä helpompaa, siitä saan nautintoa erittäin paljon. Olen siivoillut ihmisten koteja ja tukenut ja kuunnellut ja antanut paljon neuvoja, sellaista osaan tehdä. Mutta oman elämäni kanssa olen aivan hukassa..
Vastaukset 11
Vanhimmat
oletko koskaan rakastanut ketään??? se jos mikä saa elämän tuntumaan elämältä.
Olen, kai.. Tai ei sitä taas tiedä mitä olen oikein miettinyt, oliko rakkaudessani vain kyse jostain hoitamisvietistä. Siitä sain hieman puhtia kunnes tajusin että se oli vain valetta ja siihen meni sitten se homma, ja noin 5 vuotta elämästäni.
Ainut ihminen ketä olen ainakin luullut rakastavani.. Hassua että tuli puheeksi, juuri viime yönä en saanut hänen rakkauden tunnustukseensa vastattua mitään...
En taida oikein olla sellainen seurustelu tyyppi, vaikka rakkautta kumpuaisinkin :p
Ongelmasi on että luulet muitten oikeasti olevan kiinnostuneita jostakin. 99% ihmisistä tekevät harrastuksiaan sun muita kuluttaakseen aikaa, ei siksi että kiinnostaisi. Se on vain esittämistä, koska on moukkamaisen kuuloista sanoa "mullon tylsää, ei oo mitää tekemistä, ihan liikaa aikaa".
Puhtaasti tieteellisestä näkökulmasta ei ole paljoakaan eroa intohimoisen ja intohimottoman liikunnallisen harrastuksen välillä. Etsi joku suhteellisen siedettävä duuni joka ei vaadi fyysisiä ponnisteluja tai asiakaspalvelua ja tee sitä ja kuluta aikaasi mihin ikinä keksitkään. Itse harrastan pitsinnypläystä ja metsästystä vaikka ei voisi oikeasti vähempää kiinnostaa, tärkeintä on saada aivot automaatiotilaan jossa ei ajattele mitään.
^Ihan hyvään automaatiotilaan näytät päässeen.
Aloittajalle: ainakin nuo mainitsemasi tekemiset (filosofia, musiikki jne.) ovat sellaisia, joissa voi kuitenkin edetä jokseenkin rajattomasti, luovuutta seuraten, jos siltä tuntuu... Miksi se "seuraava taso on liian haastava" noissa tai muissa tekemisissä? Eikö seuraava taso yleensä ole "sopiva"; se, mihin kehitys luontevasti johtaa ja mitä alkaa ikään kuin kaivata itsestään?
Ehkäpä olisi hyvä pyrkiä vain kuuntelemaan sitä, mikä itsestäsi voisi tuntua hyvältä; rauhassa ja vähitellen etsiä, löytää ja toteuttaa sellaisia juttuja. Toisten auttamisesta sitä mielekkyyttä ei ehkä kannata liiaksi hakea tai rakentaa kaikkea sen varaan, jos ongelmia on juuri siinä, ettet oikein tiedä, mitä itse haluaisit ja kaipaisit. Silloin olisi ehkä hyvä juuri panostaa itsen kuuntelemiseen ja toteuttamiseen, sellaisella "hyvällä itsekkyydellä".
No, nuo vain jonkunlaisia ajatuksia, joita heräsi avaustasi lukiessa.
...Siis luulin, että toi asdasd222 oli trolli. Mutta eihän näistä tiedä. Kyllä ne aidot kiinnostukset ja intohimot nyt kuitenkin on aika tärkeitä asioita ihmisen tekemisissä ja siinä, mihin elämäänsä käyttää. Voi tietysti ajatella, että ne usein löytyvät ehkä vain sitä kautta, että kokeilee tehdä jotain eikä vain odota, että innostus löytyisi ensin tyhjästä ja sitten voisi lähteä seuraamaan sitä...
Tuo asioiden kokeilu on kyllä ihan hyvä idea.. Katselin kansanopiston kursseja ja sellaisia, ei sieltä oikein mitään hirveän mielekästä löytynyt... Johonkin bändiin liityin rumpaliksi pitkästä aikaa, mutta sekin homma taisi hajota käsiin kun kaikilla on kiireitä, ihan mukavaa se kyllä oli, että sieltä voisi varmaan jotain tekemistä löytyä.
Filosofiaan kiinnostus on lakannut kun ei siitäkään ole elämää oikein täyttämään.. Panostin siihen erittäin paljon, ja en todellakaan väitä tietäväni kaikkea, mutta taas tiedän sen verran ettei enempää oikein kiinnosta tai innosta tietää.. Kyllästyn todella nopeasti, onko ihmisillä sitten kilpailuvietti motivaationa asioissa, kun itsellä sitä ei ole lainkaan..? Kokeisiin sain intoa lukea, kun kurssilla oli pari turhanpäiväistä pätijää, halusin saada paremmat numerot kuin he :p Paitsi muutenkin aihe kyllä kiinnosti, että muutenkin olisin lukenut varmastikin..
Juuri istuin yksissä pihajuhlissa, ja en minä myrtsinä ollut, mutta hiljaa eikä oikein ihmisten jututkaan kiinnostanut. Olin ennen tosiaan jatkuvasti liikkeellä ja ihmisten kanssa, nyt on sellainen olo että se on kaikki niin nähtyä. Ei se että ihmisissä mitään vikaa olisi, en vain enää oikein jaksa sellaisia turhanpäiväisiä ryyppyfestejä ja esittämistä jne. Omaan seuraan sopivia ihmisiä siis on olemassa, varmasti, jossain.. Mutta jotenkin ei enää kiinnosta edes mikään, ja samalla taas viimeinen asia mikä minulla on mielessä on luovuttaminen, todella ristiriitaista..
Kyllä tuolla "trollillakin" oma pointtinsa on, mutta motivaatio luulisi olevan erittäin tärkeä missä tahansa asiassa, juuri tästä eilen puhuinkin jonkun kanssa, kun jos jotain haluaa, ja tietää minne on menossa, niin vastoinkäymisetkään ei kovin paljoa tunnu missään, kun jos taas mikään ei tunnu sopivalta niin pienikin vastaväite riittää masentamaan lopullisesti..
Kokeilen nyt vian istua tässä ja miettiä mistä edes pidän.. Juttelu auttaa kyllä mukavasti kun jostain syystä tämä asia on minulle niin vaikea.
Tässä on paljon mihin samaistun. Omalla kohdalla tuntuu että ongelma on siinä, että näen maailman liian objektiivisesti ja turhien asioiden 'turhuus' on niin ilmiselvää että niistä on vaikea nauttia - vaikka ilmeisesti ihmiset niistä silti nauttivat, kuten mainitsemasi ryyppyfestit ja esittämiset sun muut asiat joissa ei näe mitään järkeä mutta jotka tuntuvat olevan suurimman osan isoimmat sosialisointikeinot.
Myös tuo 'mikään ei enää oikein kiinnosta' on arkipäivää. Asioista on kiva ottaa selvää, mutta kun ymmärtää tarpeeksi jotta näkee mistä hommassa on kyse ja mitä se pitää sisällään, on kiinnostus enää siitä kiinni miksi, miten ja kenen kanssa tuo aiheen parissa puuhastelu tapahtuu - kaikenlaista on tullut koettua ja kysymykseen "mitä harrastat" on vaikea vastata kun voi yhtä aikaa sanoa "mitä vain voi kuvitella - siis tarpeeksi hyvässä seurassa" ja toisaalta "en juuri nyt oikein mitään" -- Seuraakin on vaikea löytää kun monet eivät oikein tunnu suvaitsevan tälläistä 'monipuolisuutta', vaan jokin 'muotti' on löydyttävä tai sitten ihmiset katsovat kieroon.
Nojoo, tämän kaiken olen siinä mielessä jättänyt taakse että olen jo aika pitkälti luovuttanut "normaalielämän" suhteen (on tullut harvinaisen selväksi että samalla aallonpituudella olevia ihmisiä on liian harvassa) ja päivät lipuu ohi elämän ja ihmisten touhujen turhuutta ja turhamaisuutta todistellen - ehkä jonkinaisteista tarkoituksettomuudesta johtuvaa masennusta, mutta on vaikea 'päästä sisään' mihinkään - tai paremminkin luoda kontakteja - kun niihin liittyvät 'protokollat' ovat asiaanliittymättömiä ja niin käsittämättömän turhamaisia - kaikki suhteet alkavat aina jonkinlaisella paskanjauhamisella ja esittämisellä jonka sekaan sitten ripotellaan faktoja pikkuhiljaa ja toivotaan että kaikki menee hyvin. Ei jaksa kun siitä paskanjauhamisesta ei nauti yhtään vaan se on turhauttavaa ja tämäkös ihmisiä karkottaa.
Allekirjoitan tekstisi pitkälti täysin..
Jos jostain ainakin yritän päästä yli on se huonosta omatunnosta sen suhteen mikä olen. En tunne olevani jotenkin "väärässä" enää niin paljoa kun varsinkin lapsena ja nuorempana. Juuri juttelin ihmisen kanssa, joka on tatuoinut käteensä, että "Kaikki meistä kuolee, mutta harvat todella elävät." Sitten hän juppaili tatuoinnilla, jonka joku muu oli sanonut, ja joku muu piirtänyt hänen käteensä, ja lähti baariin ryyppäämään päänsä täyteen.. Ihan kiva nainen tämäkin tuntui olevan, sisältä, mutta pinnalla kaikki tuntuu vain olevan yhtä isoa esitystä.. Mutta näin hän itselleen hommailee erinäistä seuraa, ja minullekin ehti jo valitella kun miehet on niin kamalia :p
Pitkillä piuhoilla sain ainakin itselleni vastattua tähän jotenkin niin, että en näe elämää(ni) tuollaisena.. Olen juonut, ja paljonkin, ja tuntenut olevani jotenkin elossa ihan pää jäässä riehumassa, mutta ei se ole elämää jota sinänsä kaipaan, kaipaan sitä, että silloin ei välittänyt mistään sillä tavalla että teki ihan kaikkea mitä vaan tarjottiin, "yes man" elokuvan tyyliin..
Lopulta jotenkin näin kaiken sellaisena kuin se oli, ihmisiä istumassa keskenään teeskentelemässä toisilleen, hypettämässä toisiaan.. Nauramassa nauramisen tähden ja olemassa olemisen tähden. Jotenkin se merkittävyys jää takaa-alalle. En kuitenkaan mitään natsi saksaa halua, jossa jokaisen sanan täytyy olla erikseen merkityksellinen ja tärkeä, mutta kun jotenkin kaikki tärkeys puuttuu ihan kaikesta, niin on hirveän vaikeaa tehdä yhtään mitään. On aina paljon helpompaa olla ihmisten seurassa jos vaikka kotona odottaa se yksi ihminen jota rakastaa, esimerkiksi..
Tuo kontaktien luomiseen liittyvä käytäntö, sen väliin jättäminen on helppo tapa tulla vihatuksi :) Jos ei hymyilytä niin en hymyile, jos ei naurata niin on vaikea nauraa. "Älä ota niin vakavasti" on lause jonka kuulin sanottavan itselleni hetki sitten.. En minä niin vakavasti otakaan, ei voi mitään jos ei vain tietyt jutut tai aiheet naurata tai innosta. Onnekseni tiedän etten kuitenkaan mikään "agelastinen" (onko se edes sana suomeksi :p) ole, että kyllä osaan nauraa, itseksenikin nauran paljon kun näen jotain hauskaa.. Olen hyväntahtoinen ja en kovinkaan ylivakava ihminen, ellei minulle vakavan tuntuisista asioista ole kyse. "Mietit liikaa/paljon"" on myös lausahdus jota kuulen paljon :p Tämä tuntuu karkoittavan useita ihmisiä. En oikein voi sille mitään. Joskus kyllä tuntuu että mietin ihan liian vähän.. Ainakin tiettyjä asioita.
Juuri luin jonkun jutun, jossa miehet sanoivat että heitä eniten ärsyttää kun naiset haluavat puhua suhteestaan ja asioistaan jne. Missä sellaisia tyttöjä on? :D Puhuminen on hyvä tapa löytää kunnon suhde ja perustaa sille hyvä pohja, naiset ketä minä tapaan haluaa vaan hypätä suohon ja sitten teeskennellä ettei sieltä poistuminen satu, ja tehdä sitä uudestaan ja uudestaan kunnes päätyvät itkemään maailman kurjuutta. "Mietit liikaa"... Mielestäni asioiden etukäteen pohtiminen on ihan hyvä asia. Ei tarvitse esimerkiksi tehdä jatkuvasti virheitä :D Mutta nyt loppuu vuodatus. Et ainakaan mielestäni ole mitenkään omituinen, oikeastaan veisin sinut "kaljalle" (lue; istumaan jonnekin ihmisten sekaan) istumaan koska tahansa.
Ehkä sitten pitäisi vaan keskittyä siihen syvällisempään seuraan, jos sellaista on olemassa, tai vaihtoehtoisesti etsiä sitä jostain...(?) Ja voisiko pinnallisempiin kuvioihin ehkä suhtautua kevyemmin, niin ettei odotakaan niiltä paljoa, mutta ottaa kuitenkin vastaan sen mitä ne tarjoavat, jos jaksaa ja huvittaa? Näin olen itse tuollaisia juttuja joskus pohtinut. Masennus ja koettu yksinäisyys on kyllä kuvio, joka helposti synkistää omia näkymiä kaikkien sosiaalisen ja muunkin elämän mahdollisuuksien suhteen niin, ettei sitten tule edes yrittäneeksi mitään vaan kulkee päinvastoin helposti silmät kiinni hyvienkin tilanteiden ja edessä avautuvien teiden ohi.
Omien kiinnostusten miettimisistä piti vielä sanoa, että on varmaan kuitenkin aina hyvä yrittää jotenkin ylläpitää valmiiksi olemassaolevia aktiviteetteja, jos ne vain vähänkin jotain antavat. Kiinnostukset ja intohimot kun ovat sellaisia asioita, jotka usein kypsyvät aika hitaasti ja ehkä tosiaan tekemisen kautta (toteuttaminen ruokkii kiinnostusta). Itselleni on käynyt hiljattain vähän niin, että jotkut mielekkäätkin tekemiset/harrastamiset ovat eri syistä vain jääneet ja sitten innostukset ja vireet niiden uudelleen aloittamiseksi ovat "kuopassa" - eli "tyhjästä aloittaminen" on monesti kaikkein hankalinta. Oma kokemukseni ainakin on siis aika vahvasti se, että samalla kun miettii, mitä uutta voisi alkaa, niin on hyvä jatkaa niitä vanhoja tekemisiä, joissa on edes jotain mieltä.
No eipä muuta. Motivaatioista ehkä vielä se, että eipä sitä pelkän kilpailun, sosiaalisen pätemisen tai mammonan ajamana itselläkään kauaa juuri mitkään tekemiset varmaan erityisesti jaksa innostaa. Omakohtaisuus ja itsen toteuttaminen (ajattelun, luovuuden, kropan, minkä ikinä...), ehkä hyvät sosiaaliset kanssakäymiset ovat aika paljon parempia motivaation lähteitä.
En lukenu tota vitun vuodatusta yhtään. Niskalaukaus.
Tästä tulee, ole hyvä: http://www.youtube.com/watch?v=Rw7w2b_FTC8