Olen todella yksinäinen "erakko" tosin kahden lapsen äiti, mutta sosiaalisesti melko avuton. Jo pienestä pitäen tunsin ja olinkin hieman erilainen, kuin muut. Lapsuudessa koin jo yksinäisyyttä, masentuneisuutta, huonoa itsetuntoa, ylenpaattista jännitystä esim sos.tilanteisssa ja mm. esiintymispelko on myös "esim luokan edessä esitelmien pitäminen tai uusiin tilanteisiin/paikkoihin meneminen. Minulla ei ole kavereita, kuin yksi joka on lapsuudenystäväni. Minulla on adhd, kaksisuuntainen mieliala-häiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikki/ahdistusta ja masennusta. Olen ollut myös huonoissa mies"suhteissa" joissa on ollut petosta, väkivaltaa, hyväksikäyttöä( ei kuitenkaan seksuaalista ) ym ikävää, , jotenkin löysin aina ne tyypit, jotka ei ollutkaan niin hyviä. Arvostan itseäni ilmeisesti niin vähän, että aina valitsin miehiä, jotka arvostivat minua vielä vähemmän. Vanhempani erosivat kun olin hyvin pieni ja sen jälkeen äitini ei myöskään ottanut ketään miestä siihen enään. Perhe asiani ne vasta sotkuiset ovatkin. Pelkään, että jään myös samoin yksinäiseksi ja erakoksi aivan kuten hän (äitini ) Hän on erittäin katkeroitunut omaan elämäänsä.
Kasvoin äitini ja yhden sisareni kanssa. Teininä sai tietää että minulla on myös toinen sisko ja velikin. Suvussa paljon riitoja ja salaisuuksia joista en ollut tietoinen. Aikuisuuteen kasvaessani välit menivät kokonaan äitiini sekä sisareeni. Ja olemme lasteni kanssa olleet ilman "mummua ja tätiä" jo kohta 10 vuotta. isästäni en ole kuullutkaan eikä muitakaan sukulaissuhteita ole ollut lapsenakaan saati sitten nyt. Kaikista eniten minua harmittaa se, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni mitään "hyvää" En sukulaisia, en isää joka olisi heistä "välittänyt" en mitään. Haluaisin niin kovasti oppia elämään ja nauttimaan elämästä. Haluaisin saada ystäviä, mutta en enään edes ns. uskalla ajatella että joskus saisin. Olen kotona päivät pitkät en harrasta mitään sillä en "pysty" liikkumaan yksin..muualle kuin töihin ja kotiin...ja aivan pakolliset asiat myös, jos niitä ei saa puhelimella hoidettua. Töihin on vaikea mennä kun "jännitän" siellä sosiaalisissa tilanteissä muiden työkavereiden kanssa. Tiedän että "arkuuteni" jännitykseni ja paniikkini näkyy ja vaistoan kuinka se on työtovereitani myös "huvittanut" ja selän takana myös puhututtanut. Olen aina ollut hyvin "herkkä" myös vaistoamaan tilanteita ja muiden tunteita tai asioita . Pidän työstäni..ja
uskokaa tai älkää, mutta olen siirtynyt hoitoalalle ja olen itseasiassa aika hyvä työssäni. Olen erittäin empaattinen ja ymmärtäväinen itse.
Aiemmin olin aina asiakaspalvelualalla
. On myös omituista että aina ns. Asiakastilanteissa pystyn olemaan "iloinen, rento ja hauska oma itseni" ja asiakassuhteissa läpi elämän olen aina ollut hyvä ja olen saanut tolkutomasti kehuja missä ikinä olen ollutkaan töissä ja kehut ovat aina tulleet nimenomaan asiakkailta. Pystyisin helposti olla myös esim. huutokaupan vetäjänä. Mä niin etsin samankaltaisia tai ainakin ymmärtäväisiä esim "nettiystäviä" sillä en jaksa enään olla vain yksin ja kaipaan vertaistukea. Tää kirjotus on luultavasti ihan sekava sillä ajatukset pomppii paljon laidasta laitaan tämän ystäväni adhn:n takia mutta mä haluisin ajatella että joku ymmärtää tästä ees jonkin verran enemmän kun vaan höykäsen pöläyksen. Niin ja monet kerran olen haaveillut että alan esim. hyväntekeväisyystyöhön..mutta sitten pidän itseäni siihenkin liian "surkimuksena" Olen päivät pitkät niin väsynytkin. Joka päivä suunnitelen mukamas aina jotain ja mietin että nyt alkaa uus elo niin...kohta se jo taas lopahtaa enkä jaksa mitään muuta kun maata tai katsoa tv:tä..hyvä kun jaksan lapsilleni tehdä jotain syötävää. Vaikka olen niin saamaton "kotona" niin töissä kyllä olen aina tehnyt töitä ja olen siellä jotenkin "valppaampi" ja energisempi. Nyt mä lopetan meen niin pyörryksiin itekki jo tästä sekamelskasta et huh huh.. :( Kiitokset kaikille..
Kasvoin äitini ja yhden sisareni kanssa. Teininä sai tietää että minulla on myös toinen sisko ja velikin. Suvussa paljon riitoja ja salaisuuksia joista en ollut tietoinen. Aikuisuuteen kasvaessani välit menivät kokonaan äitiini sekä sisareeni. Ja olemme lasteni kanssa olleet ilman "mummua ja tätiä" jo kohta 10 vuotta. isästäni en ole kuullutkaan eikä muitakaan sukulaissuhteita ole ollut lapsenakaan saati sitten nyt. Kaikista eniten minua harmittaa se, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni mitään "hyvää" En sukulaisia, en isää joka olisi heistä "välittänyt" en mitään. Haluaisin niin kovasti oppia elämään ja nauttimaan elämästä. Haluaisin saada ystäviä, mutta en enään edes ns. uskalla ajatella että joskus saisin. Olen kotona päivät pitkät en harrasta mitään sillä en "pysty" liikkumaan yksin..muualle kuin töihin ja kotiin...ja aivan pakolliset asiat myös, jos niitä ei saa puhelimella hoidettua. Töihin on vaikea mennä kun "jännitän" siellä sosiaalisissa tilanteissä muiden työkavereiden kanssa. Tiedän että "arkuuteni" jännitykseni ja paniikkini näkyy ja vaistoan kuinka se on työtovereitani myös "huvittanut" ja selän takana myös puhututtanut. Olen aina ollut hyvin "herkkä" myös vaistoamaan tilanteita ja muiden tunteita tai asioita . Pidän työstäni..ja
uskokaa tai älkää, mutta olen siirtynyt hoitoalalle ja olen itseasiassa aika hyvä työssäni. Olen erittäin empaattinen ja ymmärtäväinen itse.
Aiemmin olin aina asiakaspalvelualalla
. On myös omituista että aina ns. Asiakastilanteissa pystyn olemaan "iloinen, rento ja hauska oma itseni" ja asiakassuhteissa läpi elämän olen aina ollut hyvä ja olen saanut tolkutomasti kehuja missä ikinä olen ollutkaan töissä ja kehut ovat aina tulleet nimenomaan asiakkailta. Pystyisin helposti olla myös esim. huutokaupan vetäjänä. Mä niin etsin samankaltaisia tai ainakin ymmärtäväisiä esim "nettiystäviä" sillä en jaksa enään olla vain yksin ja kaipaan vertaistukea. Tää kirjotus on luultavasti ihan sekava sillä ajatukset pomppii paljon laidasta laitaan tämän ystäväni adhn:n takia mutta mä haluisin ajatella että joku ymmärtää tästä ees jonkin verran enemmän kun vaan höykäsen pöläyksen. Niin ja monet kerran olen haaveillut että alan esim. hyväntekeväisyystyöhön..mutta sitten pidän itseäni siihenkin liian "surkimuksena" Olen päivät pitkät niin väsynytkin. Joka päivä suunnitelen mukamas aina jotain ja mietin että nyt alkaa uus elo niin...kohta se jo taas lopahtaa enkä jaksa mitään muuta kun maata tai katsoa tv:tä..hyvä kun jaksan lapsilleni tehdä jotain syötävää. Vaikka olen niin saamaton "kotona" niin töissä kyllä olen aina tehnyt töitä ja olen siellä jotenkin "valppaampi" ja energisempi. Nyt mä lopetan meen niin pyörryksiin itekki jo tästä sekamelskasta et huh huh.. :( Kiitokset kaikille..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luetun perusteella täytyy sanoa että ei ole sinun elämäsi ollut kovinkaan helppoa, ja voin vain kuvitella kuinka rankkaa elämäsi on täytynyt olla.
Toisaalta on kiva kuulla että pystyt olemaan oma itsesi asiakas tilanteissa
ja että nautit työstäsi.
Juttu seuraa saa kun pyytää lupaan ainakin vastata , joten ei tartte ujostella.
:)
Tommonen ihminen sitten päättää lisääntyä. Hyvät geenit ja mahtavan kasvatuksen tarjoat äpärille.
Ei kenellekään asiallisesti ongelmiaan vuodattavalle pidä vastailla noin törkeästi. Aloittajan ainut vika luetun perusteella on liika herkkäuskoisuus toisiin ihmisiin. Sinun haukkujan vikasi taaas on ettet arvosta ketään muuta kuin itseäsi, eli olet juuri noita hyväksikäyttäjäröyhkeilijöitä. Komenttisi ei ole mukavaa luettavaa kenellekään, ei auta ketään, ja tuo mielipahaa itsellesikin, jos viitsit lukea mitä töhersit! Ei se ole niin helppoa alkaa elämään "nerokkaasti" jos on vanhempien ja kotiympäristön virhellet elämänotteet olleet kasvuympäristönä! Ja jälkikasvu nyt vaan on niin, että niitä yleensä tulee, jos kohtaa "miellyttävän vcastakkaista sukupuolta olevan vähänkin pitemmäksi ajaksi kaveeraamaan. Ne hyväksikäytöt ja väärät valinnat yleensä paljastuvat liian myöhään, ja siksi niitä eroja ja "isättömiäja "äidittömiä" ongelmien jatkajia sitten tulee. Toisinaan yksinhuoltajakin pystyy kasvattamaan "ehjiä yksilöitä"! Itse olen kasvanut ihan tavallisessa tiukan kasvatuksen perheessä ja omani on isovaari-vaiheessa. Aika paljon on siis tuota elämän näkemystä karttunut. Toivotan aloittajalle oman orvostuksen vahvistumista nautittavaa elämää!
Tänne vain kirjottelet :) mäkin arastelen toisinaan ihmiskontakteja, mut muuten oon kyllä mielestäni kaikkien kans toimeentuleva. Ja mulla on myös lapsiakin...niin ja mies.
On ihan normaalii että on halu saada ja omistaa ystäviä, Mäki kuitenki toisaalta oon eläny ennen lapsia hiukka rankempaa elämää, ja nyt sit ku on tässä pienes kylässä perheen kanssa...vanhat kaverit jääny...eipä oo tullu uusiakaan vielä vastaan. Tuskin täällä tuleekaan...ihmiset on niin sulkeutuneita omiin piireihinsä ja siihen vanhaan en palaa!
Yksin tallaan lenkkipolut hyvä musiikki korvilla :)
Toi oli aivan kuin mun kirjoittama..paitsi ettei mulla oo lapsia. Mä tosin jätin hoitoalan koska tinsin olevani "liian kummallinen" sille alalle vaikka kehuja työstäni sainkin ja asiakkaat tykkäs.
Moikka aloittaja!
Mä jotenkin ymmärrän sua tosi hyvin, koska oon ite kokenu lapsena samanlaisia tunteita. Oon myös äärimmäisen arka ja huono sosiaalisissa tilanteissa vaikka mulla kavereita jonkin verran onkin. Ootko mistäpäin? Ootko ikinä ajatellu hakevas johonkin terapiaryhmään tai vertaistukeen yms? Mulle saa kirjotella jos kaipaat kuuntelijaa! Sähköpostin voin antaa jos kiinnostaa :)
Moikka Lasagne77! Löysin itseni joistakin lauseista. Mul ei oo lapsia vaikka haluaisin, PCOSsin takia. Todettiin myös sosiaalisten tilanteiden pelko ja (tunnetilojen) masennusta. Ja niin oon minäkin valinnu väärät ukot. Itse olen pitkäaikaistyötön mut tosi hienoa kuitenkin että itse olet töissä ja näet ja kommunikoit eri ihmisten kanssa, se on parempi kuin ei mitään.
Uskon myös että kasvatat ihan omalla ja äidillisellä tyylilläsi upeat lapset jotka voivat olla ylpeitä äidistään kun äiti on mennyt kivikkoista tietä mutta nousee sieltä vielä...tsemppiä