Oletteko Lestadiolaiset ajatelleet koskaan sitä , miksi osalla ihmissistä on tämän maallisen vaelluksen aikana vastoinkäymisiä enemmän, kuin toisilla?
Onko Jumala nyt ihan oikeudenmukainen, kun tuntuu , että eräät saavat kuormaa enemmän , kuin he jaksaisivat sitä kantaa?
Vaikka on sanonta,että "kenellekkään ei anneta kuormaa enemmän, kuin hän sitä jaksaa kantaa"! "Ja ketä hän kurittaa, sitä hän myös rakastaa!"
Mutta kuitenkin jotkut ihmiset eivät enää yksinkertaisesti jaksa, vaan päätyvät
ITSEMURHAAN! Tunnen itsekkin kymmeniä, jotka ovat kyseiseen ratkaisuun
päätyneet.
Itsekkin olin hyvin lähellä samanlaista ratkaisua Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1995.Elämä oli murjonut kaikenlaisilla vastionkäymisillä jo useamman vuoden ajan. Oli avioero,työttömyys, rahahuolet ja kaikenlaista muuta pienempää vastoikäymistä solkenaan. Olin masentunut, ahdistunut ja
elin todella sellaisissa fiiliksissä, että elämän jatkaminen tuntui toivottomalta.
Sinä yönä minulle selvisi ,miltä tuntuu ihmisestä hetki ennen, kun he päätyvät tähän epätoivoiseen tekoon! Kello oli puolenyön tietämissä kyseisenä yönä,
kun päässani ikään kuin naksahti ajatus, että nyt loppui tämä tuska.
Samalla tuli ylimaallisen voimakas tunne ,että nyt olen viimmeinkin oman elämäni herra, Kaikki tuska ja ahdistus oli poissa. Ajattelin kylmänruhallises-
ti, että yksi loikka vaan 5- kerroksesta märkään asfalttiin,niin kaikki on ohi!
Olo oli edelleen kylmän viileä, mutta ajattelin , että onhan kuolemaantuomi-
tullakin vimmeinen ateria niin keitämpä vielä itselleni "lähtökahvit"
Keitin kahvit ,mutta siinä kahvia juodessani tuli mieleeni, että onhan minulla pieni tytär,että pilaanko minä teollani myös hänen elämänsä? Tämä ajatus pa-
lautti minut takaisin elämään. Olen miettinyt jälkeenpäin, että onneksi en omista asetta ,sillä jos näin olisi ollut, tuskin tätä sepustusta enää kirjoittaisin.
Itselläni ei ennen tätä, eikä sen jälkeen ole tullut tällaisen "viimmeisen ratkai-
sun" ajatusta edes mieleeni. Valitettavasti tässäkin maassa noin tuhannelta ihmiseltä vuodessa jää ne "viimeiset kahvit juomatta"! Olen miettinyt tässä viimme aikoina oman elämäni tarkoitusta. Kun jäin eläkkeelle vajaa vuosi sitten
on ollut aikaa "kelata" mennyttä elämäänsä ja nämä hengellisetkin asiatkin ovat ruvenneet kiinnostamaan.Eipähän ne silloin työelämän "oravanpyörässä", juuri juolahtaneet miieleen ,kuin silloin tällöin.
Onko teillä uskovilla ihmisillä ollut koskaan "kuorma niin painava",että sielun-
vihollisen houkutus olisi ollut näin lähellä kuin minulla oli???
Onko Jumala nyt ihan oikeudenmukainen, kun tuntuu , että eräät saavat kuormaa enemmän , kuin he jaksaisivat sitä kantaa?
Vaikka on sanonta,että "kenellekkään ei anneta kuormaa enemmän, kuin hän sitä jaksaa kantaa"! "Ja ketä hän kurittaa, sitä hän myös rakastaa!"
Mutta kuitenkin jotkut ihmiset eivät enää yksinkertaisesti jaksa, vaan päätyvät
ITSEMURHAAN! Tunnen itsekkin kymmeniä, jotka ovat kyseiseen ratkaisuun
päätyneet.
Itsekkin olin hyvin lähellä samanlaista ratkaisua Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1995.Elämä oli murjonut kaikenlaisilla vastionkäymisillä jo useamman vuoden ajan. Oli avioero,työttömyys, rahahuolet ja kaikenlaista muuta pienempää vastoikäymistä solkenaan. Olin masentunut, ahdistunut ja
elin todella sellaisissa fiiliksissä, että elämän jatkaminen tuntui toivottomalta.
Sinä yönä minulle selvisi ,miltä tuntuu ihmisestä hetki ennen, kun he päätyvät tähän epätoivoiseen tekoon! Kello oli puolenyön tietämissä kyseisenä yönä,
kun päässani ikään kuin naksahti ajatus, että nyt loppui tämä tuska.
Samalla tuli ylimaallisen voimakas tunne ,että nyt olen viimmeinkin oman elämäni herra, Kaikki tuska ja ahdistus oli poissa. Ajattelin kylmänruhallises-
ti, että yksi loikka vaan 5- kerroksesta märkään asfalttiin,niin kaikki on ohi!
Olo oli edelleen kylmän viileä, mutta ajattelin , että onhan kuolemaantuomi-
tullakin vimmeinen ateria niin keitämpä vielä itselleni "lähtökahvit"
Keitin kahvit ,mutta siinä kahvia juodessani tuli mieleeni, että onhan minulla pieni tytär,että pilaanko minä teollani myös hänen elämänsä? Tämä ajatus pa-
lautti minut takaisin elämään. Olen miettinyt jälkeenpäin, että onneksi en omista asetta ,sillä jos näin olisi ollut, tuskin tätä sepustusta enää kirjoittaisin.
Itselläni ei ennen tätä, eikä sen jälkeen ole tullut tällaisen "viimmeisen ratkai-
sun" ajatusta edes mieleeni. Valitettavasti tässäkin maassa noin tuhannelta ihmiseltä vuodessa jää ne "viimeiset kahvit juomatta"! Olen miettinyt tässä viimme aikoina oman elämäni tarkoitusta. Kun jäin eläkkeelle vajaa vuosi sitten
on ollut aikaa "kelata" mennyttä elämäänsä ja nämä hengellisetkin asiatkin ovat ruvenneet kiinnostamaan.Eipähän ne silloin työelämän "oravanpyörässä", juuri juolahtaneet miieleen ,kuin silloin tällöin.
Onko teillä uskovilla ihmisillä ollut koskaan "kuorma niin painava",että sielun-
vihollisen houkutus olisi ollut näin lähellä kuin minulla oli???
Vastaukset 9
Vanhimmat
Täytgyy sanoa , että ei noin konkreettisesti , Niin kuin kerran sanoin se seikka, että itsarin jälkeen , vasta kaikki elkaa
olen kuullut että ei sellainen sielu taivaaseen päädy , kuitenkin
en sitä tuomitse , sillä kaikki on Herra Jumalan /Jeesusksen
käsissä , mutta arvelen että vatuu on minun , jos tekisin jotain
itselleni .
Niin se kuormitus joissakin tapauksissa , tuntuu kohtuut-tomalta Mutta ei se Isä anna kuin tarkkaan sen minkä me kestämme Hän on Paras arvioitsija , Oletko huomannut ,
Että Hän oli Paras Laivanrakentajakin jo n. 2100 antoi säntilliset ohjeet Nooalle ja noin 120v. kuluessa rakenesi
ARKIN .Mutta jos Jumala olisi luonut arkin , ei ihmisillä olsi
ollut etsikko aikaa , vaikka ei heitä kukaan kääntynyt sit -
tenkään . Vain ne 8 ihmistä pelastui , ja ne eläimet jotka
Jumala ajoi Arkkiin veden paisumuksen aikaan .
silloin kirjoitettiin 3400 eKr .eli siitä 2011 3400 =5411yht.
ja maailman alusta 2240. ,siitä voit laskea maailman iän .
Kysyit onko meillä uskovilla ollut koskaan kuorma niin kova että sielunvihollinen saisi houkuteltua moiseen , Ei koskaan
se johtuu siitä että olemme olleet uskovia koko ikämme ja
meillä on anteeksi anomisemme , me todella uskomme että
saamme syntimme anteeksi , kun anomme sitä ,
Eikö tunnu loogiselta näinhän se menee , jos sinullakin olisi
ollut se mahdollisuus , se olisi ollut paljon helpompaa.
Aika monta esikoislestadiolaistakin on tehnyt itsemurhan. Emme siis voi sanoa ettei koskaan.
Mielisairauksia on uskovienkin parissa, aivan samoin kun ei-uskovissakin.
Ihminen joka päätyy itsemurhaan, on erittäin vakavan sairauskohtauksen uhri.
Joku voi saada sydänkohtauksen, jonkun toisen mieli pettää ylirasituksen seurauksena. Ei tässä sen kummemmasta asiasta ole kysymys. Jälkeenjääneille itsemurha on aina raskas isku. Helposti terveen näkökulmasta katsoen henkilö teki teon tahallaan, ja tarpeettomasti.
Isoäitini on päätynyt itsemurhaan -30 luvulla vaikean sairauden seurauksena. Isävainaa oli nostamassa häntä kaivosta 16 vuoden ikäisenä. Iso perhe jäi ilman äitiä.
Avaaja otti kiitettävällärohkeudella esiin tärkeän elämän osa-alueen, huono-osaisuuden. Nämä ovat vakavia saarnoja erityisesti niille joilla menee hyvin!!!
Tuossakohtaa kun sanoin noin , se johtui sittä että silloin minä
mietin sitä ahdistusta ,,, en lainkaan itsaria , , , se on kyllä
sielunvihollisen aikaansaannosta ... Tunnen kyllä monia minäkin
jotka on vihollinen yli puhunut , houkutellut , ja on ollut periksi antajia , mutta tämä anteeksi antamus on hieno asia , siinä
ei tarvitse muistella enää anteeksi saatuja , ne on kertakaikkiaan anettu ja pois pyyhitty . Aamen .
Eipä hengellistetä nyt fysiologisia ja kemiallisia asioita.
Masennus ja itsetuhoisuus ovat sairauksia siinä kuin muutkin sairaudet, ei tässä sen kummemmasta asiasta ole kyse.
Esimerkiksi moni esikoislestadiolainen on menehtynyt oman toimiensa kautta. Ja moni on tänäänkin vaaravyöhykkeessä, ja siksi käyttävät psykoosin estolääkitystä.
Itsetuhoisuuden yhteydessä on vaarallista puhua "vihollisen houkuttelusta". Pitäisi osata olla silloin hiljaa jos ei tunne riittävästi sairauksiin liittyviä asioita.
Esimerkki:
Minultakin on harhainen kristitty kysynyt, että ovatko nuo pirun kasvot, jotka seuraavat häntä. Sanoin että eivät ole, nuo kasvot kuvaavat sinun hallitsemattomia ja tunnistamattomia pelkojasi. On todella kamalaa ja samalla opettavaista kuunnella kun psyykeltään sairas ihminen puhuu. Kuuntelu edellyttää viisautta ja vastuuta, ettei sotke hengellisiä ja maallisia asioita keskenään, koska juuri nämä asiat tuppaavat sairaalta itseltään sekoamaan pahasti.
Teuta, Luther sanoo todellakin, oliko se rukous vai mitä, että emme joutuisi "epäuskoon, EPÄTOIVOON tai muihin suuriin synteihin..."
Siinä mielessä voi puhua synnistä. Ehkä liikaa korostetaan näitä muita syntejä, kuten huoruutta ym.ym., joita nyt pidetään vallan kamalina asioina tai siis synteinä ja niinhän ne tietysti sitä ovatkin - mutta mutta...Voipi olla kohtalokkaampiakin syntejä, kuten epäusko ja epätoivo, jotka johtavat taas paljon pahempiin seurauksiin!
En tuomitse ketään itsemurhaan päätynyttä enkä halua arvuutella heidän taivasosuuksiaan - se ei kuulu minulle. Mutta itse olen saanut avun Raamatusta ja sen lukuisista kertomuksista - kuinka ihmiset ovat lankeilleet milloin mihinkin ja kuitenkin Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi.
Epätoivossa ei aina ole kuitenkaan kyse anteeksiantamattomista synneistä. Niin helppo olisi ajatella niin! Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Jos ylipäätään jaksaa mennä toisten luokse ja puhua asioitaan mitä tahansa ne sitten ovatkin, on jo ehkä jotain voitettu...Jos siis on joku jonka luokse mennä tietenkin. (Keskellä yötä ei välttämättä sellaista löydy...netti tietenkin on nykyään olemassa!) Ehkä epätoivo väistyy jo siinä.
Ei ole itselläni vastaavaa ollut, mutta tiedän tapauksia, useampiakin, jotka ovat päättyneet ikävästi. Eräs nainen noukittiin turvaan moottoritieltä, kun makasi psykoosissa keskellä tietä. Tässä tapauksessa on kyseessä mielen sairaus.
On hyvä kun toit tänne näkulmaa tähänkin asiaan, kiitos tästä rohkeasta avauksesta. Uskon että nuo lähtökahvit oli Jumala järjestänyt, sinun aikasi ei ollut vielä ohitse.
Kehomme ja mielemme viestii usein voimakkaasti, että jotakin tarttis tehdä.
Kehon ja mielen avunhuutoja ei aina havaita riittävän ajoissa. Kun tuska tulee tarpeeksi suureksi, eikä poistumistietä edelleenkään tunnu löytyvän, silloin monilla "naksahtaa", kuten kuvasit.
Miehille tuo puhuminen omista vaikeuksistaan toiselle ihmiselle on usein ylitsepääsemättömän vaikeata. Mieshän on rohkea ja voimakas mielikuvissamme, - eikä mies itke, niinhän meille ennen opetettiin.
En tiedä sitten kuinka moni kolari esimerkiksi on itsemurha, vaikka ei sellaisena päädy tilastoihin.
Kotipitäjässäni meni tässä muutama päivä sitten 13v. poika junan alle.
Kuulin kerrottavan hänen vaikeista turvattomista kotiolosuhteistaan ja koulukiusaamisesta. Hänen kerrotaan uhanneen, että jos kiusaaminen ei lopu, niin hän tekee itsemurhan. Lapsetkin jo osaavat olla hyvin raakoja ja armottomia heikolle toverilleen. Jopa tytöt ovat hakanneet jonkun tytön henkihieveriin. Ajassamme on paljon aineksia vakaviin henkisiin sairauksiin.
Rikkinäisiä riitaisia perheitä, avioeroja, välinpitämättömyyttä, vastuuttomuutta ja taloudellista ahdinkoa perheissä. Alkoholia, lääkkeitä ja huumeitä käytetään
lääkkeenä rakkaudettomuuteen ja hylkäämiseen. Ei tiedä hyvää, on pakko sanoa.
Ihminen tarvitsee lähelleen lämpimän ihon, lempeän ja lohduttavan ystävän. Puheet eivät korvaa tarvetta kuulua jollekin ja olla jollekin tärkeä.
Olettaisin että tuo virallinen itsemurhien lukumäärä voi olla todellisuudessa ainakin kaksi kertaa niin iso kun virallinen luku. Ja koko ajan lisääntyy vaan.
Yhä vcähemmäksi käyvät sosiaaliset ihmissuhteet. Väkivaltapelit television väkivaltaohjelmat ja huume- ja ryyppyjengit täyttävät jo kymmenvuotiaiden päivät. Se tietää kovaa elämää ja nopeata loppua näillen ihmisparoille.
Sääliksi käy monia nykylapsia joiden vanhemmat eivät tunne Jeesusta, eivätkä usko häneen.
Totta puhut, mutta yhteen asiaan kiinnittäisin huomiota: eivät kaikki itsemurhan tehneet ole psyykkisesti sairaita!
Siihen lopputulokseen voi päätyä aivan terveiltä jaloiltaankin.Eihän esimerkiksi ketjun aloittaja ollut mitenkään mielenhäiriössä mielestäni, hän vain ajatteli, että nyt tämä surkeus loppuu kertakaikkiaan. Ja jos on helppo tarttua esim. aseeseen se on nopeasti tehty!
Mutta kuten kissamies47 sanoi, hän muisti tyttärensä ja se esti häntä toteuttamasta aiettaan. Olenkin sitä mieltä, että enemmän kuin rakastettuna oleminen niin RAKASTAMINEN vaikuttaa ihmisen elämään!
Osaako taas rakkautta vaille jäänyt ihminen rakastaa - uskon sen olevan mahdollista!
Kissamies47, sinun kokemuksesi oli inhimillinen. Noinhan sitä ajattelee, kun on todella vaikeata eikä tiedä minne päin lähteä tai ei ole yksinkertaisesti näkyvissä yhtään mitään. Olen kuullut, että masennuslääkkeissäkin on sellaisia, jotka itse asiassa aiheuttavat itsetuhoisuutta enemmän kuin estävät sitä. Ei niistä ole silloin apua! Mutta se, että rakastaa, vaikkei saisi vastarakkautta edes - se on lääke, mahtava lääke.
Aivan! Viestini oli yksi näkökulma tähän vakavaan asiaan. Eikä sen ollut tarkoituskaan olla tyhjentävä vastaus, tai ainoa oikea vastaus.
Kiinnittäisin kuitenkin huomion siihen tärkeään seikkaan, että itsemurha ei ole koskaan minkään järkevän harkinnan johtopäätös, joka sitten toteutetaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Kysymyksessä on aina jonkilainen vakava mielialan häiriö, vaikka sitten äkillinen ja tilapäinen sellainen.
Vastustan - voidaanhan murhakin tehdä ja se nimenomaan tehdään harkiten! Miksei sitten itsemurha? Kyllä se voidaan toteuttaa täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Joskus kyllä varmaan toteuttamisen rohkaisuksi vaaditaan ryyppyä tai jotain - mutta itse asia on täysin harkittu.