Olen kuukauden sisällä saanut pari yhtäkkistä "ahdistuskohtausta" yksinäisyyteni takia. Eräs yö olin ihan normaalisti menossa nukkumaan, kunnes yhtäkkiä vain purskahdin itkuun ja oli pakko nousta ja poistua huoneesta. Tunne oli hirveä. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen. Oli pakko saada yhteys ihan kehen tahansa ihmiseen. Mutta en tunne ketään, kelle voisi soittaa vaikka keskellä yötä. Kädet tärisivät, palelin ja hikoilin yhtäaikaa.
En ole kokenut aijemmin mitään vastaavaa, vaikka olen yksinäisyyttäni kärsinyt viimeiset neljä vuotta. Toinen "kohtaus" oli sekopäisempi. Ensin tuli suuri hyvänolon tunne, kaikki tuntui olevan mitä parhain ja nauroin ja lauleskelin, kädet tärisivät ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, jonka jälkeen sama homma kuin edeltävässä kohtauksessa.
Tuo on kestänyt muutaman minuutin, jonka jälkeen kokoan itseni ja mietin mitä helvettiä poraan.
Minulla on muutama kaveri, mutta nekään eivät mitään kovin hyviä kavereita. Pelkään täysin yksin jäämistä ja tuolloin yksi (samalla ainut) ystäväni oli ilmoittanut muuttavansa 200km päähän tältä paikkakunnalta.
Ei varmaan kuulosta ihan terveeltä. Mikä minua vaivaa, mitä pitäisi tehdä.
En ole kokenut aijemmin mitään vastaavaa, vaikka olen yksinäisyyttäni kärsinyt viimeiset neljä vuotta. Toinen "kohtaus" oli sekopäisempi. Ensin tuli suuri hyvänolon tunne, kaikki tuntui olevan mitä parhain ja nauroin ja lauleskelin, kädet tärisivät ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, jonka jälkeen sama homma kuin edeltävässä kohtauksessa.
Tuo on kestänyt muutaman minuutin, jonka jälkeen kokoan itseni ja mietin mitä helvettiä poraan.
Minulla on muutama kaveri, mutta nekään eivät mitään kovin hyviä kavereita. Pelkään täysin yksin jäämistä ja tuolloin yksi (samalla ainut) ystäväni oli ilmoittanut muuttavansa 200km päähän tältä paikkakunnalta.
Ei varmaan kuulosta ihan terveeltä. Mikä minua vaivaa, mitä pitäisi tehdä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja sitten näin jo mieleni syövereissä velttokyrpäisen keskiikäisen kepulaisen, jonka äo on yhtä suuri kuin kengän kokoni.Hakkasi paljaalla nyrkillä sitä niin pitkään, että hän tuupertui kuoliaana katuun.
guttatus, laiha lohtu mutta ahdistuskohtaukset ei ole onneksi vaaarallisia! Se on vain TUNNE, se ei voi sulle tehdä mitään!
Mulla oli aikoinaan niin kauheita ahdistuksia etten osaa kuvata. Pystyin vain makaamaan kippurassa tiukasti sikiöasennossa ja itkeä hysteerisesti kun maailma hajosi sirpaleiksi ja minä sinkouduin mustaan avaruuteen enkä saanut mistään kiinni! Minulla oli kerran myös hirvittävä paniikkikohtaus jolloin luulin kuolevani. Onneksi vain sen kerran.
En tiedä miten, mutta jotenkin olen vähitellen oppinut jonkin verran hallitsemaan tuota ahdistusta. Olen itsekseni analysoinut sitä paljon, uskaltanut myöntää ja tutkia asioita elämässäni, niitä todella tuskallisia. Kokea se tuska enkä työntää sitä pois. Se on rankkaa yksin, joten apua kannattais hakea. Olis hyvä päästä puhumaan jollekin, hakeutua esim mielenterveystoimistoon. Minulla on myös erittäin hyvä ja myönteinen kokemus keskusteluista papin kanssa! En ole uskovainen mutta siellä ei puhuttukaan sanaakaan uskosta tai jeesusteltu tai muuta, keskustelut käytiin minun ehdoillani ja minun ajatuksistani. Papeilla on "sielunhoidon" koulutus joka ei ole pelkkää uskontoa. Siellä voi kiroilla jos siltä tuntuu kun purkaa mieltään. Ainakaan tämä pappi ei siitä hätkähtänyt. Sain tosi paljon niistä keskusteluista ja suosittelen todella! Ennakkoluulot nurkkaan! Ja jos ei suju, ei suju. Voi lopettaa sitten. En tiedä pääseekö kaikilla paikkakunnilla papin puheille mutta diakoni ainakin on, ja heidän pitää kunnioittaa sinun vakaumustasi ja olla tuputtamatta mitään uskoa jos sitä et halua!
Olis edes joku ihminen jolle puhua ja avais vähän näköaloja jotka käy kovin suppeiksi kun ihminen ihan yksin miettii ja suree.
Se vaatii ennakkoluulottomuutta ja valmiutta ottaa apu vastaan. Itse joutuu sinne hakeutumaan tai mistä sitten sitä apua hakeekin, mutta kannataa! Ja aikaa se vie että asiat alkaa seljetä, mutta ne selkiää kun on valmis tekemään rankastikin työtä sen eteen!
Voimia sulle!
Olen kärsinyt samankaltaisista kohtauksista nyt jonkin aikaa. Tosin minulla ne yleensä tarvitsevat jonkin ärsykkeen, joka laukaisee kohtauksen. Olo on hirveä ja epätoivo jotain sanoinkuvailemattoman suurta. Kaikki tuntuu hirveän loppulliselta. Sen olen huomannut, että peilin edestä kannatta hankkiutua pois muuten tuo noidankehä on kahta kauheampi kuin peilistä tuijottaa se täysin säälittävän näköinen ihmisolento.
Keväällä tapahtui itsellä näitä useampia mutta nyt syksyllä en ole kohtauksia saanut olen vain ollut hirveän väsynyt. En jaksa keskittyä mihinkään ja vain olen. Yritän käydä lenkillä mutta tuntuu kuin kroppaani pitäisi vetää perässä että se liikkuisi eteenpäin. En jaksa siivota, tehdä ruokaa, tiskata, pedata sänkyä, pestä vaatteita, ym. Pitää vain yrittää pakottaa nyt itsensä tekemään jotain mutta onneksi edes kohtaukset ovat vähentyneet.
Miksi elämästäni tuli tällaista kun parempaakin olisi ollut tarjolla...