Olitko yksinäinen jo yläasteella (=7.-9. luokka) ja toisella asteella (=lukio tai ammattikoulu) vai oliko sinulla edes joku kaveriporukka, jonka piirissä olit koulussa ja vapaa-ajallakin. Saatoit tosin olla porukan "laitamilla" (=et niin ydinryhmää), mutta sekin on paljon parempi kuin ei mitään.
Itselläni kävi niin, että yläasteella olin mukana kahdessa eri porukassa, joista toisessa oli 3 ja toisessa 4 henkeä. Näistä 3:n hengen porukasta vain minä jatkoin lukioon, johon tuli siitä 4:n hengen porukasta kaksi muuta minun lisäkseni. Lukiossa he eivät kuitenkaan enää olleet juuri tekemisissä kanssani, sillä heillä alkoi olla omat juttunsa kuten kaupungilla käynti, kun taas minä nyhräsin illat ja viikonloput enimmäkseen kotona.
Lukioajan jälkeen (siitä on jo melko kauan) olen sitten ollutkin hyvin yksinäinen.
Itselläni kävi niin, että yläasteella olin mukana kahdessa eri porukassa, joista toisessa oli 3 ja toisessa 4 henkeä. Näistä 3:n hengen porukasta vain minä jatkoin lukioon, johon tuli siitä 4:n hengen porukasta kaksi muuta minun lisäkseni. Lukiossa he eivät kuitenkaan enää olleet juuri tekemisissä kanssani, sillä heillä alkoi olla omat juttunsa kuten kaupungilla käynti, kun taas minä nyhräsin illat ja viikonloput enimmäkseen kotona.
Lukioajan jälkeen (siitä on jo melko kauan) olen sitten ollutkin hyvin yksinäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä meni yläaste ja lukioaika ihan yksinään. Yläastetta edelsi koulun vaihto, ja täysin vieraaseen luokkaan menin. Yritettiin tutustua, mutta enhän mä ujoudeltani kyennyt sopeutumaan siihen tilanteeseen ja tutustumaan. Yhtä vaikeaa on tutustuminen edelleen, vähän on lievittänyt puhuminen tosin.
Itselläni oli ehkä 1 tai 2 kaveria, ja aika usein hengailin välitunneilla sellaisten hyljeksittyjen luusereiden kanssa, joille kelpasin, koska heillä ei ollut pahemmin muitakaan kavereita.
Ylä-asteelle siirtyi käytännössä koko ala-asteen luokkani, joten kavereita koulussa oli. Vapaa-ajalla en heidän kanssaan ollut tekemisissä, mutta se oli osittain myös oma päätökseni. Tuolloinhan alettiin dokaamaan yms, mikä ei minua kiinnostanut.
Lukiosta en tuntenut ketään entuudestaan enkä saanut oikeastaan yhtään kaveria. Koulussa oli muutama harva tyyppi, joiden kanssa saattoi koulujutuista puhua. Oikeastaan lukioajoista alkoi täydellinen yksinäisyyteni. Ylä-asteaikoina harrastin vielä joukkueurheiua. Lukuisten treenien ja otteluiden takia tuntui, että oli sosiaalinen elämä. Lopetettuani huomasin, että en oikeastaan tunne ainuttakaan ihmistä.
Lukiosta jatkoin suoraan yliopistoon. Sain aluksi pintapuolisia kavereita 1. syksyn kännäystapahtumista. Huomasin kuitenkin nopeasti, ettei kyseisillä henkilöillä ollut mitään kiinnostusta olla kanssani tekemisissä selvinpäin ja päiväsaikaa. Minulta puuttuu kyky luoda ihmissuhteita. Pystyn juttelemaan tuntemattomienkin ihmisten kanssa sujuvasti, mutta en saa luotua ihmissuhteita enkä tiedä mikä se puuttuva palanen on.
Eeeen ollut kun oli opettaja aina luokassa!
mut olithan sä sentään välitunnilla???
Ala-asteella minulla oli yksi paras kaveri joka oli samalla luokalla, ja muuten hengailin sitten joidenkin muiden kanssa.
Yläasteella minulla oli yksi paras kaveri samalta luokalta, ja kun muuttin toiseen kaupunkiin minulla oli useita ystäviä uudessa koulussani.
Olen muutellut paljon, mutta yleensä olen aina ainakin jonkun ihmisen löytänyt.
Kuitenkin olen aina tuntenut olevani yksinäinen monella tavalla. Nykyään olen erittäin yksinäinen ja yritän korjata asiaa eri tavoin, mutta harvoista ihmisistä oikeasti edes pidän. On kuitenkin hyvä että niitä on edes hieman. Suurimman osan ajasta kaipaan seuraa, mutta jotain aitoa ja omankaltaistani seuraa. Jokainen voi löytää jonkun, luulisin, mutta on kuitenkin eri asia löytää ihmisiä joita oikeasti jaksaa edes katsella :/
Ehkä odotan liikoja, ei tiedä.
Netti on hyvä keksintö kun täällä tapaa kaikenlaisia ihmisiä, joiden kanssa ei ikinä muuten edes puhuisi vaikka samaan huoneeseen laitettaisiinkin. Jos seuraa kaipaa, niin täältä kautta kannattaa varmaankin sitä hakea ensikäteen, jutella jonkin aikaa ja siitä sitten vaikka tapaamaankin.
olin
Yläasteen alkupuolella oli joitakin kavereita. Tai en tiedä voiko niitä sanoa kavereiksi. Niillä oli omat kaveriporukkansa ja mä sitten menin sen porukan mukana mihin pääsin. Jotkut niistä vähän kiusaskin mua. Mutta tuntu paremmalta olla muiden seurassa ja pilkattavana, kuin kokonaan yksin.
Jossain vaiheessa aloin erkaantumaan noistakin ihmisistä ja muistan että yläasteen lopun istuin aina ruokalassa ja välitunneilla yksin, kun en löytyänyt seuraa.
Yläasteella oli kuitenkin se luokka johon kuului ja siitä luokasta tunsi kaikki ja kaikki tunsi sut. Lukiossa sitten iski ihan oikeasti yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Siinä vaiheessa mielenterveys alkokin jo pettämään enkä kestänyt lukiossa edes vuotta.
tiiän ton tunteen. se on ikävää ku vähänkin kiusataan sillä ne ei varmaan ollut sydän ystäviä semmosii tosi tärkeitä vai mitä? :)
En ollut.
oon ollu melkein aina mä jäin kun nalli kaliolle kun mul olli kamu sanna me oltiin parhaat kamut mut 1 . puoli 2 luokkaa ne muutti koulllua ja olin ihan yksin kukaan ei pystynnyt auttamaan :(
Ala-asteella pari hyvää kaveria
Yläaste yksin ja koulukiusattu
Lukiossa muutama kamu
Yliopiston alkupuolella paljon kamuja, mutta pikkuhiljaa nekin ihmissuhteet etäänty kun muut alko seurustelemaan, valmistu ja löysi uudet kaveriporukat tai muutti muihin kaupunkeihin töiden perässä
Nyt taas yksin muutaman vuoden ja 0 oikeeta kaveria jäljellä. Muutama entinen kaveri, jota näkee tasolla muutaman kerran vuodessa ohimennen.
En ollut yksinäinen yläasteella, mutta masennuin ja mut laitettiin pitkäksi aikaa hoitoon nuorisopsykiatrian avo-osastolle. Menetin kaikki kaverini osastolla ollessani ja kun pääsin sieltä terveenä pois niin masennuin vielä enemmän, koska mulla ei ollut yhtään kaveria. Siksi jätin opinnot kesken heti alkuunsa ja syrjäydyin kokonaan sekä sosiaalisesti että opinnoista/työelämästä.
Joo sama juttu, jos sä sairastut niin menee kaikki luottamus kavereilla. Työelämään pääsy on hirveän vaikeaa. Ilmaiseksi työt pitäisi tehdä ja vielä olla koulutuskin tehtävään...
Olin yksinäinen jo ala-asteella.
Yläasteella kuuluin koulun suosituimpiin ja olin pidetty henkilö, omana itsenäni. Yksinäisyys alkoi kun menin ammattikouluun, ja enää ei ole kavereita. Tuttuja kyllä, mutta ei ne keskustelut oikein syvene mihinkään suuntaan. Siksi tuntuu niin pahalta, kun pudotus on sadasta nollaan.
7-9-lukio:
1 oikea kaveri, mutta vuoden nuorempi, joten eri luokalla, ja hyvin usein eri kursseilla.
3 pintapuolistakaveria, joihin ei mitään yhteyttä koulun ulkopuolella. Yksi vielä kiusasikin paljon.
Nykytilanne: ainoankin kaverin kanssa tilanne melko heikko. Asutaan eri paikkakunnilla, eikä meillä ole kovinkaan paljoa yhteisiä asioita.
Haaveissa olisi kaveri, jolla olisi samankaltaiset kiinnostuksen kohteet ja ajatukset itselläni.