Olen tilanteessa, johon en KOSKAAN olisi uskonut joutuvani. Avioliitossani on ollut ongelmia jo pari vuotta, vieraantumista ja läheisyyden ja seksin puutetta. Viime talvena kriisi alkoi syvetä, ja aloimme pariterapian. Samoihin aikoihin ihastuin toiseen, vaikka yritin kovasti olla ihastumatta koska halusin antaa avioliitolleni mahdollisuuden. Terapia vaan ei oikein tuntunut tepsivän, ja tilanne junnaa paikoillaan. Myös miehelläni on ollut ihastus tahollaan.
Oma ihastukseni ihastui/rakastui minuun tulisesti. Oli tahollaan samassa tilanteessa kuin minäkin, ja erosi sitten kevään mittaan suhteestaan. Hän on nyt vapaa ja sanoo rakastavansa minua.
Mieheni kanssa emme ole oikein saaneet asioita eteenpäin, ja kerran jo päätimme erota ja muutimme tilapäiseti erilleenkin. Sen jälkeen päädyin yhdeksi yöksi sänkyyn ihastukseni kanssa. Sitten mieheni halusi vielä yrittää yhdessä, ja katsoin olevani sen hänelle velkaa kymmenen yhteisen vuoden vuoksi. En kertonut hänelle tuosta yhdestä yöstä. Ihastukselleni sanoin, että en voi enää tapailla häntä sillä minun pitää selvittää asiat ensin kotona suuntaan tai toiseen. Hän sanoi, että on valmis odottamaan ratkaisuani ja haluaa vain että olen onnellinen enkä tee päätöksiä joita voisin katua.
Kotona tilanne junnaa paikoillaan. Rakastan miestäni toverina, kaverina, ystävänä, ehkä jotenkin vielä muutenkin. Ihastukseni sitävastoin saa kipinät lentelemään varpaistani, ja tiedän että voisin olla onnellinen hänen kanssaan.
En tiedä mikä sitoo minua vielä mieheeni. Ehkä velvollisuus, muistot, syyllisyys. Pelkään tehdä ratkaisua. Saisinko vielä mieheni kanssa liitosta toimivan? Entä jos lähden ja kaikki meneekin pieleen ihastukseni kanssa? Pelkään, että päätänpä mitä vain, kadun sitä myöhemmin.
Tällä hetkellä asun mieheni kanssa yhdessä, mutta lähinnä kai kämppäkavereina. Ehkä pitäisi antaa ajan kulua ja näyttää heräävätkö kuolleet tunteet miestäni kohtaan. Hän sanoo toisaalta rakastavansa minua ja haluavansa korjata suhdettamme, mutta toisaalta ei kuulemma ole varma haluaako viettää loppuelämänsä kanssani.
Onko kukaan muu elänyt läpi vastaavaa tilannetta? Tiedän, että minun pitää päättää, mutta kaikki pelottaa ja tuntuu, että minulla ei vielä ole kysymyksiini tarpeeksi vastauksia jotta voisin päätökseni tehdä.
Älkää moralisoiko. En halunnut tähän tilanteeseen, mutta en voi kieltääkään tunteitani toista miestä kohtaan sillä silloin pettäisin itseäni. Toisaalta syyllistän itseäni tilanteesta jo aivan liikaakin.
Mistä löydän voimia ja vastauksia päätöksen tekemiseen?
Oma ihastukseni ihastui/rakastui minuun tulisesti. Oli tahollaan samassa tilanteessa kuin minäkin, ja erosi sitten kevään mittaan suhteestaan. Hän on nyt vapaa ja sanoo rakastavansa minua.
Mieheni kanssa emme ole oikein saaneet asioita eteenpäin, ja kerran jo päätimme erota ja muutimme tilapäiseti erilleenkin. Sen jälkeen päädyin yhdeksi yöksi sänkyyn ihastukseni kanssa. Sitten mieheni halusi vielä yrittää yhdessä, ja katsoin olevani sen hänelle velkaa kymmenen yhteisen vuoden vuoksi. En kertonut hänelle tuosta yhdestä yöstä. Ihastukselleni sanoin, että en voi enää tapailla häntä sillä minun pitää selvittää asiat ensin kotona suuntaan tai toiseen. Hän sanoi, että on valmis odottamaan ratkaisuani ja haluaa vain että olen onnellinen enkä tee päätöksiä joita voisin katua.
Kotona tilanne junnaa paikoillaan. Rakastan miestäni toverina, kaverina, ystävänä, ehkä jotenkin vielä muutenkin. Ihastukseni sitävastoin saa kipinät lentelemään varpaistani, ja tiedän että voisin olla onnellinen hänen kanssaan.
En tiedä mikä sitoo minua vielä mieheeni. Ehkä velvollisuus, muistot, syyllisyys. Pelkään tehdä ratkaisua. Saisinko vielä mieheni kanssa liitosta toimivan? Entä jos lähden ja kaikki meneekin pieleen ihastukseni kanssa? Pelkään, että päätänpä mitä vain, kadun sitä myöhemmin.
Tällä hetkellä asun mieheni kanssa yhdessä, mutta lähinnä kai kämppäkavereina. Ehkä pitäisi antaa ajan kulua ja näyttää heräävätkö kuolleet tunteet miestäni kohtaan. Hän sanoo toisaalta rakastavansa minua ja haluavansa korjata suhdettamme, mutta toisaalta ei kuulemma ole varma haluaako viettää loppuelämänsä kanssani.
Onko kukaan muu elänyt läpi vastaavaa tilannetta? Tiedän, että minun pitää päättää, mutta kaikki pelottaa ja tuntuu, että minulla ei vielä ole kysymyksiini tarpeeksi vastauksia jotta voisin päätökseni tehdä.
Älkää moralisoiko. En halunnut tähän tilanteeseen, mutta en voi kieltääkään tunteitani toista miestä kohtaan sillä silloin pettäisin itseäni. Toisaalta syyllistän itseäni tilanteesta jo aivan liikaakin.
Mistä löydän voimia ja vastauksia päätöksen tekemiseen?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen itse aivan samalaisessa tilanteessa. Ollut jo kohta vuoden.
oikeastaan o len jo selvillä, mitä haluaisin eli haluan jatkaa uudessa suhteessani, mutta sitten vaan joku ihmeen "kiltteys" iskee enkä pysty tekemään lopullista ratkaisua. epäonnistuminen pelottaa, vaikka uskoisin vihdoin löytäväni itselleni sisäisen rauhan ja hyvän olon tämän toisen miehen kanssa. Arvomme ovat samanlaisia ja henkisesti kuulumme vahvasti yhteen. Ehkä se viehättääkin, koska suhde ei ole ollut seksipainotteinen, vaan yhtä hyvä jos ei vielä parempi tunne löytyy läheisyydesta ja pitkistä juttutuokioistamme.
Avioliittoni on jotenkin tyhjä ja tuntuu, että se ei anna minulle enää mitään, tuskin toisellekaan, vaikka luulen, että hän kovasti haluaisi jatkaa vielä kanssani ja rakentelee tulevaisuuden suunnitelmia. Se tuntuu pahalta, kun omat ajatukset risteilevät siellä täällä.
Kumpa joku osaisikin päättää puolestani. Uskon kuitenkin, että vain elämällä päivän kerrallaan ja kuuntelemalla omaa sisintään se ratkaisu vielä löytyy. Raskasta tämä kyllä on ja tuntuu, että aika menee jotenkin hukkaan, kun elää tavallaan valheessa - itselleenkin.
Juu ihan tutuilta teidän molempien kirjoitukset tuntuivat... Itse olin samassa tilanteessa 2001 kesän ja syksyn. Kirjoittelinkin jo ajatuksiani tuonne Avioero-palstalle kohtaan "Mikä on oikea ratkaisu".
Itse otin suurimman askeleen elämässäni siihen mennessä ja lähdin uuden rakkaani matkaan. Hänellä oli elämässään ihan sama tilanne - liitto ihan kuollut ja ero edessä. Rohkeutta, luopumista ja kyyneliä se vaati, mutta se kaikki on ollut sen arvoista. Ymmärrän täysin, että ei kaikista ole ottamaan sitä suurta askelta varsinkin jos on lapsia. Meillä ei vielä (onneksi!) ollut. Tavallaan kai helpompaa..?
Mä ainakin olin niin vahvasti rakastunut tähän mieheen (tuleva aviomieheni), että en yksinkertaisesti pystynyt tekemään muuta ratkaisua kuin seuraamaan sydäntäni! Mä en olis pystynyt jatkaamaa eloa enää vuottakaan "parhaan kaverini" kanssa. Me oltiin enempi sisko ja sen veli kuin aviopari. Tai oikeastaan äiti ja poika. Monet toitottivat, että "Sullahan on niin kiltti mies, joka ei edes ryyppää. Mitä sitä vaihtamaan - monella naisella on Suomessa paljon pahemmin asiat". Seksi, intohimo ja samanlaisen arvomaailman omaava ihminen kuitenkin jossain ihan muualla. Mä en jaksanut enää valehdella toiselle enkä ennen kaikkea itselleni.
Mä tein kovan ratkaisun ja halusin eron. Onneksi exkumppanini pystyi myös myöntämään ajan kanssa, että no ei hänkään niin onnellinen enää ollut vuosiin... Aluksi kovasti vannoi rakkauttaan ja halusi jatkaa liittoa. Onneksi uskalsi olla rehellinen myös itselleen, vaikka se sattuikin. Hänkin löysi suht pian itselleen sellaisen kumppanin, jonka kanssa koki olevansa tasavertainen.
Omassa erossani kaikkein vaikeinta oli huoli toisen selviytymisestä. Vaikka tiesin hänet vahvaksi ihmiseksi, mutta hänen "turvaverkostonsa" oli aika suppea. 9 vuotta mekin vietimme yhdessä ja vielä suht tiiviisti, niin ei sitä tunnesidettä katkaista ihan tosta vaan. En todellakaan ollut koskaan suunnitellut näin käyvän ja tietty syyllisyyden tunteen kanssa sai tehdä töitä ainakin vuoden verran.
Mutta aikan parantaa haavat! Noin kaksi vuotta meni työstäessä eroa sekä omaa että nykyisen mieheni, mutta nyt elämässä on hyvin seesteinen vaihe. Kaikkien rasittavien pesänjakojen yms. (mieheni ex heittäytyi hankalaksi!) jälkeen pääsimme vihdoin omaan asuntoon ja aloittamaan ihan omaa elämää. Meidän oma pieni päivänsädekin olisi toivottu lähivuosina... :)
Ihan oikeilla jäljillä olette, kun mietitte, että pitää kuunnella sisintään. Kyllä se intuitio ohjaa sinne minne pitää mennä. Itse koin myös, että ero auttoi todella paljon henkisesti - parinvaihto edestuttoi omaa kasvua. Entisessä suhteessa tuntui, että polki ihan paikallaan vuosien ajan. Mun elämänpolulle vaan oli tarkoitettu tällainen suuri muutos ja kasvupyrähdys.
Hei!
Kuulostipa niin tutulta. Olin avoliitossa ja mietin aina silloin tällöin olenko onnellinen, rakastanko ja pystynkö kuvittelemaan olevani loppuelämäni mieheni kanssa. En osannut tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen kunnes tapasin miehen, johon ihastuin todella. Muutaman viikon mietin tilannetta ja olin ihastukseeni yhteydessä sähköpostilla.
Lopulta tein päätöksen ja tapasin ihastukseni illallisen merkeissä. Tämän tapaamisen jälkeen päätin, että mieheni ansaitsee itselleen naisen joka todella rakastaa häntä ja näin ollen erosimme. Mielestäni tuntiessani näin voimakkaasti toista miestä kohtaan ei ole oikein jatkaa molempien kannalta epätyydyttävää suhdetta.
Tällä hetkellä tilanne on se, että pidän ihastukseeni yhteyttä silloin tällöin ja opettelen elämään yksin. Olen myös hyvä ystävä ex-mieheni kanssa, meilläkin suhde oli lopussa lähinnä kämppäkaveruutta. Tottakai haaveilen ihastuksestani, tunteet ovat laimenneet jonkin verran, mutta kuitenkin haluaisin tutustua häneen paremmin mutta tuntuu että ajan täytyy kulua ennenkuin olen valmis uuteen suhteeseen. Itsekin otin riskin, ettei ihastuksen kanssa sujukaan mutta toisaalta, riskejä täytyy ottaa, että onnen löytäminen elämässä olisi mahdollista. Rohkeutta ja tsemppiä päätökseesi!
Voit toki erota miehestäsi ja ehkä Sinun pitäisikin. Älä kuitenkaan laske mitään uuden ihastuksesi varaan - ero on oikea päätös, jos teet sen huolimatta siitä, toimiiko uusi suhteesi vai ei.
Ihastuksesi haluaa Sinun olevan onnellinen. Fine. Ei painosta Sinua. Loistavaa.
Uskotko, että hän on niin jalo luonne vai kaihertaako mieltäsi se, onko hän sittenkään valmis sitoutumaan Sinuun?
Vaikka väliäpä sillä, koska edelleenkään Sinun ei pidä erota hänen takiaan vaan siksi, että Sinun ja miehesi suhde ei toimi eikä teillä ole yhdessä minkäänlaisia mahdollisuuksia onnelliseen, yhteiseen, elämään.
Vai onko?
Muista se, että ihan tosi asia on se, että miehet usein tarvitsevat uuden suhteen päästäkseen vanhasta eroon ja tällä suhteella ei useimmiten ole kovin pitkää elinikää.
Sanoit, että ihastuksesi on vasta eronnut.
Tilastollisesti suhteenne ei tulisi kestämään, mutta haitanneeko tuo? Siis ellet tee sitä vihrettä, että eroat hänen takiaan, et itsesi ja tämänhetkisen suhteesi toimimattomuuden takia.
Kun me erosimme - minä ja mieheni - oli mieheni hullunlailla rakastunut toiseen naiseen joka oli myös omalla tahollaan avioliitossa ja joka varmaan kävi omalla tahollaan samanlaista kamppailua itsensä kanssa kuin Sinä nyt. Kerran, kun päätti sitten minulle asiasta "avautua", sanoi mieheni, että vaikka ihan kauheasti toivookin, että tämä nainen eroaisi ja he voisivat aloittaa uuden elämän, niin toivoo sitten taas toisaalta ettei. Että väljähtyy se sitten sekin juttu aikanaan ja sitten on vielä vaikeampaa kun tietää, että toinen on laittanut kaiken toivonsa häneen ja hän ei pysty lunastamaan niitä kaikkia hänelle asetettuja odotuksia. Kun ihmettelin uskottomuutta noin niinkuin yleisluontoisesti, niin sanoi, että täytyyhän sitä olla jokin motiivi jolla saa eroprosessin käytyä läpi.
Ihastuin opiskelutoveriini jo kauan sitten, kun tapasin hänet ensimäisenä opiskeluvuonna. Seurustelin tuolloin itse, joten yritin olla kiinnittämättä asiaan liikaa huomiota. Vuosien vieriessä tunteeni kuitenkin syvenivät rakkaudeksi. Hän seurusteli kun minä olin vapaana, ja toisinpäin. En siis yrittänyt mitään.
Nyt opiskeluvuodet ovat jo takana, ja olen ollut nykyisen puolisoni kanssa vuosia yhdessä. Silti aina välillä ajattelen opiskelutoveriani, koska pidän hänestä aidosti. Opiskelutoverinikin kai
tykkää minusta, koska hänellä ei koskaan tunnu olevan kiire kun tapaamme jossain, ja hän tulee juttelemaan kanssani.
Koen olevani huono ihminen. Silti haluaisin tuntea opiskelutoverini lähelläni. Kaipaan häntä aina kun olemme tavanneet ohimennen, ja ajatuksen unohtaminen vie viikkoja. Rakastan puolisoani, koska olemme kasvaneet yhteen. Rakastan opiskelutoveriani, koska koen tuntevani hänen todellisen olemuksensa.
En tiedä mitä teen, molempia en voi saada (?), ja
olen aivan hajalla kun joudun tämän asian kanssa
tekemisiin yhä uudestaan.
Taidanpa olla samantapaisessa tilanteessa kanssasi. Erosta on jo sovittu, mutta tässä sitä vaan on junnattu paikoillaan. Minä olen se, jonka täytyy lähteä, koska toinen ei sitä tee. Ja nää käytännön asiat ovat vaikeita. Liittomme on ollut pitkä ja sanoisinko kapea, tunteet ovat kuolleet. Olen lähinnä kaveri miehelleni. Päätöksen olen tehnyt, kysymys on siitä miten saada itsensä repäistyä totutuista tavoista ja "turvallisesta" ympäristöstä. Lapset vielä mutkistavat asioita. Joskus tunnen, että ympärillä olevat ihmiset jotenkin paheksuvat minua siitä, että haluan muuttaa elämääni haluamaani suuntaan. Tämä tilanne ei nimittäin ole enää salaisuus, vaan sukulaiset ja tuttavat ovat tietoisia tilanteestamme. Joskus tuntuu, että kunpa joku muu tekisi lopulliset repäisyt puolestani, mutta niin ei tule käymään. Tosin asunnon olen jo hankkinut, pitäisi vielä muuttaa :) Koko tämän prosessin ajan olen pitänyt mielessäni: kuuntele itseäsi ja ole uskollinen itsellesi ja ajatuksillesi. Luulen, että ihmisen täytyy kuunnella sisintään, se lienee paras tie, ainakin minulle, sillä sitähän minä juuri en ole tähän asti tehnyt: ollut uskollinen itselleni. Muutokset ovat pelottavia, mutta, kun ratkaisun on tehnyt, helpottaa. Tsemppiä ja oikeita päätöksiä Sinullekin !!
Olin samanlaisessa tilanteessa reilu vuosi sitten. Minulla oli avioliiton ulkopuolinen rakkaussuhde, joka kesti 2,5 vuotta. Päätin kuitenkin jäädä avioliittooni tytärteni takia. Nyt, ihme kyllä, olemme selvinneet aika hyvin. Avioliittomme on melko hyvä. Seksielämä ei ole palautunut ihan entiselle tasolleen eikä hellyyskään ole niin luontevaa mutta elämä on kuitenkin pääasiassa valoisaa ja katsellaan yhdessä eteenpäin. Mieheni sai tietää suhteestani mutta halusi silti jatkaa liittoamme. Kovat ajat elettiin yhdessä läpi. Samoin miesystäväni, koska hän rakasti minua, kuten minä häntä.
Ihme tämä on sikäli, että olimme monta vuotta täysin kylmät toisillemme ja olin umpirakastunut toiseen mieheen. Mutta näinkin voi käydä, suhde voikin alkaa elpymään. Työtä ja asennetta se vaatii ja matkalla tässä vielä ollaan. Mutta onneksi ja tyttöjeni onneksi valitsin näin.
Jaksamista kohtalotovereille!