ja siihen joukkoon valitettavasti taidan minäkin kuulua. Minulla on muutama hyvä ystävä ja pienet lapset ovat kotona, mutta puolisoa ei ole. Mikään ihmissuhde, vaikka olisi kuinka hyvä ystävä, ei voi korvata aviopuolisoa.
Kuinkahan kauan tätä yksinäisyyttä riittää ja kuinka sen kestää..? Tai osaako sitten enää toisen kanssa kaikkea jakaakaan.
Kuinkahan kauan tätä yksinäisyyttä riittää ja kuinka sen kestää..? Tai osaako sitten enää toisen kanssa kaikkea jakaakaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sama homma minulla, paitsi ettei ole niitä hyviä ystäviä. Tuntuu todella pahalle välillä kun ei ole ketään johon turvata ja jonka kanssa jutella ja purkaa mieltään. Välillä tulevaisuuskin pelottaa ihan hirveästi kun ei tiedä oikein mihin suuntaan jatkaa. Lapset on kuitenkin hoidettava joten siihen nyt saa ainakin jonkin verran murheitaan unohdettua.
Mieli tekisi seurustelllakin, mutta kun ei tiedä millainen se vastapuoli on ja tuleeko toimeen. Ei tee mieli enää pettyä.
Lisäksi itselläni on vielä sellainen ongelma, että olen jotenkin jäänyt kiinni edellisiin suhteisiin joka aiheuttaa sen, etten jaksa arvostaa miehiä oikein mitenkään. Jos joku erehtyisikin kanssani keskustelemaan syvemmin, luulen että katkeruuteni paistaisi läpi ja siinä taas oltais. Olen siis jossain isossa kuplassa, josta ei näytä olevan pääsyä ulos. En osaa muuttaa asennoitumistani tuosta noin vaan, vaan pitäisi kyllä saada jotain näyttöä onko miehistä mihinkään vai ei. Vaikeaa....
Jaksamista sinullekin. Jo pelkästään lasten hoitaminen yksin ja arjesta ja kaikesta täysin yksin vastaaminen on rankaa. Mutta eniten minua masentaa tämä yksinäisyys.
Minulla on vahvana tiettyjä arvoja elämässä ja tuntuu ettei tästä maailmasta enää löydy sellaista miestä jolla olisi arvot kohdallaan ja hyvä sydän toista ihmistä kohtaan. Tai siis vapaata sellaista miestä ei löydy.
En oikein viitsi näille ystävilleni tätä enää purkaa, koska kaikilla on perhe, he eivät oikeasti voi käsittää mitä on olla täysin yksin lasten kanssa.
Ja luulenpa ettei eronnut ja äiti jolla jo on lapsia ole kovin monen miehen mieleen.
Mutta siinä toivossa on kuitenkin elettävä ja Taivaan Isän puoleen kädet ristittävä..
Paljon voimia sinulle arkeen ja muista ettet ole ainoa, jos se yhtään lohduttaa ;)
Joo kiitos, samoin sulle.
En minäkään halua että kukaan kokisi lapseni taakkana tai jotenkin väkisin mukaan otettavina. Ehkä sen vuoksi onkin parempi olla yksin ja koittaa vaan saada kavereita.
Mulla on myös arvot kohdallaan. Vanhankansan kasvatuksen saaneena rima on aika korkealla. Näitä ei kauheasti enää löydy tai sitten ne vaan pitävät itsestään niin pientä ääntä.
Minulla tuo pelko tulevaisuuteen oikeastaan ilmenee vain silloin kun lapset ovat isänsä luona ja on sitä omaa aikaa jolloin tulee upottua ajatuksiin. Sitten kun niitä tarpeeksi kauan mielessään vatkaa, alkaa tuntua niin turhalta kaikki. Ehkä se johtuu siitä, että voimat on jo niin loppu. Mene ja tiedä sitten.
Mennään päivä kerrallaan, niin eiköhän se siitä :)
Hyvää syksyä, myös teille miehille.
Sulla on sentään muutama hyvä ystävä ja lapsia. mulla ei ole yhtään ystävää kelle soittaa tai kenen kanssa hengailla.!!
et sä oo yksinäinen. sulla on mukuloita ja ystäviä. vikinä seis.
Heips
Pakka vastata sivusta sinulle, vaikka en ap. olekaan, että lapset eivät ole YSTÄVIÄ aikuiselle!
Olen myös "äiti" kuten ap. eikä minulla ole lainkaan ystäviä. On aivan kauheaa nähdä miten lapsetkin kärsivät siitä, ettei minulla ole ketään aikuista lähipiirissäni. Kyselevät miksi meillä ei käy vieraita ja miksi emme käy kylässä kenenkään luona. On myös todella rankkaa olla YH, kun ei ole minkäänlaista turvaverkostoa. Jos olen sairas, en pääse edes lääkäriin, koska ei ole ketään, joka tulisi edes siksi aikaa lasten seuraksi kotiin. Enkä tarkoita sitä, että ystävät olisivat olemassa siksi, että he tulevat lapsenvahdiksi, vaan sitä ääretöntä yksinäisyydentunnetta tässä maailmassa, että jos jotakin minulle tapahtuu, saan apua vain sossutädeiltä.
Aikunen/äiti ei saa tukeutuia lapsiinsa yksinäisyydessään. Vanhemman tehtävä on olla vanhempi, eikä kaveri lapsilleen. Koska olen yksinäinen, pelkään paljon enemmän lasteni puolesta, kuin jos minulla olisi turvaverkosto. Ja vastuu on todella suuri, kun ei ole ketään kenen kanssa se jakaa, edes silloin tällöin jutellen arkipäivän asioista.
Koska minulla on lapsia, en myöskään pääse vapaasti minnekään ystäviä etsimään. Jos ja kun minulla on 1-2 vkonloppua vapaana kuukaudessa, olen niin väsynyt ja hukun rästihommiin kotona, etten jaksa lähteä minnekään ihmisten ilmoille. Ja miehestä on aivan turha haaveillakaan, sen opiun jo vuosia sitten.
Yksinäinen voi olla vaikka ympärilläsi olisi tuhat ihmistä.
Vinkki vinkki, tämä "mulla on asiat näin paljon huonommin!"-kirjoittelu ei ole rakentavaa, eikä koskaan tule olemaan.
Kukaan ei uskalla tutustua yksinäiseen. Kaikki luule et yksinäiset on jotain hulluja rikollisia kun niillä ei ole ketään. Ihan sama vaikka olis lapsiakin niin eipä kukaan halua tutustua. Mulla ei oo lapsia eikä tule koskaan olemaankaan, sillä ei niin hullua naista ole et niitä mun kanssa alkais tekemään.