Onko täällä muita, joilla on jotenkin extra-vaikeaa luottaa ihmisiin? Siis ettei halua olla oikein edes tekemisissä muitten kanssa sen takia, kun pelkää tulevansa huijatuksi, jätetyksi, solvatuksi ym.? Minä pelkään ihmisten käyttäytymistä enemmän kuin kuolemaa, seuraan muita liian tarkasti kaikkia ilmeitä ja eleitä katsellen ja saatan tehdä joskus jopa virhe-arviointeja yms. en osaa olla toisten kanssa luontevasti ja pidän aina etäisyyttä toisiin.
Jos muut ovat liian lähellä minua, alkaa ahdistamaan ja sydän hakkaamaan tuhatta ja sataa. Joskus tulee sellainen pelkoreaktio, että voisin lyödä jotakuta ja juosta paikalta pois. Tunteitani pidätellen tulen kuitenkin suhtkoht hyvin juttuun muiden kanssa, mutta mielessäni jatkuvasti että haluan pois. Katselen myös neuroottisesti omaa käyttäytymistäni, pelkään että hengitykseni haisee tai vaatteeni haisevat.
Lapsuudessani oli paljon koulukiusaamista, minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle saakka. Ala-asteella paras ystäväni hyväksikäytti minun kiltteyttäni ja oli sitten loppujenlopuksi melko ilkeä ja häiriintynytkin ihminen... ja käytti minua jopa seksuaalisestiki hyväksi. Kaikki nämä sitten vain vahvisti sitä tunnetta, etten halunnut olla muiden kanssa, vaan eristäydyin kotiini ja vain tietokoneeni oli paras ystäväni. Vanhempani eivät puuttuneet ajankäyttööni vaan antoivat minun olla yksin kun sellaisen vaikutelman aina annoin, että pidän yksinolosta.
Oli minulla myös toinen paras ystävä, joka oli kuitenkin hyvin itsekäs ja tallasi minut maanrakoon. Aina hän otti esille sen, miten paljon parempi hän on minua... ja sitten ajattelin oikeasti niin, että olen ihan surkimus. Myöhemmällä iällä pistin välit katki tähän ystävään, koska aina kun olin hänen kanssaan vain vähän aikaa, niin purskahdin itkemään. Hänen välinpitämätön käytöksensä oli minulle ihan liikaa. Ajattelin, etten voi tällä tavalla jatkaa, että on epänormaalia käyttäytyä näin ihmisten seurassa. Huomasin, että olin vakavasti masentunut.
Minulla on keskivaikeaa masennusta edelleen. Haluaisin olla taas onnellinen, joka onnistuukin nyt kun minulla on oikea lääkitys. Silti tuntuu että niitä patoutumia on edelleen, aina kun tapaan uuden ihmisen en pääse hänen kanssaan henkisesti samalla tasolle. Tuntuu että pidän vain kaiken sisälläni enkä uskalla antaa itsestäni mitään toiselle. Pelkään että joudun taas pettymään ihmissuhteissa, kaikista helpointa olisi olla vain yksin. En sitä kuitenkaan voi olla, kun näen ihmisiä päivittäin että edes parisen sanaa voisi vaihtaa.
Kertokaa, miten tästä eteenpäin?
Jos muut ovat liian lähellä minua, alkaa ahdistamaan ja sydän hakkaamaan tuhatta ja sataa. Joskus tulee sellainen pelkoreaktio, että voisin lyödä jotakuta ja juosta paikalta pois. Tunteitani pidätellen tulen kuitenkin suhtkoht hyvin juttuun muiden kanssa, mutta mielessäni jatkuvasti että haluan pois. Katselen myös neuroottisesti omaa käyttäytymistäni, pelkään että hengitykseni haisee tai vaatteeni haisevat.
Lapsuudessani oli paljon koulukiusaamista, minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle saakka. Ala-asteella paras ystäväni hyväksikäytti minun kiltteyttäni ja oli sitten loppujenlopuksi melko ilkeä ja häiriintynytkin ihminen... ja käytti minua jopa seksuaalisestiki hyväksi. Kaikki nämä sitten vain vahvisti sitä tunnetta, etten halunnut olla muiden kanssa, vaan eristäydyin kotiini ja vain tietokoneeni oli paras ystäväni. Vanhempani eivät puuttuneet ajankäyttööni vaan antoivat minun olla yksin kun sellaisen vaikutelman aina annoin, että pidän yksinolosta.
Oli minulla myös toinen paras ystävä, joka oli kuitenkin hyvin itsekäs ja tallasi minut maanrakoon. Aina hän otti esille sen, miten paljon parempi hän on minua... ja sitten ajattelin oikeasti niin, että olen ihan surkimus. Myöhemmällä iällä pistin välit katki tähän ystävään, koska aina kun olin hänen kanssaan vain vähän aikaa, niin purskahdin itkemään. Hänen välinpitämätön käytöksensä oli minulle ihan liikaa. Ajattelin, etten voi tällä tavalla jatkaa, että on epänormaalia käyttäytyä näin ihmisten seurassa. Huomasin, että olin vakavasti masentunut.
Minulla on keskivaikeaa masennusta edelleen. Haluaisin olla taas onnellinen, joka onnistuukin nyt kun minulla on oikea lääkitys. Silti tuntuu että niitä patoutumia on edelleen, aina kun tapaan uuden ihmisen en pääse hänen kanssaan henkisesti samalla tasolle. Tuntuu että pidän vain kaiken sisälläni enkä uskalla antaa itsestäni mitään toiselle. Pelkään että joudun taas pettymään ihmissuhteissa, kaikista helpointa olisi olla vain yksin. En sitä kuitenkaan voi olla, kun näen ihmisiä päivittäin että edes parisen sanaa voisi vaihtaa.
Kertokaa, miten tästä eteenpäin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Riittävän useasti ja räikeästi kun tulee loukatuksi, niin ei kovasti haluakkaan kenenkään kanssa olla missään tekemisissä. Elämä on silloin helppoa jos kavereiden kanssa jotain tekee tai jostain puhuu, niin ne on omia puheita ja tekemisiä joissa on aina vähintään kaksi mukana. Joillekkin ihmisille avoimmuus on sitä, että mediassa julkistetaan kenen tahansa yksityiselämän asiat. Asian pitäisi olla täysin päinvastainen, että avoimmuus on itse asiassa kaikenpuolista luottamusta ja sitä ettei halutakkaan loukata toista taikka tunkea sinne yksityiselämään epäsoveliaana hetkenä. Itsekkin olen saanut täysin pyytämättä tämän pikkujulkkiksen maineen täysin raiskaamismielessä. Todella loukkaavaa laittaa koko kaupunki niskaan hengittämään kaikkein intiimimpänä hetkenä varsinkin sen jälkeen kun olin jo esim. julkisista töistä päässyt eroon ja porukat kaupungissa muuttunut ja vaihtunut niin paljon, etten juuri ketään enää tuntenutkaan. Joskus se vain käy ylivoimaseksi yrittää nostaa itseänsä kerta toisen jälkeen ylös kun se ympäristön kaatu tulee aina uudestaan ja ihmisiä, jotka täysin vääränä hetkenä haluaa olla väkipaolla tekemisissä.