Olen tilanteessa, johon en KOSKAAN olisi uskonut joutuvani. Avioliitossani on ollut ongelmia jo pari vuotta, vieraantumista ja läheisyyden ja seksin puutetta. Viime talvena kriisi alkoi syvetä, ja aloimme pariterapian. Samoihin aikoihin ihastuin toiseen, vaikka yritin kovasti olla ihastumatta koska halusin antaa avioliitolleni mahdollisuuden. Terapia vaan ei oikein tuntunut tepsivän, ja tilanne junnaa paikoillaan. Myös miehelläni on ollut ihastus tahollaan.
Oma ihastukseni ihastui/rakastui minuun tulisesti. Oli tahollaan samassa tilanteessa kuin minäkin, ja erosi sitten kevään mittaan suhteestaan. Hän on nyt vapaa ja sanoo rakastavansa minua.
Mieheni kanssa emme ole oikein saaneet asioita eteenpäin, ja kerran jo päätimme erota ja muutimme tilapäiseti erilleenkin. Sen jälkeen päädyin yhdeksi yöksi sänkyyn ihastukseni kanssa. Sitten mieheni halusi vielä yrittää yhdessä, ja katsoin olevani sen hänelle velkaa kymmenen yhteisen vuoden vuoksi. En kertonut hänelle tuosta yhdestä yöstä. Ihastukselleni sanoin, että en voi enää tapailla häntä sillä minun pitää selvittää asiat ensin kotona suuntaan tai toiseen. Hän sanoi, että on valmis odottamaan ratkaisuani ja haluaa vain että olen onnellinen enkä tee päätöksiä joita voisin katua.
Kotona tilanne junnaa paikoillaan. Rakastan miestäni toverina, kaverina, ystävänä, ehkä jotenkin vielä muutenkin. Ihastukseni sitävastoin saa kipinät lentelemään varpaistani, ja tiedän että voisin olla onnellinen hänen kanssaan.
En tiedä mikä sitoo minua vielä mieheeni. Ehkä velvollisuus, muistot, syyllisyys. Pelkään tehdä ratkaisua. Saisinko vielä mieheni kanssa liitosta toimivan? Entä jos lähden ja kaikki meneekin pieleen ihastukseni kanssa? Pelkään, että päätänpä mitä vain, kadun sitä myöhemmin.
Tällä hetkellä asun mieheni kanssa yhdessä, mutta lähinnä kai kämppäkavereina. Ehkä pitäisi antaa ajan kulua ja näyttää heräävätkö kuolleet tunteet miestäni kohtaan. Hän sanoo toisaalta rakastavansa minua ja haluavansa korjata suhdettamme, mutta toisaalta ei kuulemma ole varma haluaako viettää loppuelämänsä kanssani.
Onko kukaan muu elänyt läpi vastaavaa tilannetta? Tiedän, että minun pitää päättää, mutta kaikki pelottaa ja tuntuu, että minulla ei vielä ole kysymyksiini tarpeeksi vastauksia jotta voisin päätökseni tehdä.
Älkää moralisoiko. En halunnut tähän tilanteeseen, mutta en voi kieltääkään tunteitani toista miestä kohtaan sillä silloin pettäisin itseäni. Toisaalta syyllistän itseäni tilanteesta jo aivan liikaakin.
Mistä löydän voimia ja vastauksia päätöksen tekemiseen?
Oma ihastukseni ihastui/rakastui minuun tulisesti. Oli tahollaan samassa tilanteessa kuin minäkin, ja erosi sitten kevään mittaan suhteestaan. Hän on nyt vapaa ja sanoo rakastavansa minua.
Mieheni kanssa emme ole oikein saaneet asioita eteenpäin, ja kerran jo päätimme erota ja muutimme tilapäiseti erilleenkin. Sen jälkeen päädyin yhdeksi yöksi sänkyyn ihastukseni kanssa. Sitten mieheni halusi vielä yrittää yhdessä, ja katsoin olevani sen hänelle velkaa kymmenen yhteisen vuoden vuoksi. En kertonut hänelle tuosta yhdestä yöstä. Ihastukselleni sanoin, että en voi enää tapailla häntä sillä minun pitää selvittää asiat ensin kotona suuntaan tai toiseen. Hän sanoi, että on valmis odottamaan ratkaisuani ja haluaa vain että olen onnellinen enkä tee päätöksiä joita voisin katua.
Kotona tilanne junnaa paikoillaan. Rakastan miestäni toverina, kaverina, ystävänä, ehkä jotenkin vielä muutenkin. Ihastukseni sitävastoin saa kipinät lentelemään varpaistani, ja tiedän että voisin olla onnellinen hänen kanssaan.
En tiedä mikä sitoo minua vielä mieheeni. Ehkä velvollisuus, muistot, syyllisyys. Pelkään tehdä ratkaisua. Saisinko vielä mieheni kanssa liitosta toimivan? Entä jos lähden ja kaikki meneekin pieleen ihastukseni kanssa? Pelkään, että päätänpä mitä vain, kadun sitä myöhemmin.
Tällä hetkellä asun mieheni kanssa yhdessä, mutta lähinnä kai kämppäkavereina. Ehkä pitäisi antaa ajan kulua ja näyttää heräävätkö kuolleet tunteet miestäni kohtaan. Hän sanoo toisaalta rakastavansa minua ja haluavansa korjata suhdettamme, mutta toisaalta ei kuulemma ole varma haluaako viettää loppuelämänsä kanssani.
Onko kukaan muu elänyt läpi vastaavaa tilannetta? Tiedän, että minun pitää päättää, mutta kaikki pelottaa ja tuntuu, että minulla ei vielä ole kysymyksiini tarpeeksi vastauksia jotta voisin päätökseni tehdä.
Älkää moralisoiko. En halunnut tähän tilanteeseen, mutta en voi kieltääkään tunteitani toista miestä kohtaan sillä silloin pettäisin itseäni. Toisaalta syyllistän itseäni tilanteesta jo aivan liikaakin.
Mistä löydän voimia ja vastauksia päätöksen tekemiseen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse kokenut jotain samantyyppistä ja päätynyt jatkamaan liittoani. En tiedä miten olisin toiminut jos lapsia ei olisi. Joka tapauksessa joskus suhde vaatiin todella kriisin, että muutosta tapahtuu. Se on sitä kasvua eteenpäin.
Pitää pitää se tulevaisuus mielessään, mutta miettiä myös sitä, olenko vielä valmis tekemään radikaaleja ratkaisuja suuntaan tai toiseen. Ihme kyllä asiat selkiintyvät kun niille antaa vain aikaa. Ihminen kaipaa tunnesuhdetta toiseen. Jos se puuttuu, seuraa siitä väistämättä yksinäisyys. Sitä on yksin vaikka on toisen kanssa. Tavalla tai toisella olisi löydettävä se yhteys kumppaniin. Joskus se voi olla mahdotonta. Aika tekee tehtävänsä ja tunnepuoli tavallaan kuolee. Mutta silti on toivoa, että se herää henkiin, jos on yhtään rakkautta jäljellä.
Uusi rakkaus aina kiehtoo, mutta ikävä kyllä vuosien mittaan, voi käydä niin että olet samassa tilanteessa. Eli kannattaa todella käydä asiat läpi omassa, nykyisessä suhteessasi, niinkuin tunnet tekevänkin. Tsemppiä ja parempaa huomista sinulle!
Hei!
Kohtalontovereita löytyy..elämän suuria kysymyksiä....Sen verran on pakko sanoa,että älä anna (onnesi?) tilaisuuden lipua ohitse-kun oma miehesi ei ole varma haluaako olla sinun kanssasi loppu elämänsä!!!Ehkä hän lähtee,jos tilaisuus tulee?
Hei,
Olin itse samassa tilanteessa vuosi sitten ja pitkän avioliittomme kaksi viimeistä vuotta oli täysin tunnekylmää ja seksitöntä vaikka mies sanoi että rakastaa minua. Meillä on kaksi yhteistä lasta.
Olemme nykyään hyviä kavereita, sillä yhteiset vuodet lujittivat ystävyyttämme mutta jotekin se rakkaus jäi taka-alalle.
Tein päätöksen erota ja ehdotin sitä miehelleni joka yllättäin olikin samaa mieltä ja oli miettinyt samaa mutta ei ollut kehdannut sitä minulle kertoa.
Joten..rohkeasti vaan kantapäät vastakkain jos siltä tuntuu ja etäisyyttä ottamaan, voikin käydä niin että palaattekin vielä yhteen.
Parempi niin kuin nysvätä tyhjässä liitossa.