Kärsiikö kukaan ns. lievästä anoreksiasta? Ei ole ollut hoidossa, mutta syömishäiriö, joka luohitellaan anoreksiaksi. Itse olen sitä kansaa ja ilman sairaalahoitoa, sairaalloista alipainoa tunnen olevani huono anorektikko. Epäonnistunut. Heikko.
Äitini tokaisi, että tilanteessani ei ole mikään "hengenhätä". Hän ei siis ole tarpeeksi huolissaan. Olen kärsinyt, mutta en tiedä, mitä pitäisi tehdä toisin. Parempi itsekuri, täysi syömättömyys, suhteet katki.
Kertokaa kokemuksianne huonona anorektikkona olemisesta, jos sellaisia on.
Itse ollut myös tilanteessa, jossa lääkäri tokaisi että "et sä nyt mun silmiin pahalta näytä vaikka hoiukka oletkin, ei luut törrötä tai mitään". Se oli äitini sanojen lisäksi selvä viesti, että a)olen vielä "terveen" eli liian lihava ja b)todella huono anorektikko ja c)en ansaitse apua.
Äitini tokaisi, että tilanteessani ei ole mikään "hengenhätä". Hän ei siis ole tarpeeksi huolissaan. Olen kärsinyt, mutta en tiedä, mitä pitäisi tehdä toisin. Parempi itsekuri, täysi syömättömyys, suhteet katki.
Kertokaa kokemuksianne huonona anorektikkona olemisesta, jos sellaisia on.
Itse ollut myös tilanteessa, jossa lääkäri tokaisi että "et sä nyt mun silmiin pahalta näytä vaikka hoiukka oletkin, ei luut törrötä tai mitään". Se oli äitini sanojen lisäksi selvä viesti, että a)olen vielä "terveen" eli liian lihava ja b)todella huono anorektikko ja c)en ansaitse apua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse olen kiikkunut vakavan alipainon ja normaalipainon välillä 4-5 vuotta. Vakavassa tilateessa automaattisesti sain paljon huomiota, sääliä, rakkautta, välittämistä... Tuntui toisaalta hyvältä olla sairas, kun huomasi ihmisten välittävän. Nyt, jo vuoden normaalipainossa oltuani huoli ja välittäminen ovat kadonneet.. Olenhan nyt "terve". No, missään vaiheessa ei tervettä minusta tullut, anoreksia vain vaihtui ahmimis/oksentamiskierteeseen ja paino nousi. Kukaan ei nyt usko, että tarvitsisin oikeasti TUKEA. Ja paha on olla.
Itsekin olen miettinyt, että pitääkö tässä jälleen laihduttaa vakavaan alipainoon, jotta otettaisiin tosissaan. Aivan kuin sillä painolla mitattaisiin sitä, kuinka paljon apua ja tukea tarvii. Eikö sitä tukea tarvitsisi myös siinä vaiheessa, kun pitäisi oppia hyväksymään normaalipaino ja pysymään siinä? Ei, niin lääkärit kuin perhekin ovat todenneet minun olevan terve. (No, ahdisuskohtauksista, vakavasta masennuksesta, syömisvammailusta ja itsetuhoisuudesta huolimatta...)
No, suunta on nyt taas ollut 10 kg alaspäin. Vielä toiset 10 niin ollaan taas reilusti alipainoisia... Saa nähdä missä välissä ihmisiä alkaa jälleen kiinnostaa...
Sama juttu tässä. OLen anorektikko,päivähoidossa ollut ja olen vieläkin. Pakkosyötetty kotona,eli normaalipainoinen mutta mieli niin sairas... Nyt olen alkanut oksentamaan. Aattelin pudottaa ainakin kuusi kiloa jotta pääsisin ainakin 16 bmi....
mulla anoreksia vaihtui tervehtymis vaiheessa bulimiaan ja paino nousi normaalin ja ylipainon rajamaille..menin psykologille, joka sanoi joo puhutaan jostakin muusta, kun sulla näyttää noi syömis hommat olevan hallussa. just sen takiahan sinne menin, kun elämä kieppui ruuan ja bulimian ympärillä...tuli kyllä aika pahasti sellainen olo, että en tarvitse mitään hoitoa ja että en saa apua mistään vaikka sitä haluasinkin.
Itse kun olin sairaalahoidossa syömishäiriön takia, mulle diagnosoitiin "syömishäiriö, jossa on anorektisia piirteitä". Kyllähän siinä tuli väkisinkin sellanen olo, että nyt en ollut siis tarpeeksi hyvä anorektikko.
Tiedättekö mitä: sitä ei koskaan ole mielestään tarpeeksi hyvä anorektikko! Painoi mitä painoi. Mulla BMI tällä hetkellä 13,4. En ole tyytyväinen. Se vois olla alempikin. On ollut 11 alimmillaan. Mutta sekään ei ole hyvä. Pitää olla alempi, muuten en ole onnistunut anoreksiassakaan...
Eli siis rima vaan nousee: vielä laihempi - vielä laihempi......... olen huono anorektikko painan liikaa laihdu - laihdu -laihdu.....
Se ei lopu koskaan. Tai loppuu kun kuolee. Tämän sanoo järki. Mutta tunne sanoo toista!
Niin että ei kannata tuijottaa painoa ja vaakaa. Se sairaus asuu päässä ja se mitä se tekee kropalle tulee sieltä päästä! Mutta typerät konitohtorit Suomessa ei tajua mitään. En tiedä missä ne on koulunsa käyneet. Netissä varmaan opiskelleet tai kirjekurssina! Olen niin vittuuntunut kun luen tuota Suomen touhua! Onneks en asu siellä! Saan kunnon apua täällä ja hoidossa ei tuijoteta painoja eikä hoitoa lopeteta ennen kuin mielen tasapaino on todella saavutettu! Ei heitetä omilleen kun paino on ns. normaali. Vaikka pään paraneminen kestää ainakin tuplasti kauemmin kuin kropan! Sitä ne vajaaälyiset suomalaiset "tohtorit" ei tajua!
Itselläni on EDNOS, ja välillä tuntuu että se on tosiaan vain kiltimpi nimi "epäonnistuneelle anorektikolle". Anorektisina kausina laihdutan kuin hullu, liikun järjettömästi ja oksennan kaiken syömäni ulos. Paino putoaa, kaikki ovat huolissaan. Sitten alkaa hirveä ahmimiskierre, saatan oksentaa tai olla oksentamatta, kaloreita tulee 5000 päivässä. Ahdistaa ja vatsa on niin täynnä että kipu on melkein liikaa, ruoka tulee ylös ja silti ei pysty lopettamaan syömistä. Perhe iloitsee miten mulla menee "paremmin" kun itken huoneessani haluavani oksentaa. Sitten päätän muuttua ja lopettaa ahmimisen... alkaa salaatin pureskelu ja kymmenen kilometrin juoksulenkit. Paino jojoilee ylös alas. Laihdutan, sorrun, laihdutan, sorrun... Sortuminen tarkoittaa välillä vaivaista yhtä suklaalevyä, välillä syömistä siihen pisteeseen ettei enää fyysisesti pysty. Joko en syö mitään tai syön kaiken. Välimuotoja ei ole.