Olin pitkään onneton ja yksinäinen. Olin myös masentunut ja harkitsin vakavasti itsemurhaa. En ihan täysin voinut käsittää, kuinka kukaan parisuhteessa oleva voi olla vakavasti masentunut. Kävin läpi monen vuoden lääkitykset ja terapian.
Lopulta minäkin löysin elämänkumppanin. Olin onnellinen. Taisin jo luulla, että masennus on poissa, ainakin niin kauan kuin saan pitää tuon hienon ihmisen vierelläni.
Tuo hieno ihminen on yhä vierelläni, ja suhteemme voi hyvin. Minä itse en voi hyvin. Olen taas ollut allapäin ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Ajatukseni tuntuvat juoksevan kankeammin kuin ennen. Luovuus, itseilmaisukyky ja myös motivaatio ovat tiessään. Se on huono homma siksi, että teen luovaa työtä, ja kun luovuus on poissa, elinkeinoni on vaarassa.
En saa öisin nukuttua, vaan herään aina aamuyöllä moneksi tunniksi ja silloin maailma näyttää aivan erityisen synkältä paikalta. En osaa myöskään keskittyä mihinkään pientä hetkeä pidempään, ja muistini pelaa hyvin huonosti.
En osaa sen paremmin kuvailla tätä tilaa. Kuten kerroin, itseilmaisukykyni on tiessään.
Toisaalta tajuan, ettei minun pitäisi valittaa. "Ei minulla ole oikeutta" valittaa, koska niin monella on asiat paljon huonommin. Minun asiani ovat varsin hyvin. Miksi siis en osaa nauttia elämästä? Jokin aivokemiallinen häiriökö?
Pelkään että olen jotenkin pysyvästi "tyhmentynyt" enkä enää koskaan saa iloa irti elämästä. Se on aika pitkälle päätelty kuukauden heikomman jakson perusteella, tiedän sen. Minussa on ikään kuin elinvoimainen ja voimaton puoli, joilla ei ole keskinäistä keskuteluyhteyttä. Kun masentaa, en osaa kuvitella enkä muistaa sitä aikaa, kun olin täynnä virtaa. Ja kun menee hyvin, no, silloin on tietysti turhaa murehtia synkkää menneisyyttään.
Tajusiko joku mistä puhun? Onko samanlaisia kokemuksia? Onko teille olemassa tie ulos tällaisesta syväjäästä?
Lopulta minäkin löysin elämänkumppanin. Olin onnellinen. Taisin jo luulla, että masennus on poissa, ainakin niin kauan kuin saan pitää tuon hienon ihmisen vierelläni.
Tuo hieno ihminen on yhä vierelläni, ja suhteemme voi hyvin. Minä itse en voi hyvin. Olen taas ollut allapäin ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Ajatukseni tuntuvat juoksevan kankeammin kuin ennen. Luovuus, itseilmaisukyky ja myös motivaatio ovat tiessään. Se on huono homma siksi, että teen luovaa työtä, ja kun luovuus on poissa, elinkeinoni on vaarassa.
En saa öisin nukuttua, vaan herään aina aamuyöllä moneksi tunniksi ja silloin maailma näyttää aivan erityisen synkältä paikalta. En osaa myöskään keskittyä mihinkään pientä hetkeä pidempään, ja muistini pelaa hyvin huonosti.
En osaa sen paremmin kuvailla tätä tilaa. Kuten kerroin, itseilmaisukykyni on tiessään.
Toisaalta tajuan, ettei minun pitäisi valittaa. "Ei minulla ole oikeutta" valittaa, koska niin monella on asiat paljon huonommin. Minun asiani ovat varsin hyvin. Miksi siis en osaa nauttia elämästä? Jokin aivokemiallinen häiriökö?
Pelkään että olen jotenkin pysyvästi "tyhmentynyt" enkä enää koskaan saa iloa irti elämästä. Se on aika pitkälle päätelty kuukauden heikomman jakson perusteella, tiedän sen. Minussa on ikään kuin elinvoimainen ja voimaton puoli, joilla ei ole keskinäistä keskuteluyhteyttä. Kun masentaa, en osaa kuvitella enkä muistaa sitä aikaa, kun olin täynnä virtaa. Ja kun menee hyvin, no, silloin on tietysti turhaa murehtia synkkää menneisyyttään.
Tajusiko joku mistä puhun? Onko samanlaisia kokemuksia? Onko teille olemassa tie ulos tällaisesta syväjäästä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni ollut tässä pitkään sellainen "kehitys" menossa, että tuntuu kuin kuolisi sisältä; kaikki ajattelu, luovuus, itseilmaisu, huumori, kyky kohtaamiseen ikään kuin tukehtuisi ja kuihtuisi pois. Tähän liittyy siis myös noita tuntemuksia, ettei voi eikä jaksa ilmaista itseään tai suunnilleen edes pysähtyä ajattelemaan kunnolla herääviä ajatuksiaan.
Omalla kohdallani nykytilanteen taustalla on monenlaista: stressiä, yksinäistymistä, liian vähäistä lepoa - ja vuosia jatkunut masennus. Se on mennyt parempaan suuntaan pitkään, mutta nyt ja jo vähän pitempään on tuntunut lähinnä siltä, että monet asiat ovat vain yhtä pahenevaa tukkeutumista, sotkua ja väsymistä.
En tiedä, miten tästä noustaan tai kuljetaan ulos, mutta ehkä vain jatkamalla ja uskomalla, että jotain uutta on edessä. Itse tajuan itsestäni senkin, että nuo ajatukset ja tuntemukset väsymisestä ja tyhjenemisestä ovat omalla tavallaan myös sellainen masennuksen itseään toistava luuppi, joka vain laittaa ajattelemaan ja tuntemaan kaikesta noin. Ehkäpä senkään todenmukaisuuteen ei kannata eikä tarvitse uskoa liikaa.
Tulee mieleen mainita vielä, että eipä tuo sinun tekstisi heikolta itseilmaisulta vaikuttanut; päin vastoin. Itsellenikin ovat tosiaan tuttuja tunnelmat, joissa kokee, että oma ajattelu tai itseilmaisu on jotenkin paljon heikompaa kuin tavallisesti. Ehkä ne tuntemukset voivat olla osaksi paikkaansa pitäviä silloin, kun henkiset voimat ovat todella vähissä, mutta toisaalta niissä voi olla kyse myös vielä todellisuuttakin synkemmästä tuntemuksesta itsen suhteen...